The Legend of Zelda: Auringonvaalija, k-11, tuplaraapalesarja (3/3)

[Maissinaksu]

Ficin nimi: Auringonvaalija
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: The Legend of Zelda
Ikäraja: Maksimissaan k-11
Paritus: Link/Zelda
Genre: Hurt/comfort, angst

Summary: Linkin harteilla lepää liian suuri taakka.

A/N: Pääsin hyödyntämään lempigenrejäni tähän mielikuvituksen tuotokseen. Sillä ei ole juonen kannalta mitään väliä, mutta itse miellän hahmot (ihmisten iässä) about 20-22-vuotiaiksi. Osallistuu Erilaiset loppuratkaisut -haasteeseen avoimella lopulla.



***



I


”Teidän korkeutenne”, äidillinen ääni tavoittaa hänet jostain etäältä. ”Olkaa itsellenne armollinen ja käykää lepäämään.”

Zelda pudistaa vähäeleisesti päätään, vaikka tietääkin neuvon varteenotettavaksi. Väsymys himmentää näkökentän ääriviivoja ja muuttaa ympäröivän maailman epätarkaksi kuin horisontin vuorien sumu olisi hiipinyt linnaan salakavalasti.

”Pärjään kyllä.”

Linnan parantolan hoitajatar huokaisee apeasti, muttei toista neuvoaan, mistä Zelda on hyvillään. Hänen on saatava viipyä vielä hetki.

Link nukkuu huopien alla syvää, rohdoilla luotua untaan, toipuu hitaasti taistelustaan, joka on päättynyt jo kaksitoista päivää sitten. Hitaasti paranevat haavat ovat tuoneet mukanaan kuumeen. Raskas hengitys soi huoneessa maalaten eteensä maisemaa, joka hahmottuu nuorukaisen väreilevien silmäluomien alla.

Miten hän toivoisikin tälle levollisia unia.

Zelda laskee kätensä hellästi Linkin sormien lomaan. On niin paljon, mitä hän toivoisi, mutta mitä kohtalon kirjat eivät ota huomioon. Hyrule on turvassa jälleen kerran, mutta kamppailu on verottanut Linkin voimia liian kovalla kädellä. Nyt he eivät saata kuin odottaa tämän jälleen palaavan tajuihinsa, mikä ruokkii hänen epätoivoaan ja avuttomuuttaan hetki hetkeltä karvaammin.

Prinsessa kumartuu lähemmäs soturin kasvoja kostea liina kädessään. Link säpsähtää kosketusta.

”Ei hätää, olen tässä...”

Kankaanpalan viileys ihoa vasten näyttää tuovan edes pientä armoa piinaan. Linkin hengitys rauhoittuu, mutta Zelda ei havaitse heräämisen merkkejä. Neuvottomana vierellä valvominen on vaikeaa.

”Pyydän, taistele... Me tarvitsemme sinua.”

[Maissinaksu]

II


Haukan tuoma viesti on lyhyt, mutta se saa Zeldan keskeyttämään kirjeen kirjoittamisen ja kiirehtimään parantolalle niin nopeasti kuin mahdollista.

Link seisoo ulkopuolella nojaten marmorikaiteeseen. Kuullessaan jonkun lähestyvän tämä käännähtää kuin varautuisi kohtaamaan vihollisen. Käsitettyään tulijan häneksi nuorukainen laskee suojauksensa ja tarkastelee häntä silmissään tuttu katse, joka on kuitenkin sameampi kuin Zelda muistaa.

Kuudentoista päivän toipuminen on jättänyt jälkeensä riutuneisuuden Linkin kasvoille. Kevyen paidan alta loistavat valkeiden siteiden kerrokset, jotka syleilevät hitaasti arviksi kuroutuvia haavoja. Miten Zelda haluaisikin syleillä arvet kadoksiin.

”Link...”

Prinsessa seisahtuu soturin rinnalle, vie kätensä tämän poskea vasten ja pyytää sanoitta anteeksi. Hän tuntee olevansa vastuussa, vaikka menneen ja tulevan toisiinsa risteävät polut ovat hänen ulottumattomissaan.

Se on turhauttavaa.

Zelda manaa kohtaloa, joka kerta toisensa jälkeen asettaa kuningaskunnan uhan alle ja saattaa Hyrulen suojelijan vaaraan. Linkin harteilla lepää liian suuri taakka. Kun aurinko uhkaa laskea heidän maailmassaan, tämän syntymässä saatu, kohtalon punoma tehtävä on kohottaa se takaisin taivaankanteen. Vaalia sitä viimeisillä voimillaan, vaikka jalat eivät enää jaksaisi kantaa.

Se on julmaa.

Ilman aurinkoa ei maailmankaikkeus ole mitään. Jäljellä on ontto tyhjyys, johon elämä ei puhalla elvyttävää henkäystään. Zeldasta on tuntunut samalta viime aikoina.

Hänen maailmansa on ollut vailla valoa ja lämpöä, prinsessa ajattelee Linkin viileä otsa omaansa koskettaen.

[Maissinaksu]

III


Kuluu neljä kuunkiertoa. Zelda katselee uudelleenrakentuvaa valtakuntaa toivonkipinä rinnassaan. Hyrulen kansalaiset ovat vahvoja ja uskaltavat katsoa tulevaan luottavaisemmin mielin.

Läheisessä laaksossa aika tuntuu pysähtyvän vaatimatta keneltäkään mitään. Prinsessan kädet hypistelevät puolivalmista kukkaseppelettä ja silmät seuraavat soturia, joka ohjaa ympäriinsä kirmaavaa ratsuaan niin tottuneesti ja vaivatta, että he näyttävät lukevan toistensa ajatuksia.

Zelda löytää kasvoiltaan hymyn, joka on ollut pitkään hautautuneena huolen harsojen alle.

Kaviot tömisevät lähemmäs tallaten surutta pellon kukkia. Hypätessään alas satulasta Linkin tasapaino säilyy vakaana kuin kallio, joka ei horju meren aaltojen paiskautuessa sitä vasten. Jokin aika sitten tilanne oli vallan toinen.

Miten kauan siitä onkaan, kun hän on saanut nähdä Linkin hymyilevän hänelle siten.

Tuulen suunta muuttuu jälleen. Link iskostaa katseensa horisonttiin hänen ohitseen, hymy haihtuu kasvoille kohoavan kalpeuden tieltä. Se syleilee tummia varjoja nuorukaisen silmien alla.

Vuorien yllä tanssiva taivas on muuttunut verenpunaiseksi ja iskee salamaa varoittaen jokaista mahdistaan. Kohtalo vaatii heiltä kaikilta jälleen siirtoja elämän pelilaudalla tarjoamatta mahdollisuutta kieltäytyä tai perääntyä.

Link laskee kätensä hänen käsivarrelleen tyynnyttävästi, mutta Zelda tuntee kosketuksessa kevyttä vapinaa.

Kun aurinko uhkaa sammua Hyrulen yllä, sen sankarin tehtävä on kohottaa se takaisin taivaalle.

Vaan kuka kantaa huolta itse auringonvaalijasta?

Ei enää, prinsessa itkee sanoitta ja kyyneleittä. Minä pyydän, suokaa hänelle rauha.

[Maissinaksu]

Voi apua, ei minun ollut tarkoitus särkeä kenenkään sydämiä..! xD Toisaalta jotenkin olen samalla iloinen, että nämä raapaleet onnistuivat herättämään tunteita suuntaan tai toiseen. Angst-hurt/comfort -genre on vähän sellainen, ettei siitä välttämättä parasta mahdollista mieltä saa.

PS: Veikkaisin vahvasti, että se toinen Zelda-ficcini Maailmankaikkeuden kauneus voisi auttaa surumieleen, jonka tämä kokonaisuus sai aikaan. xD Kiitos kommentista! <3

- Ayu