Nimi: Pedot teitittelevät, saaliit sinuttelevat
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Star Trek: Deep Space 9
Genre: Sieltä makeimmasta päästä romancea. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Julian Bashir/Elim Garak
Vastuuvapaus: Minähän en taas omista niin mitään, leikin Paramountin ja herran Roddenberryn leluilla ilman rahallista korvausta.
Varoitukset: Sisältää jokseenkin erikoisia viittauksia ihmisen syömiseen (ei ole kannibalismia kun kyseessä on avaruusolennot, mutta sinnepäin.)
A/N: Sanon nyt jo ihan näin heti suoraan, että tämä on suorastaan häpeällisen makea tarina, ja makeudessaan paukuttelee hahmojen persoonallisuuksia todella äärirajoille. (IC, niin mitä se on?) Mutta toisaalta, kuinka moni finiläinen on edes nähnyt DS9:ä moista asiaa huomatakseen. Se jääkin sitten nähtäväksi.
Ihan näin satunnaisen lukijan iloksi, hahmoista ei tarvitse tietää mitään muuta kuin tämän kahden ja puolen minuutin
Youtube-videon verran. You get the gay idea folks.
Pedot teitittelevät, saaliit sinuttelevatHimmeät valot piirsivät vain ääriviivat pimeyteen. Ei ole viisasta jättää huoneensa ovea lukitsematta yöksi, mutta Julian Bashir oli odottanut tunkeilijaa jo monta yötä. Ehkä hän ei tulisikaan, tai ehkä varomattomuus houkuttelee luokseen todellisen varkaan, eikä sitä jota Julian kovasti kaipaa.
Mutta tänään on sittenkin se yö kun käärme luikertelee uhrinsa luokse. Kuuluu vain liukuoven kevyt suhahdus kun mies astuu sisään, mutta askeleet ovat pehmeät eivätkä kuulu. Vasta kun saalistaja on Julianin vieressä vuoteessa voi hänet tunnistaa hohkaavan kuumasta ruumiinlämmöstä.
”En luota sinuun Garak”, Julian kuiskasi kurkottaen kätensä kohti pimeyttä. Sormet löysivät kaulan, joiden suuria suomuja pitkin hän seuraa leualle ja siitä ylös kulmille. Lämpimämpi koskea kuin lämmin teemuki.
”Eikä teidän pidäkään
rakkaimpani”, sihisi käärmemäinen ääni huokaillen sormien tunnustellessa kovia suomuja hellävaroen. Jos Julianin hetki sitten olikin ollut kylmä, niin cardassialaisen kekäleenä palava iho lämmitti paremmin kuin paksuinkaan peitto.
”Kuinka voit olettaa voivani ollenkaan rakastaa sinua, jos en voi uskoa sanakaan mitä sanot?”
”En haluakaan, että
uskotte”, uhkaava mies totesi notkeasti josta sopi arvata hänen hymyilevän sitä tyypillisen kieroa hymyään, josta ei ottanut selvää vaikka kuinka katsoisi syvälle pelottavan sinisiin silmiin.
”Ilman rehellisyyttä ei ole rakkauttakaan Garak.”
”Kuka on kertonut teille sellaista?”
Kuinka kohteliaina nuo sanat hellivätkään. Oli kovin vaikea kääntää kasvonsa pois kun cardassialaiset karheat huulet etsivät suudeltavaa, varsinkin kun Julian ei mitään muuta olisi halunnut tehdäkään kuin antautua hengenvaarallisen miehen vietäväksi.
Jokainen jolla oli tippaakaan järkeä päässään olisi osannut kauhulla varoittaa Juliania olemaan tutustumatta yhteenkään cardassialaiseen. Heihin ei voi luottaa. Ei varsinkaan Garakiin, Elim Garakiin, cardassialaiseen räätäliin ja ainoaan jäljelle jääneeseen lajinsa edustajaan koko Deep Space 9 asemalla sitten Bajorin miehityksen päättymisen. Liskomaiset cardassialaiset olivat julmia kavaltajia, jotka valloittivat ja hyväksikäyttävät kaikkia heikompiaan, pettäen usein myös toisiaan. On kovin uhkarohkeaa leikitellä onnellaan petoeläimen nenän alla.
”Eikö kateus muka jäytäisi sinua, jos et voi olla ihan varma siitä ettei rakastajasi petä?” Julian kysyi yrittäen pitää äänensä vakaana. Vaikka tietysti aivan alusta lähtien tuo pidättelemätön saalistaja oli pystynyt pelkällä hipaisullaan rikkomaan kaiken vaivoin kasatun itsevarmuuden.
”
Minun rakastajani ei jäisi kiinni”, hän vastasi tyynesti ottaen nyt suudelman väkisin tullen Julianin päälle tukahduttavan kokonaan.
Niin, kukaan ei tietysti tiennyt varmaksi oliko Elim Garak todella cardassialainen vakooja, vai vain yksinkertainen räätäli kuten peto itse tahtoi väittää. Hän kun ei kuitenkaan koskaan sanonut lausettakaan, johon olisi täysin voinut uskoa. Mutta ne nuolevat katseet! Ja Kosketukset jotka runtelivat Julianin pienen sielun palasiksi! Se raaka intohimo, liian eläimellinen sivuutettavaksi. Tarpeeksi houkuttelevia unohtamaan itsesuojeluvaiston kaikki tyynni.
”Eikö pettäminen sitten ole sinusta loukkaavaa?” Julian henkäisi revittyään itsensä irti tulikuumista huulista, jotka repivät karheine suomuineen ihoa rikki ja verille.
”Opettele pitämään salaisuuksia, enkä koskaan tunne itseäni loukatuksi,” hän nautti ihmisen rautaisen veren nuolemista leualta.
”O – olen... olen pahoillani mutta -”
Käsi sulki suun kesken haparoinnin.
”Ihmiset todella ovat kyllä kiintyneitä tuohon jatkuvaan pahoitteluun. Toistuvaa selittelyä, avautumista, lapsellista
kitinää ja
vikinää. Ottaisitte sitten mitä haluatte, ettekä kuluttaisi aikaa pyytelemällä haluamista anteeksi! Ole vahva, nauti kun siihen teillä on kerran tilaisuus. Onko se todella niin vaikeaa,
tohtori?”
Samanlaisella sanojen painotuksen taiteella matelija oli ryöpsähtänyt Julianin sydämeen koskaan sieltä sen koommin lähtemättä. Älykkäänä miehenä Julian tosin tiesi, ettei se ollut viisasta, eikä hän saisi antaa itsensä rakastua nyt. Mitään siitä ei voisi seurata kuin jotain sellaista, jonka katumiseen kuluisi koko elämä. Julian ei ollut pyytänyt riipivää ja repivää himoa taakakseen, mutta eroottiset painajaisunet eivät jättäneet häntä rauhaan.
Ja nyt kun hän oli siinä oli niin hirveän vaikea päästää irti.
”Tiedän sinusta niin vähän ja silti kehtaat vaatia omistautumista. Ymmärtäisit nyt, en voi oikeasti elää siinä pelossa, että löydän sinut jonkun toisen sylistä.”
Julian kietoi kätensä tiukasti tukahduttajan ympärille ja puri kangasta paidassa ettei olisi nöyryyttänyt itseään itkemällä. Heikko ja voimaton hän oli parkumattakin.
”
Herttainen tohtorini”, Elim Garak hymyili, sillä pirullisen hymyn saattoi kuulla.
”Älä...”
Rujo runteleva rakastaja nuoli poskea, sen suolaa kielelleen, ei piitannut vastusteluista, puri ja näykki pehmeää lihaa tunnustellen. Ei kertaakaan rikkoakseen ihoa, vaikka se olisi ollut niin helppoa petoeläimen sahalaitaisilla hampailla. Cardassialaisten silmään ihmiset olivat erikoisen näköisiä, joka puolelta pehmeitä kuin simpukan sisälmykset ja niin pienestä särkyviä. Silti Elim Garakista mikään ei olisi voinut olla tohtori Julian Bashiria kauniimpaa, Julian oli niin nuori ja herkullinen. Hänet olisi voinut vaikka syödä, jos alkukantaiset cardassialaiset himot vain päästäisi valloilleen.
Ota. Rakasta. Syö. Pure. Ahmi.
Paitsi että ihmisiä ei saa purra. Ihmisiä ei pidä satuttaa, sillä ihmiset pelästyvät pienestä ja juoksevat karkuun. Ihmistä pitää hyväillä lempeästi ja suojella. Ja Elim Garakin silmissä Julian oli niin suloinen, ettei se tuntunut edes mahdottomalta pyrkimykseltä.
”
Arvoikkain pieni silmänteräni...”, Garak leperteli varsin suurieleisesti ja teatraalisesti. ”En voisi elää ilman suudelmianne, ilman makean tuoksuvaa ihoanne, niin eksoottista ja pehmeää. Tarvitsen teidät lähelleni, anna
runnella kaunista kultaista vartaloanne. En koskaan satuttaisi teitä jäämällä kiinni kenenkään toisen luota.”
Ylitse ampuvan sokerista, hyisen karmivalla pohjavireellään tietysti. Ei tosin sovi epäillä, etteikö täysikasvuinen cardassialainen olisi täysin kykenevä toteuttamaan uhkauksiaan, silti jostain syystä Julian ei ollut kauhuissaan, vaan melkein mielipuolisesti otettu lihansyönnin fantasioista. Omalla kieroutuneella tavallaan tämä koko säälittävä farssi oli kuin keskinkertaisesta harlekiinista, jossa Julian esitti herkän ja kokemattoman nuoren tytön roolia Elim Garakin varastaessa shown syntisellä viettelyllään. Miten kliseistä. Mutta maukasta.
”Muttet sitten lupaa olla pettämättä?”
Mitä tuohonkin nyt sitten saattoi odottaa vastaukseksi?
”Lupaukset on tehty rikottaviksi. Jos ei koskaan anna sanaansa, ei voi sitä rikkoakaan
rakas.”
”Vai niin.”
Mitä Julian oikeastaan saattoi odottaa tässä vaiheessa? Heidän molempien motiivit olivat täysin selvillä, sillä he syleilivät ja suutelivat nyt pitkän tovin kierien vain lakanoissa riisuen vaatekappaleita pimeydessä. Julian iski hampaansa paksuimpiin liskon suomuihin, sillä hän oli lukenut jostain että niin cardassialaiset tekevät rakastellessaan. Garak sähisi, muttei kivusta.
”Hyvä on Garak, väität siinä sitten, että rakastat minua”, Julian sanoi ja puri. ”Et tahdo mitenkään satuttaa.”
Jäytäminen ja järsiminen ilmiselvästi tuotti suurta mielihyvää huoneen täyttyessä sihisevästä, kiivastahtisesta huohotuksesta.
”J-Jjjulian Basssshirrr...”Jostain syystä Julian pidätellä melkeinpä kikattavaa naurua. Hän oli täysin Elim Garkin hyppysissä, muttei näemmä täysin ilman valtaa. Hän voisi ajaa miehen hulluksi kai vain puremalla. Jotenkin niin absurdia.
”Sanot, ettet voi elää ilman minua, etkä voi muka muuta kuin haluta ja omistaa minut kokoaan. Kerro miten voin muka uskoa minkään väitteistäsi olevan totta? Et ole ikinä kertonut ensimmäistäkään totuutta, jos valhe ajaa saman asian.”
Garak veti syvään henkeä ja nauroi niin kovin makeasti haroen karkeilla sormillaan Julianin mustaa kiharaa tukkaa.
”
Aww. Ihmiset ja ihmisten huono itsetunto. Minkä ihmeen vuoksi vaaditte tuhansien sanojen vuodatuksia kun tunteista puhutaan? Ei rakkaus suinkaan ole mikään sanapeli, tai edes keskustelun asia. Olen
tässä, hengitän samaa ilmaan kanssanne. Tahdon pariutua kanssanne. ”
”
Pariutua?”
Varsin eläimellinen sanavalinta. Aika osuva.
”Voin ehkä vannoa jotakin, mutta olisiko se yhtään sen luotettavampaa kuin tätä tässä meidän välillämme juuri nyt?”
Tietyllä tapaa tässä cardassialaisessa lähestymistavassa oli vinha perä. Eikö sitä sanotakin, että pitäisi elää tässä ja nyt, miettimättä tulevia? Tehdä jokaisesta hetkestä erityinen ja omalla tavallaan täydellinen.
”Entä jos otat vain ja häivyt huomenna? Jos kyllästyt minuun heti kun otan ja antaudun, mitä sitten?”
Julian oli niin rakastunut sydänjuuriaan myöten mieheen, josta olisi ollut parempi pysyä erossa. Huolenaihetta riittämiin.
”Kuivaat kyyneleesi ja käännät lehteä
kultaseni”, Garak vain tokaisi kepeästi, kuinka joku voikin ottaa jotain näin jumalattoman raskasta niin loputtoman kevytmielisesti. Garakin hymykään ei varmasti ollut hyytynyt hetkeksikään, pelkkää kissa-hiiri-leikkiäkö vain?
Ehkä cardassialaiset eivät rakasta lainkaan niin kuin ihmiset.
”Sekö on sitten niin helppoa? Kuin joku peli sitten? Jos petät niin menen todellakin hajalle, enkä mitenkään vähättele.”
Jos cardassialaiset eivät rakasta kuten ihmiset, niin onko ollenkaan oikein haluta vielä hieman lisää kosketusta? Jos sydän menee sitten kaikissa tapauksissa vain säpäleiksi? Onko se riskin väärti?
”
Tsk, ei voi pettää jos ei luota. Joten
älä luota. Ettekö voi vain nauttia?” Elim Garak kuiskasi pehmeästi, nyt vähemmän painokkaasti. Julianin oli niin kuuma pää vasten leveitä hartioita, kädet ristikkäin, jalat toisten lomassa. Saaliina kiinni pedon hampaissa.
”Ehkä. Ehkä. Vain koska oikeasti rakastan sinua” Julian huokaisi sulkien silmänsä antaen koko vartalonsa rentoutua, hän oli antautunut.
”Hyvä
poika”, Garak myhäili voitonriemuisena rutistaen oikein lujaa. Ehkä se olisi pitänyt jättää siihen. Mutta Julian oli aina ollut vähän huono olemaan hiljaa silloin kun kannattaisi.
”Ja Garak... minä
myös luotan sinuun. Sille ei voi mitään, kyseessä on pakettiratkaisu. Voitko... voisitko edes
yrittää olla kävelemättä ylitseni?”
Noin sievän alistuvalle pyynnölle ei voi oikeastaan kuin nauraa, ja vasten Julian suuta Elim Garak nauroikin nyt paljon hellemmin yrittäen olla repimättä yhtään sen enempää ihoa suomuillaan kuin oli jo raastanut.
”Olette rasittavan
naiivi nuori mies,
rakas tohtori... En teitä toisenlaisena tahtoisikaan, ” hän virkkoi ja nuoli korvaa.
FINA/N: Jonkin verran ongelmia tuotti päättää millä nimiä käytän puhuttelussa tässä ficissä. Bashir kuulosti vähän liian kliiniseltä, niin päätin käyttää Juliania, mutta toisaalta Garakista ei käytetä pelkkää etunimeä käytännössä ikinä, missään asiayhteydessä. Mutta tämmöinen välimallin ratkaisu. Tod. näk. Kirjoittelen tätä paritusta tulevaisuudessa lisääkin, ehkä pornoisemmissa merkeissä, ja toivottavasti vähän vähemmän paatokselliseen sävyyn. Mutta kai sitä minullakin on joskus lupa olla yltiöromanttinen? Niin, ja kaivoin tässä jopa lukioaikaisen äidinkielenkirjan tarkistaakseni teitittelyn kielioppisääntöjä, mutta olivat niin vaikeita, että päätin mennä vain mahdollisimman sinnepäin.
