Valokuva, S, femme, Sara/Julia

[Lunalotta]

Valokuva
Kirjoittaja: SparklingAngel
Ikäraja: S
Genre: haikailu, deathfic, femme
Paritus: Yksipuolinen Sara/Julia
Haasteet: One True Something 20#2 (genre: femme)
A/N: Niin siis kuka eilen sanoi Dokumentille ettei saa mitään aikaiseksi. Ja tänään tuli pitkästä aikaa kokonainen oneshot tehtyä, ja tässä se nyt olisi. Julia ja Sara on mullekin vielä täysin vieraita hahmoja, tää on heidän ensimmäinen tarinansa. Mutta mukavilta tytyiltä vaikuttavat, saa nähdä tulenko (tulen) kirjoittamaan näistä lisää. Tajusin myös tätä kirjoittaessani, että Yiruma on mulle mahtavaa inspiraatio- ja kirjoitusmusaa.
Kommentit ois taas kivoja, niistä kun saa kummasti aina uutta puhtia kirjoittaa lisää. Ja hei, jos ette keksi rakentavaa tai jotain tosi syväluotaavaa, niin kyl mä ilahdun niistä "luin, tykkäsin"-tyyppisistäkin kommenteista!

Valokuva

Pitelen tärisevissä käsissäni hänen valokuvaansa. Tarkemmin sanottuna siinä olemme me molemmat, hymyileväisinä yhdessä käsistä kiinni pitäen. Minulle tuolla hetkellä oli suurempi ja tunteikkaampi merkitys kuin ystävälleni, joka ei koskaan voinut minua rakastaa. Hänellä oli mies, ja olin yksin tunteideni kanssa.

Siinä me olemme, minä ja Julia. Kuva on otettu noin kaksi kuukautta sitten, minun lakkiaisjuhlissani. Minulla on oma ylioppilaslakki päässäni, ja Julialla suloinen kukkaseppele kauniilla tummanruskeilla hiuksillaan. Hän hymyilee minua hieman vilkuillen, kamera oli onnistunut ottamaan kuvan juuri niin oikealla hetkellä. Muistan, kuinka olin tuolloin katsonut kameraan, mutta juuri ennen salaman välähdystä olin vilkaissut Juliaa samalla ajatellen, että tänä kesänä minä kerron tunteistani hänelle huolimatta siitä, ettei hän voisi minua rakastaa. En voisi pitää tunteitani enää salassa, niin pitkän ajan jälkeen.

Mutta sitä kesää ei koskaan tullut, eikä koskaan tulisikaan.

Kaikki oli ollut hyvin, tai niin hyvin kuin yksipuolisella rakastajalla voi läheisen ystävänsä kanssa olla. Julialla oli onnellinen, vakaa parisuhde kihlatun miehensä kanssa, ja heidän oli tarkoitus mennä kahden vuoden päästä naimisiin. Julia oli 25, kun hän kuoli.

Poskiani pitkin valuvat vuolaat kyynelpurot minun muistellessani sitä hetkeä, kun kuulin Julian kuolleen. Siitä on vasta kolme viikkoa, päivälleen. Kolme viikkoa sitten perjantaina minun oli tarkoitus mennä Julialle, mutta sainkin soiton hänen mieheltään ennen, kuin ehdin edes valmistautua lähtöön.
”Julia on kuollut”, hän sanoi suoraan, itkuntäyteisellä äänellä. En voinut uskoa kuulemaani, ja ensimmäinen reaktioni oli ”et ole tosissasi”.

Mies, Lasse nimeltään, kertoi kuinka oli löytänyt Julian heidän asuntonsa lattialta kun Lasse oli tullut töistä. Hän oli mennyt heti pelonsekaiseen tilaan ja soittanut ambulanssin. Ambulanssissa mukana ollut lääkäri totesi Julian lähes saman tien kuolleeksi, ja Lasse oli alkanut itkeä.

Julialla oli ollut synnynnäinen sydänvika. Hänen sydämensä syke saattoi jonain päivänä jättää lyöntejä välistä tai päinvastoin lyödä tavallista nopeammalla sykkeellä. Julia kävi säännöllisesti lääkärillä tarkastuksissa, ja hänelle oli annettu lääke avuksi sydänvikaansa. Sen piti pitää sydämen syke hallinnassa. Nyt kuitenkin Julian sydän oli lopullisesti väsynyt ja lopettanut toimintansa.

Kyynelpurot kastelevat lopulta paidanhihani minun pyyhkiessäni niitä pois. Yksi kyynel ehtii pudota valokuvalle. Pyyhkäisen sen nopeasti pois ja pistän valokuvan pöydälle, ettei sille putoaisi kyyneliä lisää. Päätän, mitä aion tehdä sille. Julia olisi varmasti onnellinen päätöksestäni, vaikkei voinutkaan enää sitä minulle sanoa.

Kävelen autiolla hautausmaalla hiljaa kuunnellen ympärilläni olevaa luontoa. Ei kuulu mitään muuta kuin satunnaisten pääskysten laulua, pian nekin menisivät varmaan nukkumaan. En näe matkallani ihmisiä, joskin ymmärrän kellon ollessa jo yhdeksän illalla. Halusin kuitenkin tulla tänne auringonlaskun aikaan. Vasemmalle katsoessani huomaan auringon viimeisten säteiden vielä antavan valoaan siniselle taivaalle ja saan hymyiltyä, vaikka paikka ei ole mikään ilon ja riemun tyyssija. Mutta Julia piti auringonlaskuista.

Lasken kävellessäni hautarivejä. Kun pääsen kolmanteentoista – voi miksi sen piti olla juuri kolmastoista – poikkean päätieltä sivupolulle kävelemään hautakivien väliin. Seitsemännen hautakiven luona pysähdyn ja jään katsomaan sitä. Kyynelet alkavat taas valua silmistäni, aivan kuin joku olisi kytkenyt kyynelkanavat päälle saman tien kun pysähdyin.

Julia Emilia Siltala
23.4.1991 – 25.6.2016
Jokainen lähtö voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen.

En tiedä kuinka kauan edes seison siinä vain lukemassa hautakiven tekstiä yhä uudestaan ja uudestaan miettien Juliaa ja meidän pitkää yhteistä ystävyyttämme. Siihen mahtuu riitoja, mutta paljon myös hyviä, kauniita ja ainutlaatuisia muistoja. Ne ovat tallettuneet mieleeni kultareunaisina jalokivinä, joihin ei koskaan tulisi säröjä. Ne olisivat minun aarteitani ikuisesti.

Kyynelet ehtivät lakata valumasta ja poskilleni jääneet kyyneleet kuivua. Itkusta punoittavin silmin ryhdyn kaivamaan mukaani ottamalla pienellä lapiolla pientä kuoppaa varoen, etten katkaise haudalle istutettujen kukkien hentoja juuria. Kun olen saanut mielestäni tarpeeksi hyvän kuopan kaivettua, otan taskustani jälleen tärisevin käsin valokuvan minusta ja Juliasta.

Katson kuvaa viimeisen kerran ja lasken sen sitten kuoppaan. Yksi kyynel ehtii pudota taas valokuvalle, mutta tällä kertaa en viitsi pyyhkiä sitä pois. Tämä on Julialle minun osoitukseni siitä, kuinka paljon hänestä välitin ja kuinka paljon yhteisellä ajallamme on minulle merkitystä.

Pieni kuoppa on nopeasti täytetty. Suoristan selkäni ja jään taas katselemaan hautakiveä, sen juurelle istutettuja kukkia ja juuri peittämääni kuoppaa. Kun käännän katseeni taivaalle, huomaan ensimmäisten tähtien jo syttyneen.
”Rakastan sinua, Julia”, kuiskaan särkyneellä äänellä ilmaan. Vaikkei Julia ole nyt täällä, hän saattaa kuulla sen tuolta jostain kaukaa.

Kun vihdoin saan kasattua itseni ja saan lähdettyä Julian haudalta, on oloni kumman kevyt. Samaan aikaan haikea ja surullinen, mutta myös onnellinen. Julialla on nyt hyvä olla, eikä hän tunne enää tuskaa. Olen saanut sanottua hänelle sen, mitä en hänen eläessään ehtinyt sanoa. Olen onnistunut saattamaan ystäväni hänen viimeiselle matkalleen.

Lepää rauhassa, rakas Julia.

[Isfet]

Hei, lukaisin tämän tosiaan puhelimella jo silloin kun ilmestyi, mutta sillä kommentointi on niin työlästä... Noh, tässä ollaan!

Oikeasti, miksi nykyään aina ajaudun lukemaan näitä? Olen onnellisuushötön suurkuluttaja, ja sitten selaan tälläisiä haikailu-, ero-, ja kuolematekstejä. Vaikka ihanahan tämä silti oli. Teksti on kaunista ja sujuvalukuista, ilman tökkiviä lauserakenteita.

Tosi julmaa katkaista onnellisen, kihlatun ihmisen elämä Synnynnäinen sydänvika on paha paikka, aina kun ei ole juuri mitään ihmekonstia käytettävissä, vaikka kyllähän leikkauksiakin tehdään, ei se kaikkia hyödytä. Hautausmaat ovat kuitenkin levollisia paikkoja, joissa saa surra rauhassa, ja on hienoa, että Sara pystyy siellä käsittelemään asian ja siirtymään eteenpäin.

Jos kirjoitat tästä parista lisää, vaikka kesäistä haikailua, niin luen kyllä mielelläni

[Lunalotta]

Isfet: ymmärrän, hyvä että tulit koneella sit kirjottamaan niin on helpompi Kiva että tykkäsit tästä. Ja hei, voihan sitä lukea haikeitakin tekstejä, on nekin toisaalta kauniita ja hienoja vaikka tunnelma ei ole se positiivisin. Juu, onhan se julmaa, Julia parka Ja toi synnynnäinen sydänvika on näin jälkeenpäin googletettuna vähän... epärealistinen, kun yleensä on joko sydämen hidasta toimintaa tai sit sitä, et se lyö ylilyöntejä. No, ehkä toi on sellanen sydänvika joka ei ole yleinen, hehhe. On sen kanssa eläminen silti varmasti hankalaa oli se sit minkälainen tahansa. Sydän on kuitenkin ihmisen elimistön tärkein elin. Ja kesäistä haikailua tulossa!

[Dokumentti]

Mun piti kommentoida tätä jo aiemmin! Hupsista.

Tästä tekstistä tulee mieleen, että aina pitää kertoa tunteistaan, vaikka pelottaisi. Koska koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.
Sairaudet on kamalia, ne voi viedä kenet vaan. Liian aikaisin ja julmasti. Tässä tuntui, että Julian elämä jäi kyllä täysin kesken ja moni jäi kaipaamaan häntä.

Kuitenkin jotain toivoa oli tässäkin surullisesti tarinasta huolimatta. Tai ainakin Sara pääsi jollain tavalla edes vähän eteenpäin lopussa. Sai sanottua mitä halusi, vaikka hieman liian myöhään. Valokuvan hautaaminen oli symbolisesti kaunis ajatus ja varmasti auttoi Saraa omassa suruprosessissaan.

Kaunis tarina <3

Ps. Sori lyhyt kommentti, mulla on aivot vähän jumissa.

[Lunalotta]

Dokumentti: Sanon heti tähän alkuun että eipä tuo kommentti nyt niin erityisen lyhyt ole jos miettii et mun kommentit on usein jopa tota lyhyempiä tai just jotain tota pituusluokkaa, heh Tai sit mun pitää vaan myöntää, et en osaa tehdä pitkiä kommentteja vaan ne on aina niin tynkäsen lyhyitä. No mutta kuitenkin, kiitos taas ihana kommentista Olet oikeassa, itsekin pyrin aina kertomaan/sanomaan asioista ja tunteista jos vain suinkin pystyn niin mahdollisimman nopeasti, enkä piilottele niitä ikuisuutta. Juurikin sen takia, kun ikinä ei sitten tiedä jos vaikka toinen lähtisikin. Julian elämä jäi tosiaan kesken, se on harmi Mutta onneksi siihen elettyyn elämään voi muissa tarinoissa palata ja kirjoittaa siitä Symboliikka olikin se, joka sai mut keksimään tuon idean valokuvan hautaamisesta (hei miksen osaa puhuu suomee, toi kuulostaa tosi oudolta lauseelta). Ja jotenkin mä uskon aina että on edes jonkinlaista toivoa ja pieni valonpilkahdus siel pimeän keskellä, niin näemmä se ajatusmaailma tulee näkymään teksteissäkin.
Kiitos kommentista vielä <3

[Kiirsu]

Kirjoitan nyt tällaisen minikommentin äkkiä ennen nukkumaan menoa. Tämä on oikein kiva vaikkakin surullinen teksti. Käy kyllä Saraa sääliksi. Aivan kuin yksipuoliset tunteet eivät jo itsessään olisi tarpeeksi vaikeita, joutuu hän vielä kohtaamaan rakastamansa ihmisen kuoleman. Ei varmasti ole helppoa toipua sellaisesta, varsinkaan kun ei voi edes surra hänen puolisonaan.

Ei kuulu mitään muuta kuin satunnaisten pääskysten laulua, pian nekin menisivät varmaan nukkumaan.

Tämä oli kaunis kohta. Jotenkin lohduton ajatus, että kohta pääskysetkin lähtisivät pois ja jäljelle jäisi vain hiljaisuus.

Haikea mutta hyvin kaunis teksti. Pidin kuvailusta ja siitä, miten tässä otettiin luonto mukaan. Samoin siitä, että se tuntui olleen Julialle tärkeä elementti ja muistutti Saraa hänestä. Tuollaisessa tilanteessa varmasti todella moni asia muistuttaisi kuolleesta ihmisestä. Oikein kaunista, kiitos tästä <3

[Lunalotta]

Kiirsu: Aww sinä ihanainen kirjoitit ihan kommentin, kiitos siitä <3 yksipuoliset tunteet on kyllä asia, mikä on inhottavaa ja sitten kun toinen vielä kuoleekin. Saralla ei ole helppoa, mutta eiköhän se toivu siitäkin ajan kanssa. Vaikkakin siihen voi mennä kauan. Ja tuo lainaamasi kohta on myös yksi lempikohdistani, mukavaa että se sullekin jäi mieleen :3 Kiitos paljon kommentista <3

[Mirror]

Luin, tykkäsin!

Eivaan, kyllähän mä pidemmänkin kommentin saan aikaseksi, oli vaan pakko laittaa tuo kun alussa niin sanottiin

Aahhh, miksi mä aina meen lueskelemaan näitä surullisia tekstejä kun niistä tulee mullekkin aina haikea olo oon varmaan jossain sun toisessa tekstissä jo sanonutkin, mutta mullahan aina jää nuo tekstien fiilikset päälle lukemisen jälkeen. Ellei nyt ihan surkea teksti satu vastaan, mutta ei kyllä muistu mieleeni yhtäkään paitsi ehkä omat päiväkotiaikaiset runoni ja tarinani ja ne, mutta ne ovat kyllä varmaan asia erikseen.

Tästä tekstistä välittyi tosi hyvin tunnelma, ja minäkertoja sopi siihen erittäin hyvin. Meinaan siis, että jos olisit kertonut ulkopuolisen näkökulmasta niin ei olisi luultavasti läheskään yhtä haikea fiilis jäänyt.

Komppaan tässä vielä Kiirsua, että Saraa käy kyllä sääliksi. Kokemuksia yksipuolisista tunteista löytyy kyllä vaikka millä mitalla, ja kurjaltahan se tuntuu. Sitten kun vielä rakastamansa ihminen ja hyvä ystävä kuolee, on kyllä varmasti vaikeita hetkiä itse kullakin.

Nää hahmot vaikutti kyllä mielenkiintoisilta, pitääpäs käydä kurkkimassa että ootkos kirjottanut heistä nyt jotain muutakin

[Lunalotta]

Mirror: Pahoittelut heti näin alkuun et vastaamisessa kesti "vähän"! Mutta kiitos kommentista, ihanaa saada kommentteja! :3 Haha, päiväkotiaikaset tekstit on tosiaan asia erikseen. Mutta tuohon, että teksteistä välittyvät tunnelmat jää itselle päälle, voin samaistua. Se vaan kertoo siitä, että kirjoittaja osaa tuoda tunteet hyvin esille (vaik nyt ite sanonkin, mut kun tunteet ja muutenkin kuvailu on asia jota yritän arjotella, niin on kiva jos se näkyy). Toivotaan että Saran elämä tästä kohentuisi, ja hän löytäisi lisää valoa elämään vaikka Julia onkin kuollut. Minullakin on kokemusta yksipuolisista tunteista, ja se ei todella ole kovinkaan helppoa elää niiden kanssa.

Nyt en ole hetkeen kirjoittanut näistä kahdesta, mutta lupaan että heistä kuullaan vielä paljonkin