Ooh, miten samaistuttava tämä teksti on! Tai siis en ole koskaan haaveillut runotyttöydestä, mutta muita unelmia minulla kyllä on ollut, ja olen niissä roikkunutkin. Tämä teksti saa mut miettimään sitä, miten paljon johonkin voi jäädä kiinni. Haaveillaan ja unelmoidaan, vaikkei syystä tai toisesta ehkä tehdäkään asian eteen mitään konkreettista. Ehkä ihaillaan jotakuta, joka on juuri sellainen kuin ite haluaisi olla -- niin kuin vaikkapa Pienen runotytön Emilia. Siihen unelmaan voi tosiaankin jumahtaa niin, ettei välttämättä ees tajua pysähtyä pohtimaan, että haluanko minä tätä nyt oikeasti, onko tämä todella minua. Voi olla, ettei sitä ees uskalla pysähtyä miettimään, koska unelmaan on niin tottunut ja se on kasvanut osaksi itseä.
Mutta jossain vaiheessa sitä ehkä havahtuu niin kuin tämän tekstin kertoja ja kysyy iteltään sen tärkeän kysymyksen. Tätäkö minä haluan, onko tämä oikeasti minua varten? Aaa, niin kirpaisevan samaistuttavaa! Se voi oikeasti olla pelottavaa ja satuttaakin, eikä pitkäaikaisesta unelmasta luopuminen ole välttämättä ollenkaan helppoa. Tuokin, että unelman hylkäyksen myötä merkityskin katoaa, on hyvin samaistuttavaa. Ehkä sitä on liikaakin rakentanut ittensä ja itsetuntonsa unelmansa varaan, ja yhtäkkiä pitääkin asennoitua kaikkeen uudelleen ja löytää uusi merkitys elämästä, ehkä myös muodostaa uusi minäkuva. Jotenkin lohduton ajatus, vaikka onhan kieltämättä tosi hyvä välillä havahtua miettimään ja kyseenalaistamaan asioita.
Kiitos paljon tästä hienosta raapaleesta, tämä on ajatuksia herättävä ja terapeuttinenkin! ♥ -Walle
