Nimi: Nyt ja huomenna
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy, romantiikka
Paritus: Heikki/Kalevi
Haasteet: Albumihaaste #5 Pariisin Kevät –
Toisesta maailmasta, Neliottelu ja Originaali10 #4
A/N: Se tunne, kun sulla on hyvä aloitus, mutta se on jäänyt niin vaikeaan kohtaa, ettet pysty jatkamaan, on ehkä yksi ärsyttävimmistä ongelmista kirjoittamisessa. Mutta sitten! Ihana
Auro antoi vinkin, että poista viimeisin kappale ja jatka siitä. Ja se
todellakin toimi (obvs, koska oon julkaisemassa) Siksi tää on Auro sulle! ♥︎
Nyt ja huomenna
Päässä kihelmöi humala. Sanat putoavat mun suusta helposti ja vaivatta. Ilmassa väreilee hyvä fiilis ja pehmeät unelmat. Oon avoin, onnellinen ja niin rakastunut, että sen voima tuntuu melkein vaaralliselta. Yritän pitää tunteet mun hallinnassa, mutta Kalevi tekee siitä mahdotonta vain
olemalla. Se on niin upea, että mun on vaikea hengittää.
Kalevin vaaleanruskea tukka on pidempi kuin koskaan aiemmin, reippaasti yli korvien. Ei mies varmaan sitä tietoisesti kasvata, se ei vain jaksa mennä parturiin. Tavallaan toivon, ettei Kalevi menekään. Tykkään sen tukasta näin. Sitä on kiva näplätä, ja tarpeen tullen kutreista saa kunnon otteen, kun haluaa tukistaa. Kalevi on myös jollain lailla todellisempi kuin ennen. Miehen tarkkaan harkittu playboy-imago on kulunut pois. Jäljelle on jäänyt Kalevi sellaisena kuin se oikeastikin on, monimutkainen ja komea edes yrittämättä.
Uppoudun Kaleviin niin, että unohdan, mistä me puhutaan.
”Heikki?” Kalevi sanoo, sen ääni on huvittunut. ”Missä sä oikein oot?”
”Sori”, hymähdän nolona ja katson meidän alapuolella levittyvää jokirantaa. Laivoista soiva musiikki kuuluu tänne asti. Juon lisää olutta ja sotkeennun omiin ajatuksiini.
”Ei mitään”, Kalevin ääni on matala ja niin lämmin, että mua värisyttää. Nojaan sitä kohti. Kalevin käsi kietoutuu mun olkapäiden ympäri, ja mä hivuttaudun aivan sen kylkeen kiinni. ”Kerro, mitä sä ajattelet.”
”Um”, äännähdän, ja äkisti mua nolottaa kaikki ällöromanttiset ajatukseni Kalevista. Ei mies niitä halua kuulla, se vain kiusaantuisi mun pehmoilusta. ”En mitään.”
Kalevi katsoo mua. Tiedän, ettei mies anna periksi ennen kuin se saa haluamansa. Kalevi painautuu lähemmäs ja hyväilee huulillaan mun kaulaa. Sydän sekoaa ja iholla kipunoi. Yritän keskittyä hengittämään ja pitämään kiinni viimeisistä kontrollin rippeistä. On uskomatonta, miten vähällä Kalevi saa mut sellaisiin tiloihin. Olenko seonnut vai rakastunut – toisinaan en edes tiedä.
”Sua”, kuiskaan, ”ja sitä, miten ihmeellistä on, että me todella ollaan tässä, yhdessä.”
”No, sitä sietääkin todella ihmetellä”, Kalevi hymähtää, ”ottaen huomioon, miten kauan sua sai piirittää.”
”No niin”, sanon, ”mutta et säkään missään vaiheessa kertonut, mitä todella haluat musta.”
”Kai sä nyt tiedät?” Kalevi kysyy. ”Voin muistuttaa, jos Eloharjulla alkaa muisti pettää.”
”Kieltämättä yksityiskohdat ovat vähän utuisia.”
”Niinpä tietysti.”
”Haluun sut”, Kalevi sanoo, ja mun sisällä jytisee, ”nyt ja huomenna.”
”Luoja”, henkäisen enkä enää edes kykene. Suljen silmäni ja pidän kiinni Kalevista, kunnes pystyn taas puhumaan. ”Miten sä voit olla todellinen?”
”Voisin kysyy sulta samaa.”
Hymyilen ja suutelen rakastamaani miestä. Kalevi on jännittynyt, ja siitä tiedän, että se tuntee kaiken aivan yhtä lujaa kuin mä. Tartun kiinni Kalevin hiuksista ja nielen miehen voihkauksen.
”Tuntuuko tää tarpeeks todelliselta?”
