Nimi: Chick litistä ja rohkeudesta
Kirjoittaja: Ronen
Esilukija: Avaruuspiraatti, pus
Ikäraja: K-11
Hahmot: Mari/Leonora
Haasteet: Fluffy10 #3 (sanalla vene), Originaali10 #4 (sanalla varomaton), Ficlet300 (sanalla 154. Oranssi), Inspiroidu kuvasta -ketju (Fiorellan kuva) -> [FINIKESÄ] Parittomien viikkojen viihdykettä
A/N: Oikein ihanaa syntymäpäivää ihanalle Kiirsulle! Sun synttäreillesi neljä synttäriä sitten (2016) kirjoitettu kitarafemme oli yksi mun ensimmäisiä tekstejäni Finissä, ja sen jälkeen olen melkeinpä ottanut perinteeksi kirjoittaa sulle jotain synttärien kunniaksi. Toissa vuonna (2017) sait Marin ja Leonoran vähän surullisemmasta näkökulmasta, viime vuonna (2018) taas vuorossa oli drag queenejä. Tämän vuoden teksti palaa Marin ja Leonoran tarinaan, hitusen onnellisempana - tämä myös nojaa jonkin verran muuhun vanhempaan tuotantooni muutamalla hassulla viittauksella, joten toivottavasti nekin poimit mukaan. Vielä kerran isot onnittelut ja paljon haleja! <3
Mari makaa terassilla riippumatossa, lukee
chick lit -romaania ja nauraa välillä tikahtuakseen. Romaanin päähahmot, Athene ja Billie, ovat paikoitellen kohtuuttomankin epärealistisia ilkeydessään – Athene on ehkä terävä kaimajumalattarensa tavoin, mutta samalla viiltävän ämmämäinen. Tavallaan sellaisesta lukeminen tuntui vapauttavalta: (onnekseen) Mari ei törmää kovin kopeisiin tai ilkeisiin ihmisiin elämässään, joten näin paperin etäisyydeltä heidän tarkkailemisensa tuntuu kaikkiaan niin kovin tyydyttävältä. Toisaalta sama kirja saa Marin miettimään, josko hänestäkin olisi voinut tulla sellainen nainen, jota kaikki vihaavat, koska eivät voi rakastaa, eivät sitten millään. (Ei olisi. Hän ei usko siihen. Hänet on kasvatettu liian hyvin sellaiseen.)
Onneksi Leonora rakastaa. Marin sydän oli särkyä niinä iltoina, kun hän ei uskaltanut paljastaa itseään. Mutta sitten tuli se uskomaton ilta, kun aurinko oli pysähtynyt kellumaan taivaanrantaan ja maalannut Leonoran kasvoilta piiloon kaiken pelon ja epävarmuuden. Niin se kai oli aina ollut – Leonora oli heistä se rohkeampi, ylpeämpi, itseään rakastavampi. Ja sen takia Mari rakastui alun perin päistikkaa naapurirapun tyttöön, joka oli enemmän oma itsensä kuin Mari oli koskaan uskaltanutkaan olla.
Niin, Leonora myönsi tunteensa, varomattomana ja pysäyttämättömänä. Ne heijastelivat Marin tunteita, joita hän oli pitänyt sisälleen sullottuna melkein niin kauan kuin he olivat edes tunteneet. He istuivat rantalaiturilla pitkään, puhuivat kaikista niistä kerroista, kun olivat melkein tehneet tunteidensa eteen jotakin (kesäöinä takseissa, kahden promillen humalassa, C-rapun ovella) mutta olivat pelänneet toisen reaktiota. Mutta se joka pelkää ei pelaa, tai jotain muuta yhtä kliseistä, ja niinpä kolme pitkää vuotta oli kulunut hiljaisen piinan kourissa. Ei enää.
Rantalaituri on pitkä ja leveä niin kuin Leonoran selkä. Jossain kauempana kelluu veneitä, ilta-auringosta oranssinvalkoisena hehkuvia. Marin pelosta ja epäuskosta tärisevät sormet kokeilevat sen muotoja, eksyvät Leonoran kannustamana pehmeille ja kepeille rinnoille. Siinä auringon kehdossa he ovat kaksin, vain he, vain loputon toistensa ja lämmön syleily ja huulet jotka löytävät toisensa ja kaikki muutkin paikat kunhan vain saavat sen myönnytyksen, että nyt Mari ja Leonora ovat yhdessä. Vihdoinkin.
Mari makaa terassilla riippumatossa, ja Leonora seisoo hänen vieressään kädessä kaksi lasia sangriaa pienillä cocktail-päivänvarjoilla. Elämä hymyilee leveämmin kuin Mari koskaan voi, ja se lämmittää sydäntä enemmän kuin mikään suudelma Leonoran punaviinin- ja appelsiinikatkeronmakuisia huulia vasten koskaan voi.
