Ja niin tuli syksy | S | Aila-mummo

[Nava]

Nimi: Ja niin tuli syksy
Kirjoittaja: Demure
Ikäraja: S
Genre: drama
Päähenkilö: Aila-mummo
A/N: Sainpas potkittua itseni kirjoittamaan jotain. Syksy ja vanhat mummot toimi inspiraation lähteenä.
Haasteet: Teelusikan tunneskaala ( katkeruus )

Ja niin tuli syksy

Ilma oli selvästi viilennyt, Ailan oli pitänyt pukea kaksi kerrastoa housujen alle. Nekään eivät tuntuneet riittävän, sillä polvia kolotti pieninkin tuulenpuuska. Ei sentään satanut, silloin olisi ollut parempi jäädä takkatulen ääreen lämmittelemään. Lääkäri oli määrännyt päivittäistä ulkoilua, ja tytärkin siitä jaksoi puhelimessa muistuttaa joka perjantai, mutta vesisateeseen hän ei suostunut lähtemään.

Aila vilkaisi kultaista rannekelloaan, jonka oli saanut aikoinaan vihkilahjaksi. Viisi minuuttia vielä, tovin päästä hän näkisi heidät. Koko pitkän kesän hän oli miettinyt, tulisivatko he vielä. Kulkisivatko he tuttua reittiä, pysähtyisivätkö he leikkimään vai oliko poika jo liian vanha kulkemaan äitinsä käsivarressa. Ei Aila omista lapsistaan piitannut, lapsenlapsetkin olivat jo lukion aloittaneet.

Hiekkatie oli punertavien vaahteranlehtien peittämä, kun Aila asteli hitaasti vuosien aikana tutuksi tulleelle paikalleen. Jo on kaupungilla ylimääräistä tuohta sukanvarressa, Aila totesi mielessään huomatessaan harmaaksi kuluneen puistonpenkin vaihtuneen uutuuttaan kiiltelevään penkkiin, jonka istuinosa oli muotoiltu pyöreäksi. Hyvin olisi vanhakin asiansa ajanut. Kertaakaan ei ollut valittamista ollut, mutta uuteen penkkiin istahtaessa sen pohjalle tuntui vajoavan. Selkää kolotti, ei ollut hyvä istua.

Ensimmäinen koulupäivä, niin oli aamun lehti kertonut. Olihan Aila sen tiennyt, sillä jo suven tultua hän oli ympyröinyt päivän kalenteristaan. Joka päivä hän oli ulos katsellut, milloin syksy varistaisi ensimmäisen lehtensä.

Askelten töminä sai Ailan havahtumaan ajatuksistaan. Poika juoksi häntä kohti punaisen takin vetoketju puoliksi avoinna, pipo korvilta nousseena. Pituutta oli poika venähtänyt, ja kasvoillaan loisti vielä auringon paahtamat pisamat. Huomaamattaan Ailan kasvoille nousi hymy, jota niillä ei kesän aikana oltu usein tavattu. Poika viuhahti Ailan ohi, heitti reppunsa nurmelle ja ryntäsi liukumäkeä kohti. Pitkän koulupäivän jälkeenkin poika oli virtaa täynnä. Aivan kuin Aapokin oli ollut — siis silloin pienenä, ennen kuin Ailan tytär oli vienyt pojan mukanaan suurempaan kaupunkiin.

Aila osasi jo odottaa pojan äidin kävelevän perästä ja nostavan repun maasta. Hän hykerteli itsekseen, kun äiti torui poikaa. Uutta reppua ei saanut viskata maahan. Niin oli Ailan tytärkin Aapoa torunut, ja heti perään Aila tytärtään. Ei lapsille pitänyt olla liian ankara. Yhä piti Aapoa torua, ainakin niin tytär oli puhelimessa kertonut. Neljä kertaa vuodessa Aila heidät tapasi, mutta eihän poika korvalappustereoiden läpi mitään kuullut.

Poika viuhahti liukumäestä alas ja pipo lensi hänen päästään. Hän juoksi sen kiinni ja riensi seuraavaksi karuselliin. Pojan äiti käveli pieni reppu selässään leikkipuiston toisella laidalla olevalle penkille. Joskus Aila mietti, mitä tapahtuisi, jos hän menisikin istumaan sille penkille. Tulisiko äiti hänen viereensä? Vaihtaisivatko he muutaman sanan? Esittelisikö äiti hänet pojalleen, puristaisiko poika hänen kättään? Vai etsisikö äiti tyhjän penkin jolle istahtaa, kun Aila olisi vienyt hänen paikkansa?

Karusellin ympärillä pöllysi hiekkapilvi, kun poika roikkui kaiteessa kiinni ja potki vauhtia toisella jalallaan. Ympäri, ympäri, ympäri. Ailan silmissä kieppui, mutta poika vain nauroi sitä riehakkaammin mitä kovempaa karuselli pyöri. Äiti oli noussut penkiltä ja katsoi puiston reunaa kohti. Hän näkyi vilkuttavan jollekin, ja kohta Ailan silmät tarkentuivat lähestyvään hahmoon. Vanha rouva sieltä käveli ja rutisti äitiä tuttavallisesti. Ailan huulet puristuivat yhteen.

Äiti huusi pojalle, joka melkein putosi karusellin kyydistä jarruttaessaan voimakkaasti. Poika vetäisi pipoa paremmin korvilleen ja kipitti äitiään ja vanhaa rouvaa kohti. Hengästyneenä hän kapsahti rouvaa vasten ja alkoi selvittää jotakin kirkkaalla äänellä. Aila ei kuullut, mitä poika puhui, mutta arveli pojan kertovan ensimmäisestä koulupäivästään. Ilonliekki Ailan silmistä oli sammunut, ilma tuntui taas viileältä. Poika pujotti kätensä äitinsä ja vanhan rouvan käteen, ja he lähtivät kävelemään rinnakkain puistopolkua pitkin.

Aila veti huiviaan tiukemmin kaulaansa. Selkää vihlaisi, kun hän ponnisti vaivalloisesti penkistä ylös. Vanhasta penkistä oli ollut hyvä nousta, jalatkaan eivät olleet aiemmin puutuneet.

Pilvet olivat kertyneet taivaalle, kohta sataisi. Ruskan värit olivat harmaammat kuin koskaan.

[Kiirsu]

Syksy ja mummot (ihana ava sulla <3) houkutteli tämän tekstin pariin! Oon jo niin syksyisissä tunnelmissa, että ihan kaipaan syystekstejä! Tämä nyt ei ollut mitään "ihanaa on syksy" fiilistelyä, mutta tykkäsin tästä silti!

Vanhusten näkökulmasta kirjoitetaan valitettavan vähän ja tämä oli kivan piristävä poikkeus. Tämä tuntui jopa jollain tapaa yhteiskunnalisesti kantaaottavalta tekstiltä, koska tässä kuitenkin aika vahvasti korostuu vanhusten yksinäisyys. Varsinkin kun päähenkilö ei tunnu edes myöntävän itselleen sitä, että on yksinäinen. Kävi sääliksi mummo raukkaa, jolla ei ole ketään. Tämän elämä tuntui aika kurjalta :/

Ehdin jo toivoa, että sieltä se ottolapsenlapsi saapuu ja kaikki on taas hyvin. Mutta sitten paljastuikin, että eihän mummo oikeastaan tunnekaan tätä perhettä, vaikka aluksi sai toisenlaisen käsityksen. Jo tämä sai mielen haikeaksi, mutta sitten kun kuvaan astui lasten oikea mummo, tuntui jo tosi pahalta! Varmasti kamalaa katsella vierestä toisen onnea! Omat isovanhempani usein puhuvat, että toivoisivat minun ja siskoni olevan edelleen pieniä lapsia. Ukki jopa kerran totesi, että meidän lapsuus oli ehdottomasti hänen elämänsä parasta aikaa ja oli siinä itsellänikin pala kurkussa. Ainakin siis omalla kohdallani isovanhemmilleni lapsenlapset ovat olleet äärettömän tärkeitä ja voin hyvin kuvitella kuinka tyhjältä tuntuu kun he kasvavat, jos ei ole vielä puolisoa tai ketään muutakaan pitämässä seuraa.

Ilonliekki Ailan silmistä oli sammunut, ilma tuntui taas viileältä.

Ja sitten tuli tämä, joka murskasi sydämen täysin. Voi ei, Ailaa! Tahtoisin ihana kamalan paljon nyt halata tätä mummoa! Olen tosi tunteellisella päällä tänään ja ihan tässä kommentoidessakin itkettää. En kestä yksinäisyyttä käsitteleviä tekstejä, samaistun näihin tuntemuksiin liikaa.

Mutta ennen kuin aloin itkemään, hymähtelin tämän tekstin huumorille! Tässä oli ihania mummomaisia pohdintoja! Tykkäsin kovasti näistä pienistä virheistä, joita päähenkilö kaikesta löysi. Kaikki vanha oli aina parempaa, niinhän moni vanhus (ja vähemmän vanhakin) tuntuu ajattelevan. Kursiivit olivat kivoja, luin ne äkäisenä mutinana ja kuvittelin mummon puhuvan näitä valituksiaan jopa huomaamattaan ääneen. Sopisi hyvin tähän kuvaan.

Tässä tekstin mittaan karisi ihan täysin syksyn ilo ja jäljelle jäi vain kurja harmaus. Mummo oli odottanut syksyä niin innolla ja ehkä hieman pelollakin ja sitten juuri se pelko kävikin toteen. Tässä kyllä tulee hyvin esille tämän vuodenajan synkkyys ja sen heijastuminen myös ihmisten mielialoihin.

Pidin tästä tekstistä, vaikka se niin surullinen olikin! Näkökulma oli kivan erilainen, tahdon lisää mummotekstejä!

[Nava]

Kiirsu: Oon ihan samaa mieltä, mummotekstejä on aivan liian vähän! Se saikin miut kirjoittamaan tämän, kun en löytänyt yhtään vanhuksen tähdittämää tarinaa.

Oisin kovasti halunnut antaa Ailalle onnellisen lopun, mutta se tuntui väärältä niitä monia vanhuksia kohtaan, jotka joutuu oikeesti elämään yksinäisyydessä. Heidän elämänsä läheisin ihminen saattaa olla se mukava kassaneiti, joka hymyilee ja vaihtaa muutaman sanan, ja kuukauden merkittävin tapahtuma se, kun pääsee käymään lääkärissä. Moni jää ilman ystävää ja turvautuu kuvitelmiin, jotta vois tuntea kuuluvansa jonnekin. Mutta ehkä joku päivä Aila-mummon viereen istahtaa ihminen, joka ihastelee ääneen syksyn kauneutta, ja Ailakin näkee sen taas toisin silmin. Ehkä itsekin voisi istahtaa tänään yhden Aila-mummon viereen ja tuoda valoa syksyyn, samallahan sitä saisi itsellekin.

Kiva kun tykkäsit ja kiitos kun kommentoit. ♥︎

[Sokerisiipi]

Voi miten kaunis, mutta riipaiseva tarina! Kuvailu oli kovin nättiä. Pidin siitä, miten syksy oli niin voimakkaasti mukana niin sään, ympäristön kuin ajankin puolesta. Syksyhän uusine alkuineen voi tuntua Ailan kaltaisille vielä yksinäisemmältä, kun oma elämä jatkuu samoja ratoja, ja kaikki muut touhuavat niin kovasti.

Ailan tapa ajatella ja katsoa maailmaa tuntui aivan ikäiseltään. Haikaillaan menneen perään ja vanha tuntuu uutta paremmalta ja turvallisemmalta. Tässä oli mukavan realistinen tunnemaisema. Yksinäisyyttä, katkeruutta, kateutta ja syytöksiä. Ulkoistetaan se kärsimys muualle, kun siitä tulee liian kamala itselle kestää. On varmasti kauheaa olla sivustakatsoja, kun tahtoisi olla kontaktissa ja olla osana lastenlasten elämää, mutta välimatkat ja kiire ovat syöneet suhteelta kaiken pohjan, ja sitten nähdään enää tavan vuoksi tai siksi, että se on kohteliasta. Sitä aivan täytyy etsiä lohtua muualta, mutta joskus haavekuvatkin särkyvät, ja sitten täytyy palata taas onnettomaan todellisuuteen :<

Tämä herätti ajatuksia ja tunteita. Kiitos, että tartuit tähän tärkeään ja ajankohtaiseen aiheeseen!