Nimi: Suruaikani (olet liian lähellä)
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Genre: menneen ajan kartanodramaa, romance
Hahmot/Paritus: Kayla/Sebastian
Yhteenveto: Ei, tämä ei ollut hän, ripustautuminen näin oli vaarallista. Mutta se tuntui niin kutkuttavalta, kädet hänen selällään ja niskassaan, huulet kauluksen reunaa hipomassa, kuiskimassa hänen nimeään
A/N: Hyvää myöhästynyttä syntymäpäivää Seculle! En eilen päässyt postaamaan, joten tässä on! Ei ollut alkuperäinen tarkoitukseni, mutta teksti alkoi myös muovautua tulkinnanvaraisesti ja melko löyhästi LW15-kappaleeni ympärille, joten... Vesalan Rakkaus ja maailmaloppu- biisin sanat löytyvät lopusta. Het10.
Ulkoa kuului sateen ääntä, tuuli vonkui lyijylasi-ikkunoiden pielistä. Sitä voisi kutsua rankkasateeksi tai lieväksi myrskyksi, myräkkä tuntui parhaimmalta. Syksyn saapumisen tunnusti jokainen. Maisema oli alati tuhruisen sadesumun peittämä (paitsi kun satoi todella, kuten silloin), paljaat puut pudottelivat pisaroita oksiltaan. Ilma tuoksui savelle ja mädäntyville kasveille.
Kartanon kivilattiat hohkasivat kylmyyttä, mutta onneksi kirjaston takassa paloi valkea lämmittämässä nojatuolissa istuvaa hahmoa. Tulta pidettiin yllä tavallisesti koko päivän, palvelijat tiesivät emännän viettävän mielellään aikaa kirjastossa.
”Kayla? Oletko täällä?”
”Olen, mutta puhu hiljempaa.”
Ruskeatukkainen mies astui esiin hyllyjen takaa. Tämä näytti ensivilkaisulta suhteellisen tavalliselta, mutta jokin olemuksessa sai ihmiset vilkaisemaan nuorukaista useimmiten toisenkin kerran. Tällöin saattoi erottaa komeita piirteitä, kasvojen tasapainoisuuden ja suoran nenän. Tulenhehku värjäsi hiuksista esiin vaaleampia suortuvia, piirsi hymykuopan oikeaan poskeen.
”Arvasin, että olet lukemassa.”
”Sebastian, tämä kirja on varsinainen aarre. Pelastin sen hyllyn perukoilta”, nainen sanoi silittäen hellästi kirjan kuluneita nahkakansia.
Kirja tosiaan näytti vanhalta, nurkissa oli naarmuuntuneet metallivahvikkeet. Joku naisen esivanhemmista oli varmaan ostanut sen aikoinaan, tutkiskellut kunnes uudet kirjat olivat haudanneet sen syvemmälle. Sebastian oli kuitenkin selkeästi kiinnostuneempi naisesta. Hänen katseensa hyväili korkeita poskipäitä, siroa leukaa ja kaulan kaarta, jonka vieressä lepäsi runsas tumma palmikko. Ehkä kulmakarvat olivat liian jyrkät ja tummat, sekä huulet kalpeat, mutta eihän tuollaisilla asioilla oikeasti ollut merkitystä.
”Ajattele, jokainen näistä kirjaimista on maalattu käsin. Ja entä kappaleiden alkukirjaimet! Upeita koukeroita ja pienenpieniä yksityiskohtia, kuten tuo lintu tuossa”, hän jatkoi laskien sormensa varoen hapertumisen aloittaneelle paperille.
”Se on kaunis, kuten sinä.”
”Ei sinun tarvitse imarrella minua. En ole mikään tytönheitukka enää”, Kayla sanoi.
”Kielesikin on niin hioutunutta”, Sebastian virnisti.
Kayla ei vastannut, mutta sulki kirjan uudelleen. Hänen huuliltaan purkautui huokaus. Ehkä Sebastianille kaikki oli helppoa ja näytti valoisalta, mutta hänelle asiat eivät olleet yhtä yksinkertaisia. Oli velvollisuuksia, vastuita ja odotuksia. Mies huomasi hänen synkän mielialansa, otti sylissä lepäävän käden hellästi omaansa ja polvistui tuolin viereen.
”Rakas, kerro minulle tarina”, hän kuiskasi painaen huulensa Kaylan kämmenelle.
Kayla tunsi sulavansa kuiskatulle pyynnölle, silmille jotka tulen leikittelevässä valossa näyttivät kuin auringonlaskussa kylpevälle merelle. Sen helppous jäyti hänen sisuskuntaansa, väänsi sen hermostuneeseen solmuun.
”Olet varmasti jo väsynyt silkkikatoksiin, pahoihin henkiin ja mystiikkaan.”
”Yhä vähän kuin ääneesi. Kerro minulle, Kayla”, Sebastian pyysi toistamiseen, huulet rannetta hipelöiden.
”Hyvä on. Olenko koskaan kertonut melkein todellista tarinaa isoäidistäni?” nainen kysyi hymyillen.
”Kuulostaa hyvältä.”
Kayla nosti katseensa varjoisaan kattoon, tuijotti hetken pimeyttä kuvitellen sen päälle hohtavan tähtitaivaan.
”Kauan sitten kaukomailla asui nuori tyttö, joka oli kauneudessaan vailla vertaa. Hänen ihonsa hehkui auringonvaloa, silmissä asui arabian tumma yö. Hän sai nimekseen Suni. Tytön äiti oli menehtynyt kuumeeseen, ja isä rakasti ainoaa tytärtään enemmän kuin mitään maailmassa. Tyttö kasvoi ja varttui norjaksi neidoksi, jota monikin nuorukainen olisi tahtonut mielellään kosiskella. Mutta vaimon kuolema oli saanut isän pelkäämään tyttärensä menettämistä niin paljon, että se viilsi häntä kuin veitsi aina tytön hymyillessä jollekin toiselle. Hän tuli kateelliseksi ja päätti pitää tyttärensä turvassa luonaan.
Isä kertoi Sunille tarinan kahdesta tuulesta, joista toinen puhalsi mereltä ja toinen aavikolta. Kumpikin halusi prinsessan puolisokseen, ja houkutteli tätä mukaansa luvaten ihmeitä ja rikkauksia. Mutta prinsessa oli kuullut tuulista ystäviltään, joten hän tiesi niiden olevan petollisia. Merituuli viekotteli laivat aavalle ulapalle, nostatti myrskyn ja hukutti miehistön. Aavikkotuuli kutsui karavaanit autiomaahan, eksytti heidät siirtämällä dyynejä ja peittämällä keitaat, niin että matkustavaiset nääntyivät nälkään ja janoon
.
Prinsessa kuitenkin tiesi kieltäytymisen yhtä lailla vaaralliseksi, joten hän keksi suunnitelman, neuvokas kun oli. Hän pyysi kumpaakin tuomaan hänelle kauneimpia aarteitaan. Merituuli toi prinsessalle upottamiensa laivojen jalokiviä, kun taas aavikkotuuli etsi käsiinsä hiekkaan hautautuneet kultakorut.
’Hah!’, prinsessa sanoi huiskauttaen kättään, ’luuletteko noiden tekevän vaikutuksen minuun? Jos todella tietäisitte, mitä naisen sydän halajaa, kantaisitte tänne maailman kauneimmat silkit. Niihin hän voi pukeutua korostaakseen kauneuttaan, toisin kuin rihkamakoruihin.’
Tuulet sydämistyivät ja mahtailivat tuovansa neidolle hienoimmat ja kauneimmin kirjotut silkit maailmassa.
’Muistakaa, että sen pitää muistuttaa minua teistä ja teidän erinomaisuudestanne’, prinsessa käski.
Seuraavana päivänä henget palasivat kantaen kumpikin silkkipakkaa mukanaan. Merituuli aloitti levittäen esiin omat tuomisensa.
’Katsohan, tämän hienompaa silkkiä et löydä mistään. Se on sininen ja vihreä kuten aava meri, kiiltelee auringonvalossa veden tavoin. Mikään ei sovi tätä paremmin prinsessan arvolle.’
’Ei tuo ole mitään! Tämä on henkäyksen kuulas kuin aavikon yöt, heijastaa auringon oranssin ja kullan kuten hiekkadyynit. Tämä ylläsi sovit hyvin puolisokseni.’
Prinsessa totesi molempien olevan hyvin kauniita, ja pyysi saada kokeilla niiden hienoutta käsissään. Kun pakat ojennettiin hänelle, prinsessa leväytti ne päälleen niin, että Merituuli näki hiekanvärisen kankaan, joka sai hänet sulautumaan Aavikkotuuleen, ja päinvastoin. Niin nämä kaksi alkoivat nujakoida keskenään ja prinsessa pääsi pakenemaan. Tuloksena syntyi hirmumyrsky, joka ajoi kummankin osapuolen kauas pois palatsista. Näin prinsessa sai jäädä kotiinsa, ja pelastui kuolemalta.”
”Mitä Suni ajatteli?” Sebastian kysyi.
Kayla oikaisi pukunsa helmoja ja yskäisi. hän oli kuullut tarinan usein äidiltään ja työstänyt sitä vielä hieman, perinteitä kunnioittaen tietysti. Sanat tuntuivat soljuvan hänen kieleltään mutkattomasti ja vaivatta. Tietysti se johtui myös herkeämättömän tarkkaavaisesta kuulijasta, jonka peukalonsyrjä pyyhki hänen sormiaan hellästi saaden hänen sisimpänsä soimaan.
”Suni oli ensin ymmällään, mutta tajusi ettei saisi houkutusten vietellä itseään, vaan se johtaisi turmioon. Isä lahjoitti hänelle uuden puvun ja hunnun, joka suojasi häntä paremmin katseilta.
Aluksi se riittikin, ja isä sai kaipaamaan rakkautta ja hellyyttä tyttäreltään. Mutta tämän epäonneksi tyttö kompastui eräänä päivänä basaarissa, missä komea ja vaalea nuorukainen auttoi hänet pystyyn. Suni ei ollut koskaan nähnyt sen värisiä silmiä, ja kysyi uteliaana mistä mies oli kotoisin. He syventyivät kuin huomaamattaan keskusteluun, ja rakastuivat toisiinsa. Sunin ulkonäkö oli miehelle yhdentekevää, sillä herttainen ja hyvyyteen taipuvainen luonne on kauniimpaa kuin mikään muu.
He karkasivat yhdessä laivalla miehen kotimaahan, eikä isä enää koskaan nähnyt tytärtään.”
”Sepä kuulosti surulliselta. Onneksi nuorukainen ja neito olivat varmaankin onnellisia ikuisesti?” Sebastian hymyili.
”Kunnes kuolema heidät erotti. Ja he saivat yhden tyttären, joka myös sai tyttären ja näin tarina jäi eloon”, Kayla naurahti.
Sebastian kohottautui ylöspäin suudellakseen naisen huulia. Kayla huokaisi kietoen kätensä toisen niskaan, jonne ruskeat kiharat käpristyivät. Sebastian silitti hellästi naisen sametin verhoamaa kylkeä, seurasi suullaan leukaluuta korvanjuureen saakka.
”Lopeta”, Kayla sanoi ääni värähtäen.
Sebastian nousi ylös kylmältä lattialta pudistellen housuistaan kirjapölyä, otti teoksen pois Kaylan sylistä. Sitten hän kohotti naisen pystyyn, ihaillen surumielisiä silmiä. Hän ymmärsi kyllä, miksi Kaylan isoäidin kauneutta oli ylistetty niin. Raskas ja pelkistettyn musta puku korosti dramatiikkaa, jota hänen olemuksensa henki.
”Luulin, että tämä olisi rangaistavampaa, jos miehesi vielä eläisi.”
”Ei se ole niin yksinkertaista. Minulla on vielä suruaika, Seb”, Kayla henkäisi. Hän tunsi yhä jännitteen heidän välillään, kipinät jotka juoksivat villisti ihon alla punehduttaen posket.
”Olen väsynyt odottamaan”, Sebastian kuiskasi vetäen naisen itseään vasten. Huulet etsiytyivät takaisin huulille, hengitykset sekoittuivat.
Kayla tunsi syyllisyyttä. Tämä ei varasti ollut koskaan tuntunut tältä Rolfin kanssa, ei näin täydellisen pakahduttavalta. Ehkä jotain samankaltaista joskus liian nuorena, ennen kuin hän oli oppinut varovaisemmaksi ja nainut viisaasti. Nainen pelkäsi koko ajan kuulevansa askeleet hyllyjen takaa, palvelijan tupsahtavan paikalle todistamaan säädyttömyyttä. Kayla oli juuristaan huolimatta kasvatettu Ladyksi, arvokkaaksi ja kunnialliseksi. Hän oli sivistynyt ja tahdikas.
Silti hän löysi itsensä taipumasta tiukemmin nuorta vartaloa vasten, haistelemassa miehistä tuoksua kaulalta ja henkäilemässä rakkauttaan. Ei, tämä ei ollut hän, ripustautuminen näin oli vaarallista. Mutta se tuntui niin kutkuttavalta, kädet hänen selällään ja niskassaan, huulet kauluksen reunaa hipomassa, kuiskimassa hänen nimeään.
Halko räsähti takassa saaden heidät hypähtämään säikähtäneesti irti toisistaan. Kayla kokosi itsensä, ajatteli äitinsä lempeää arvokkuutta ja Rolfin jäykkää korrektiutta. Hänen piti ainoastaan vaatia itseltään vähän enemmän, siinä kaikki. Perustella asiat huolellisesti uudestaan, Sebastian kyllä ymmärtäisi vielä. Kayla kohtasi sinivihreiden silmien katseen vakaasti, yrittäen pitää äänensä yhtälailla kurissa.
”Minäkin rakastan sinua, mutta emme voi tehdä mitään vielä! Sitä paitsi, olen sinulle liian vanha.”
”Älä aloita tuota taas! Viitisen vuotta!”, Sebastian huokaisi turhautuneena.
”Melkein kymmenen”, Kayla tarkensi nipistäen huulensa yhteen, ”ja eronnut. Mahdollisesti kykenemätön hankkimaan jälkikasvua.”
Sebastian tuijotti Kaylaa väsyneesti ja pyöräytti silmiään. Hän oli jo luullut saaneensa Kaylan uskomaan, että oli vakavissaan, todella rakasti. Siinä oli kestänyt kauan, nainen kun vaikutti päättäneen odottaa asianmukaisesti surevan lesken antaamuksella leposijaa miehensä vieressä.
”Miehesi oli paljon sinua vanhempi, etkä sinäkään ole vielä vanha. Mitä jälkikasvuun tulee, noh, uskon että siinäkin on kyse miehestäsi. Enkä minä välitä.”
”Mutta joku muu välittää”, Kayla sanoi huuli värähtäen.
Sebastian otti naisen kasvot käsiensä väliin, suukotti otsaa ja pyyhkäisi kimaltavan kyyneleen pois poskelta. Kayla tarvitsi myötätuntoa ja uskoa uuteen tulevaisuuteen, eikä hän olisi tarjonnut mitään muuta niin mieluusti.
”Minä kosin sinua heti, kun pääset eroon tuon mustan mekon kahleista. Jäämme asumaan tänne, sinä kerrot minulle tarinoitasi ja saamme suudella kirjastossa. Hymyilisit vähän.”
Uudet kyyneleet herahtivat Kaylan silmiin. Hän nyökkäsi päättäväisesti, naurahti ja taikoi huulilleen hymyn. Ehkä asiat saattoivat joskus olla helppoja ja kauniita.
Vesala - Rakkaus ja maailmanloppu
mul oli tapana niin kovaa rakastua
mut yleensä ne pojat ei tahtonu mua
ne pyys mua auttaa läksyissä
mut leikki vierasta välkällä
ne jätti mua puistoissa
ne meni mieluummin autonäyttelyyn
ne tytöt joista mä tykkäsin
ne vaati mult paljon kaikkee
aikatauluja lupauksii
ja sellasii vastauksii
joita mulla ei koskaan ollu
eikä tuu olemaan
mm, mä tajusin ettei täst oikein tuu mitään
paitsi sitä
rakasta mua x 12
rakasta
maailmanloppu on ainut asia josta osaisin laulaa
mutta rakkaus myy
ja siinä on monen laulun syntysyy
maailmanloppu on ainut asia johon todella luotan
mutta rakkaus myy
ja siinä on laulujen synnyn syy
no kyl mä luulen et se kiinnostaa monia et miltä musta tuntuu
rakkaus ja maailmanloppu
rakkaus ja maailmanloppu
entäs sit se... flirttailu
jos sä seuraat mua tiiviisti katseella
mä aattelen et mul on ruokaa naamassa
jos sä katot liian pitkään
en tajuu mitään sitkään
kun sä tuut siihen juttelee
alan kiemurtelee
ja keskustellessa
kysyn missä on vessa
jos alkaa vaikuttaa että sun rinnassa
on mun mentävä lovi
mä meen paniikkiin ja alan kattelee
missä on pako-ovi
mitä tapahtuu jos alan rakastuu
kuule se jälki on rumaa
mä seuraan kaikkialle
sitä raukkaa josta yritän tehä vaan mun omaa
sit must tulee niin epätoivonen
et mä meen heikolle jäälle
kaikki utopistiset toiveet
heitän ku verkko sun päälle
rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua...
maailmanloppu on ainut asia josta osaankin laulaa
mutta rakkaus myy ja siinä on monen laulun syntysyy
maailmanloppu on ainut asia johon todella luotan
kun vaikka rakkaus myy niin jotenkin tunnen kumpi lähestyy
minä, minä, minä, minä ja mun tunteet
minä, minä, minä, minä ja mun tunteet
minä, minä, entä minä ja mun tunteet
yksi ruumis ja yhdet aivot
miljardeista samankaltaisista
jotka miettii mitä söis
ja puhuu rahasta
ajattelee sitä
heti kun mä oon ollu telkkarissa
sä alat tekstailla
jos haluut vallottaa
radiokanavan
tai edes hetkeks Loimaan
mitään apokalyptista ei kannata panna soimaan
kuulijakunta nahistuu mitä enemmän ne ahistuu
poppi jaksaa jauhaa samaa mitä eilenkin ostettiin
mut huominen oli jo eilen
ylihuominenkin on jo syöty
huraa unohtamisen hyöty
mitä diipimpää sitä kriipimpää
rakkaus ja maailmanloppu x 4
maailmanloppu on ainoa asia josta osaisin laulaa
mutta rakkaus myy
ja siinä on monen laulun syntysyy
maailmanloppu on ainut asia johon todella luotan
jossei rakkaus tuu
niin jotenkin siihen kaikki samaistuu
aa-a-aaa maailmanloppuun on mulla kiihkeä suhde
aa-a-aaa rakkaus myy ja se on niin monen laulun syy
