Sainpahan sitten päivitettyä tätäkin. Koeviikko pukkaa kivasti päälle. Ruotsia pitäis lukee, mutta meh ....
16.200 sanaa
Rayn vetää keuhkot täyteen luonnon pakahduttavaa aromia. Hän on nyt varmempi, ryhtikin on oiennut kuin itsestään. Enää hän ei kyyristelisi, hän menisi, palaisi, vaikka se tekisi kipeää.
Hämärä on tullut salakavalasti. Taivas on sinisempi, kirkkaampi kuin mikään Raynin meressä näkevä sävy. Tähdet ovat syttyneet. Niiden valo on sokaisevaa, mutta kuitenkin kylmää. Mitkään pilvet eivät niitä tänään peittäisi. Raynista tuntuu kuin nekin syyttäisivät häntä, vaatisivat sovitusta.
Lähin pojan erottama tähtikuvio on nimeltään Kehänkiertäjä. Rayn on lukenut siitä kertovan tarinan liian monesti. Se kertoo miehestä, joka ei tiennyt, mitä olisi tehnyt elämällään. Hän kiersi vain kotiseutuaan eikä mennyt koskaan mihinkään. Kuolemankin jälkeen hänen reittinsä pysyi samana. Täydellisenä kehänä, jolla ei ollut alkua eikä loppua.
Legendassa ei mainittu miehen nimeä: tuskin sitä kukaan edes muisti, tuollaiset asiat hapertuivat niin kovin nopeasti.
Kivistä hän ei kulkijaa löytäisi, hänen sielunsa sijaitsi tähdissä, tapahtumattomissa asioissa. Rayn ei osannut puhua tähdille, ne sijaitsivat liian kaukana, kun taas kivet olivat maassa. Tanner hänen jalkojensa alla oli kiveä, jos ajatteli tarpeeksi syvälle. Ja kaikki nuo paadet, ne taipuivat hänen puoleensa joka hetki, Rayn pystyi aistimaan kuinka kallioon lukitut sydämet sykkivät. Liian aikaisin vaienneet. Vai liian myöhään. Rayn ei tiennyt, kuka edes ymmärtäisi kaikkea, mitä ajasta puhutaan.
He murtuisivat kuitenkin.
17.200 sanaa
Kuusten mustat sormet harovat Raynia mukaansa. Neulaset pistävät ikävästi hänen koettaessaan löytää tietään takaisin kylään. Hän ei näe tarpeeksi hyvin väistääkseen piikkejä.
Kivet sipisevät kaikesta turhasta: Raynia ei juuri nyt kiinnosta että eräässä kivenkolossa on huhuttu joskus asuneen peikkoja. Hän ei halua kuulla miten ne kihisivät salaisuuksiaan, tarrasivat ohikulkijoihin. Rayn pystyy kuvittelemaan mörrimöykkyjen kynnet, jotka piirsivät varomattoman ihoon railoja. Villit tummat silmät, ilkikurisesti palavat. Joillekin ne olivat viimeinen näky ennen loppua.
Raynin kurkkua kiristää. Hänhän päätti jättää pelon taakseen. Miksi hän kiviä kuuntelisi? Ne ovat halunneet eksyttää nuorukaisen monta kertaa aiemminkin.
Ei, tällä kertaa hän kestäisi. Enää hän ei lähtisi jokaisen puhujan mukaan. Pojan askeleet olisivat hänen omiaan.
Metsä ei suostu tekemään hänen tahtonsa mukaan. Puut syventävät varjojaan. Jossakin kyyhkynen kujertaa terveisensä yölle.
Joskus ennen Rayn nautti kesäöistä. Hänellä oli ollut usein tapana hiippailla rantaan pimeän laskeutuessa. Silloin kun kuu oli luonut siltaansa veden kalvolle, kaikki muu oli vaimentunut.
Pian häntä alettaisiin etsiä. Isä noituisi haahuilijapoikansa alimpiin syvyyksiin. Hänen otsansa olisi turhautumisesta kielivässä rypyssä. Äiti yrittäisi rauhoitella, mutta ajan myötä hänkin kai väsyisi siihen.
Fern ei pystyisi nukahtamaan ilman häntä. Sisko vain möhkisi sängyssään, miettisi eri vaihtoehtoja, jotka olisivat voineet koitua veljen kohtaloksi.
Raynin pitäisi kai kuitenkin kysyä kiviltä tietä