Pitkiä visiittejä
paritus: Rodolphus Lestrange / Narcissa Malfoy
ikäraja: K-11 (??)
genre: estoista romantiikkaa arkisella draamalla
yhteenveto: Kun virheistä suurimpana loistaa talon isäntä alituisella poissaolollaan.
A/N: Sataseen sanasta valkoinen, osallistuu myös Velhojen perhepotrettiin Rodolphuksella. Tekstin nimeäminen oli taas ihan tolkuttoman silsaista hommaa ja lopputuloskin on sen mukainen, ikärajakin tuotti hirveästi päänvaivaa - alhaisempi saattaisi riittää, mutta laitoin nyt yhden viitteen vuoksi yläkanttiin.
Omistettu Verukselle, koska kuivistelu on elämän suola.
Lucius Malfoy on elostelija ja sen tähden Rodolphus halveksii häntä. Kun mies juhlistaa toivottua perillistään kilistämällä kymmenkulmaisilla jäätimanteilla ja kalliilla kirkkailla täytettyä lasia tupakkasalongeissa arvoisessaan herraseurassa, sikari suupielessään, Narcissa kuihtuu kehdon äärellä kuin häkkiin unohdettu eläin, heijaa huutavaa lasta sylissään kyvyttömänä antamaan sitä kenenkään muun käsivarsille; ei kukaan muu osaa sitä hoivata, ei kukaan muu osaa rakastaa sitä kuten kuuluu. Ankaran sisaren kovat sanat kaikuvat kammareissa vielä pitkään lausumisenkin jälkeen ja Narcissa suomii itseään yhtä säälimättömin ottein, muttei silti saata toimia toisin, noudattaa annettuja ohjeita, ja sen karskin kritiikin tähden Rodolphus halveksii Bellatrixiakin.
Perheistä ja traditioista on helppoa puhua, julistaa niiden arvoa ja kohottaa itsensä sukupuiden oksia pitkin ylemmäs kiipeämällä, toista taas on elää pilkulleen siten kuin opettaa. Rodolphus ei ole koskaan ollut monien sanojen mies, sillä hän suosii painoa tyhjän helinän ohitse, ja vuosikymmen Bellatrixin kanssa on nostanut vaikenemisen arvoon arvaamattomaan - jos et voi tarjota sitä, mitä tiedät kuulijakunnan odottavan, on parempi pitää se kaikki itsellään, säästä voimasi toisiin taistoihin, sillä tässä ei ole enää järjen hiventäkään. Bellatrixilla on isänsä uneliaat luomet ja tumma tukka, Mustan kasvot yhdistettynä äitinsä suvun ailahtelevuuteen, eikä hyviä päiviä enää ole, ainoastaan hirveitä sekä joskus niitä kaikkein kauheimpia, ja Rodolphus nielee sanojaan sen manian edessä ennätysvauhtiin. Kun helpon elämän makuun päässyt Rabastankin muuttaa pois veljensä perintökartanosta, vaikka vannoikin joskus juhlallisesti piinaavansa Rodolphusta aina ennenaikaiseen hautaan saakka, ovat murenevan ihmismielen pimeimmät puolet päässeet irti kaikessa kuolettavuudessaan ja Bellatrix muuttunut vahvasta naisesta pelkäksi mielipuoleksi.
Malfoyn talossa kaikki on valkoista kuin sairaalassa, parantolan loputtomissa halleissa, joihin jokainen heistä kai kuuluisi harhailemaan, ja vaikkei mieli moisen kliinisen puhtauden keskellä voi koskaan todella levätä, se tyynnyttää Rodolphusta. Siellä silmä etsii vaistomaisesti likaa ja tahroja, inhimillisiä erehdyksiä sekä unohduksia, ja siellä virheistä suurimpana loistaa talon isäntä alituisella poissaolollaan. Rodolphus valtaa Luciuksen paikan pöydän päässä, istuu iltaisin tämän lempituolissa jääkarhuntalja jaloissaan, katselee kauan kenkiään sen tuuhean valkoisen turkin keskellä, ja syksyn merkkien ilmaantuessa kohti ikkunaa kurkottaviin pihapuihin hän pakkojuottaa Narcissalle kuohuviiniä antaakseen tälle viimein jotain muuta ajateltavaa. Ja Narcissa juopuu nopeasti, nauraa ensimmäisen kerran kuukausiin, nauraa hervottomasti ja juo lisää muistaen pistävin sanoin niitä, joiden pitäisi olla heidän seurassaan, mutta jotka viettävät aikansa mieluummin toisaalla. Rodolphus pitelee Dracoa sylissään niin kauan, että hänen käsivarsiaan alkaa kivistää.
Se syksy on pitkä ja pimeä, jopa tavallistakin sateisempi, eikä Rodolphus enää vaivaudu lähtemään joka ilta kotiinsa - vierashuone valkeine päiväpeitteineen tuntuu pian tutummalta kuin aviovuode, lämpimältä ja lohdulliselta, siellä hän nukkuu pitkästä aikaa levollisesti. Joskus hän herää Dracon öiseen parkuun, kun Narcissa kulkee rauhaton lapsi povellaan pitkin varjoisia käytäviä, ja ensimmäisillä kerroilla Narcissan on vaikea käsittää, miksei Rodolphus vain eristä ääntä ja jatka uniaan. He istuvat aamun rajaa tapailevina tunteina salongissa kylmän takan äärellä, siirtävät Dracoa sylistä syliin, ja toisinaan poika rauhoittuu päästyään painamaan päänsä Rodolphuksen olkaa vasten.
Narcissa viettää paljon aikaa puutarhassa, katselee kullan ja kuparin loisteliaissa väreissä rapistuvaa maailmaa, pakenee sitä valkoista tukahduttavaa todellisuutta, joka odottaa kodin seinien sisäpuolella. Ei hän sitä tietenkään koskaan sano, ei suoraan, mutta ei siihen ole tarvettakaan, Rodolphus tietää sen ilmankin, ja aina sään salliessa kotitontut kattavat iltapäiväteen ulos. Siinä on outoa idylliä, jopa eräänlaista arkista loistoa, niin monta tuttua elementtiä järjestettynä uudenlaiseksi asetelmaksi. Silloin Draco uinuu rattaissaan tyynenä tai siirtyy sylistä syliin itkemättä. Heidän pieni seurueensa saa koomisiin mittoihin asti ulottuvaa mielihyvää siitä tosiasiasta, että Malfoyn suvun hopeisella vaakunalla somistetut posliinikupit kannetaan pois talosta, hetken ajaksi ainakin, vaikka moiselle ei toki sovi ääneen nauraakaan.
Heidän vieraillessaan yhdessä Viistokujalla tai Tylyahossa Rodolphus ottaa tavakseen työntää Dracon helmenvalkeita vaunuja, sillä silloin Narcissa tarttuu hänen käsivarteensa. Hansikoitu hento kämmen lepää lähellä kyynärvartta, joskus hivelee hiljalleen, puristuu pitämään tiukemmin, kun Narcissa kurottaa kohti jotakin muuta, mutta irti hän ei enää päästä kerran kiinni otettuaan. Kun se tapahtuu kolmannen kerran, Rodolphus lakkaa väittämästä itselleen, ettei sillä ole väliä, sitten laskuissa on enää mahdotonta pysyä. Jälkikäteen on hankala osoittaa, kumpi kaupunkikävelyitä ehdottaa, ei niistä ehkä koskaan edes keskustella, äkkiä ne vain ovat rutiinia, miltei päivittäinen toiminto.
Lumen tulon myötä Lucius alkaa taas viettää enemmän aikaa kotonaan, kai seurapiiri on sitten toistaiseksi hiljennyt, vaipunut tapansa mukaan horrokseen kylmien kuukausien ajaksi. Hanki peittää puutarhan puiset penkit ja hallitsee maisemaa niin kauas kuin silmä kantaa, pelkkää viileää valkoista mihin tahansa sitten katsookin, mutta jo yhdestä kodista karkotettu Rodolphus ei nöyrry sen edessä. Hän joutuu kyllä luopumaan siitä paikasta pöydän päässä, johon ehti jo mieltyä, mutta merkityksetöntähän sellainen loppujen lopuksi on, pelkkää elostelijan esitystä, vallan tyhjillä tunnuksilla repostelua. Ja vaikkei Rodolphus ole koskaan ollut mikään peluri, hän hallitsee hiljaisen hienovaraiset strategiat, väsytystaktiikan varsinkin, ja hän heittää viimein arpakuutiota syöstäkseen sen liiton lopullisesti turmiollisen reunan toiselle puolen. Se on vastoin kaikkea sitä, mihin hän on aikanaan uskonut, mutta omaksi onnekseen hän on säästellyt sanojaan palopuheissaankin.
Hän lahjoittaa Narcissalle jouluna kaulaketjun, keltakultaa Luciuksen iänikuisen platinan sijaan, tuo violetteina hehkuvia ruusuja ja vaaleanpunaisia pioneita, kirkkaita värejä valittavaksi ohi valoa taittavan valkeuden, yhtä ilmeettömän kuin kuolonsyöjän todelliset kasvot alleen kätkevä maski. Vaitonaisilla päivällisillä punaviini läikkyy yli äyräiden likaamaan tunnelmaa ja pöytäliinoja kuin vastavuodatettu veri lakanoita hekumallisen hääyön jäljiltä, Rodolphuksen läsnäolo on voimakasta ja väkevää, ja lopulta Lucius alentuu rikkomaan kirjoittamattomia sääntöjä pyytäen Rodolphusta poistumaan. Pysyvästi. Valkoinen kuningas on ahdistettu nurkkaan Mustan lähetin toimesta kaikkien aikojen shakkimatissa, ja vaikkei peliä vielä olekaan voitettu, on Rodolphus tehnyt vastapuolen tietoiseksi haastajansa taktisista taidoista. Onnetar on kuitenkin se, joka valitsee suosikkinsa ja ratkaisee kiistan, joten miesten on turha turnaustaan jatkaa. Rodolphus ei vaivaudu pahoittelemaan, ei Lucius Malfoy moista ansaitse, ja suutelee ennen poistumistaan Narcissan kättä niin, että huulet koskettavat kalvakkaa ihoa.
Jos Bellatrixin kunniaksi voi jotain sanoa, niin ainakaan hän ei ole kiinnostunut käymään taistoon jonkin sellaisen tähden, jolle hänellä ei ole mitään käyttöä, sellaiseen hänen aikansa on aivan liian arvokasta. Hän kyllä kysyy, kuka se vosu on, ja tokaisee totuuden kuultuaan heidän totisesti toisensa ansainneen - ei heitä kukaan muukaan kestä, ehkä he vielä näivettävät toisensa hengiltä kaikessa keskinkertaisuudessaan. Potentiaaliseksi aviorikokseksi se on kuulemma niin tolkuttoman tylsä, että pelkkä ajatuskin saa Bellatrixin haukottelemaan, sen suurempia tunteita ei aihe hänessä herätä. Rodolphuksen korvissa se kuulostaa miltei siunaukselta.
Ja niin Rodolphus odottaa tietäen sen kaiken ottavan aikansa, sitä on turha vartoa kelloa katsellen, kalenteri kourassa, ja silti hän tekee juuri niin. Valkoinen lumi väistyy lopputalven räntäkuurojen tieltä, hohtava hanki muuntuu likaiseksi loskaksi, ja Rodolphus nukkuu taas huonosti, uneksii nilkkaansa järsivästä jääkarhuntaljasta ja havahtuu monta kertaa yössä kuvitellen kuulevansa lapsen itkua. Siinä harmaassa välitilassa horisontin raja katoaa jo orastavan iltahämärän hetkellä ja vahamaiset leikkoliljat tuntuvat omituisen lohdullisilta, ja istuessaan aamun hiljaisina tunteina kylmän takan äärellä Rodolphus erehtyy joskus ajattelemaan, että on ehkä jo joutunut siihen Rabastanin muinoin mainitsemaan ennenaikaiseen hautaan. Päiväsaikaan moinen melodramaattisuus naurattaa, ainakin melkein.
Leskenlehdet saapuvat Lestrangen kartanon maille kauan ennen Narcissaa. Kun tämä viimein ilmiintyy Rodolphuksen ovelle rääkyvä Draco käsivarsillaan, ei maassa ole enää lainkaan lunta, ei lainehtivaa loskaakaan, pelkkää märkää mutaa vain. Hän kysyy, onko Bella kotona, pyytää vasta sitten lupaa tulla sisään, ja hänen helmoistaan jää lattiaan ruosteenruskeita kurajälkiä, roiskeita ja raitoja ja suuria pehmeitä pyörteitä. Riisuttuaan matkaviittansa Narcissa toteaa vaisusti Dracolla olleen ikävä, erityisesti päiväunien aikaan, Viistokujakaan ei enää ole samanlainen. Ei edes isän kanssa. Ellei siitä ole liikaa vaivaa, he haluaisivat nyt tulla vastavierailulle - samantapaiselle visiitille kuin Rodolphus viime vuonna, kenties paljon pidemmälle, jos vain sopii - ja Rodolphus vastaa kysymällä, pitäisikö iltapäivätee kattaa kuistille, vaikkei vuodenaika olekaan siihen kaikkein otollisin. Narcissa heijaa edelleen parkuvaa poikaa, nostaa lapsen lopulta Rodolphuksen syliin, ja vaikka Rodolphuksen puutelistalle voikin lisätä lähes täydellisen ymmärtämättömyyden naisten pukineiden päälle, hän panee tyytyväisenä merkille, ettei Narcissan yllä ole mitään valkoista.
