Nimi: Ei jälkeäkään
Kirjoittaja: Odo
Esilukija: Sokerisiipi♥
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Paritus: Pihla/Aino
Genre: draama, angst
Ikäraja: S
A/N: Kasvata puu-haasteeseen ficlet. Halusin kirjoittaa jotain Pihlan ja Ainon alkuajoista ja tämä tapahtuu muutama viikko ensitapaamisen jälkeen. Ensitapaamisesta kirjoitan one-shotin syksymmällä, mutta tämä tapahtuu jonkun verran sen jälkeen. Tähän kuuluu jatko-osa
Pedon kosketuksen alla (K15), mutta molempien pitäisi toimia yksikseen. Sokerisiipi esiluki tämän ystävällisesti ja kertoi, että tämän pitäisi toimia ilman pohjustustakin, joten täällä ollaan! Tarkalla päivämäärällä ei oikeastaan ole muuta merkitystä kuin selittää itselleni (kenties lukijoillekin, jos kiinnostaa) tämän parin aikajanaa, mitä milloinkin tapahtuu.
Samasta sarjasta löytyy originaaleja
täältä Pihla ja Aino-otsikon alta. Ne ovat aikajärjestyksessä, mutta kaikki toimivat myös yksin, jos ei erikseen ole jotain mainittu.
Ei jälkeäkään
(18.9.2014)
Kotoisat huoneet ovat muuttuneet tyhjiksi, kun Pihla on sisäistänyt asuntonsa hiljaisuuden. Kaksi viikkoa sitten näitä huoneita oli täyttänyt vieraan tuttu tuoksu.
Kaltaisensa löytäminen oli saanut Pihlan ihmisen sydämen lyömään yhtä tiheään kuin levottoman eläimen. Kolmesta päivästä ei kuitenkaan ollut ikuisuuteen, eikä jäljellä ollut enää edes jälkiä ketun tassuista, jotka kerran olivat jakaneet maan hänen kanssaan.
Pihla tiesi, että on aika päästää irti tai ottaa välimatkaa — hän ei tiennyt kumpaanko hän kallistuisi, kun toinen oli yksinkertaisesti poissa. Ei puhelinsoittoja, ei sähköposteja, ei vierailuja yösydännä.
Kettu ihon alla etsi tietä vapauteen, ja Pihla tiesi, että ensikohtaaminen oli ollut vain häivähdys, joka nyt oli hiipumassa ja hänen olisi aika antaa luonnolleen valta.
Kenties Ainokin oli tehnyt juuri niin.
Pihla pakkasi rinkkansa ja siihen vain kaiken tarpeellisen, jotta sen saattoi jättää vasten puunrunkoa leiripaikalle, kun hän päästäisi itsensä irti ihmisten ajatuksien kahleista.
Vapauden kaipuu kasvoi, vaikka samaan aikaan hän tunsikin olevansa yksinäinen. Aino oli ollut jotakin, mitä hän oli tietämättään odottanut, mutta ajan kuluessa, päivien vieriessä, se oli ollut vain hetki muiden joukossa. He olivat liian levottomia sieluja tarttuakseen kiinni toisistaan ja jakaakseen yhteisen pesän, jossa olla.
Aino oli ehdottanut nopeasti ja arvaamattomasti, että he jakaisivat elämänsä. Ei sellaisia ehdotuksia kuulunut sanoa ääneen, ei niin lyhyessä ajassa. Ja kun Pihla ei ollut tiennyt, mitä sanoa, huulilta oli karannut “kyllä”.
Rinkan ollessa valmis Pihla etsi vielä retkivaatteensa ja valmistautui lähtöön kohti pohjoista. Ilta saattoi ehkä hämärtää, mutta hän oli aina pitänyt yöllä ajamisesta. Auton valot valaisivat tarpeeksi tietä ja syystaivaalta loistaisivat tähdet matkaoppaina. Hän oli valmis lähtemään ja päästämään itsestään irti sen, mikä tahtoi jättää ihmisruumiin.
Kun kaikki oli pakattu ja valmiina, ei Pihlan tarvinnut jäädä odottamaan. Kerran hän vilkaisi puhelintaan, mutta jätti sen sitten eteisen lipaston päälle ottamatta sitä mukaansa. Metsässä hän ei tarvitsisi puhelintaan. Hänelle riittäisi metsän havupuiden tuoksu, luontopolut jalkojen alla ja villi luonto.
