Nimi: Ajettiin vahingossa harhaan (tai tahallaan)
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Stranger Things
Ikäraja: S
Paritus: Will Byers/Mike Wheeler
Genre: fluff, kesäinen fiilistely, slice of life, romance
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: -
Yhteenveto:
“Helvetti”, Mike kiroaa, kun noro päärynäjäätelöä valahtaa sukaakuoren halkeamasta hänen sormilleen. Hän työntää ylipitkäksi kasvaneita mustia kiharoita haalistuneen lippiksen alle ja nostaa sitten oikean kätensä kasvojen eteen. Nuolaisee huolettomasti jäätelönoron suuhunsa. Willin on pakko kääntää katseensa pois.
A/N:
Tämä on juhannustaikaficci Waulishille, jonka toivelistalla oli Will/Mike. Nämä pojat ovat kovin suloisia, ja yhdistettynä toivelistan muihin inspiroiviin juttuihin innostuin kirjoittamaan heistä raapaleita. Toivottavasti pidät! <3
Pojat ovat tässä 15-16-vuotiaita.
Osallistuu myös Spurttiraapale V:n 24. kierrokselle sanoilla jäätelö, nauraa, miten, meri, auringonnousu, aivastaa, tähdet, sekä Ime kappale tyhjiin -haasteeseen, jossa kappaleenani on Olavi Uusivirran Kultaa hiuksissa, josta tekstin nimi tulee.
//edit, anteeksi huonomuistisuuteni, Multifandom IV -haasteeseen myös. -
Ajettiin vahingossa harhaan (tai tahallaan)-
I - jäätelö - 100-
Kaupan seinällä ikivanhan lämpömittarin elohopea kohoaa pitkälti yli hellerajan. Will hymyilee, kun Dustin leyhyttelee paitaansa kuumuutta valittaen, ja Lucas painaa vielä kääreessä olevaa mehujäätelöään otsaansa vasten.
“Helvetti”, Mike kiroaa, kun noro päärynäjäätelöä valahtaa sukaakuoren halkeamasta hänen sormilleen. Hän työntää ylipitkäksi kasvaneita mustia kiharoita haalistuneen lippiksen alle ja nostaa sitten oikean kätensä kasvojen eteen. Nuolaisee huolettomasti jäätelönoron suuhunsa.
Willin on pakko kääntää katseensa pois, ja hän teeskentelee keskittyvänsä täysin omaan vaniljajäätelöönsä, joka sekin uhkaa sulaa. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta piinaavan kuumana, ja Will tuntee sulavansa pian itsekin. Mike huokaa onnellisena nauttiessaan jäätelön kylmyydestä, eikä Will voi syyttää kasvojensa punehtumisesta pelkästään aurinkoa.
-
II - nauraa - 100 -
Hän välttää katsomasta Mikeen ja nojaa vain seinään, jonka kalpeankeltainen maali hilseilee hänen paidalleen. Kaupan parkkipaikalla kulkee oudon tasaisesti ruskettuneita naisia melkein kiusallisen lyhyissä hameissa, ja paidattomia nuoria miehiä, joista monella on punaisiksi palaneet olkapäät. Heitä Willin katse seuraa hiukan turhan pitkään, ja vaikka sitä tuskin kukaan näkee hänen aurinkolasiensa takaa, häntä hävettää silti.
“Maa kutsuu Williä”, Mike sanoo hänen viereltään, ja Will säpsähtää rajusti huomatessaan, että toiset ovat jo nousemassa pyöriensä selkään.
“Sori, tämä helle sulattaa aivoni”, hän nauraa ja syö jäätelönsä loppuun muutamalla valtavalla haukkauksella, vaikka kylmyys humahtaakin sillä tavalla hetkeksi päähän. Ehkä se selvittää hiukan hänen ajatuksiaan.
-
III - miten - 150-
“Mennäänkö uimaan?” Lucas ehdottaa, ja Dustin on heti äänekkäästi ajatuksen kannalla.
“Altaalle?” Mike kysyy, ja Lucas nyökkää.
“Vähän niin kuin lupasin Maxille, että nähtäisiin siellä.”
Miken ilme valahtaa neutraalista kiusaantuneeksi ja vaikeaksi, eikä ole vaikeaa arvata miksi. Jos Max on altaalla, niin on luultavasti Elkin.
“Minä ajattelin mennä illemmalla louhokselle uimaan”, Will pistää väliin pelastaakseen Miken, välittämättä siitä, että oikeastaan ajatus uimisesta vedessä, johon hänen muutama vuosi sitten luultiin hukkuneen, ei ole mitenkään miellyttävä.
“Mahtavaa”, Mike tarttuu oljenkorteen. “Tulen mukaan. Siellä ei ainakaan tarvitse tuijotella aurinkoa ottavia mummoja.”
“Ei kukaan pakota sinua altaallakaan niitä tuijottamaan”, Dustin naljailee, mutta he pääsevät sopuun ja hajoavat porukasta kahdeksi pariksi. Pian Dustin ja Lucas kisaavat jo parkkipaikan reunaa pyörätielle, täyttä vauhtia polkien ihan kuin he kaikki lapsina, mutta Mike odottaa Williä.
“Miten sinä aina tiedät”, Mike jupisee Willin kaivellessa pyöränavaimia taskustaan. Hänen hiuksensa ovat taas valahtaneet kasvoille, mutta niiden takaakin Will näkee hänen hymyilevän.
-
IV - meri - 150-
Vesi on sameaa, mutta tuntuu ihanan kylmältä kuumaksipaahtunutta ihoa vasten.
“Aiotko vain seisoa siellä?” Mike huikkaa kauempaa. Vain hänen päänsä pistää esiin vedestä, ja likomärät hiukset on työnnetty kasvoilta taaksepäin. Hän ui lähemmäs, ja Will yrittää olla laskematta pisamia, joita aurinko on piirtänyt hänen nenälleen ja poskilleen.
Will huokaa ja terästäytyy, kävelee syvemmälle kunnes vesi yltää yli navan. Hänen tekee mieli peittää laihuutensa ja kalpeanhento rintansa käsillään, mutta se vain vetäisi Mikenkin huomion siihen, että Will ei ole juuri kasvanut enää hetkeen.
“Haluaisin joskus uida meressä”, Will pohtii ääneen ja piirtelee sormillaan kuvioita harmaansinisen veden pintaan. “Se näyttää valokuvissa niin kauniilta.”
Hän on viime aikoina ollut kiinnostunut merestä. Hänen äitinsä on jopa ostanut kehykset muutamalle hänen pastelliliitupiirrokselleen, joita hallitsee taivaan syvä sininen ja meren tuhat eri turkoosinsävyä. Ne roikkuvat olohuoneen seinällä kuin ikkunat toisenlaiseen elämään kaukana Hawkinsista.
“Mennään joskus”, Mike sanoo, ja Will kääntää katseensa häneen aavistuksen verran liian nopeasti.
-
V - auringonnousu - 300-
Will ei kysy, tarkoittaako Mike heitä kahta vai koko porukkaa, sillä hän ei oikeastaan halua tietää. Heillä on vielä pari vuotta lukiota edessään, mutta sen jälkeen tulevaisuus on epävarma.
"Arveletko jääväsi Hawkinsiin?" hän kysyy. Mike hymähtää epämääräisesti.
"En tiedä. Nykyään en tiedä, mitä
huomenna tapahtuu, saati sitten kolmen vuoden päästä." Mike näyttää surumieliseltä, mutta hymyilee Willille kuin haluaisi peittää sen. Will laskeutuu viimein kokonaan veden varaan ja ui hänen luokseen.
"Haluatko puhua siitä?"
Kysymys on epämääräinen, mutta Mike tajuaa kyllä, mitä Will tarkoittaa. Sehän hänellä taitaa jatkuvasti olla mielessä, se hänet tekee apeaksi ja kiusaantuneeksi.
"Mitä puhuttavaa siinä on. Meillä meni viimein lopullisesti poikki. Kai kaikki tiesivät, että se oli tulossa."
Mike on tavallaan oikeassa: hänen ja Elin suhde alkoi pikkulasten ihastuksista ja kesti monta maailmanloppua sekä kaikki teini-iän alun tunnemyrskyt ja kokeilut - ne, joista Willillä ei vielä ole mitään kokemusta, vaikkei hän haluakaan ajatella sitä - mutta rauhanaikaa se ei tuntunut kestävän. Kun heidän ei tarvitse jatkuvasti pelätä henkensä edestä ja pelastaa toisiaan varmalta kuolemalta, El ja Mike ajautuvat torailemaan kuin sisarukset ennemmin kuin pehmoilemaan kuin rakastavaiset.
Will laskee epäröiden kätensä Miken käsivarrelle veden alla.
"Saa se silti sattua", hän sanoo hiljaa. Mike värähtää kosketuksen alla, ehkä kylmästä, ehkä koska näistä asioista puhuminen on vastenmielistä. Hän ei kuitenkaan vetäydy pois vaan hymyilee Willille, ihan pienesti, pelkistä suupielistä. Yksi vedestä villisti kihartuva suortuva tipahtaa kehystämään hänen kasvojaan, ja Will haluaa -
Hän haluaa kaikenlaista. Vetää Miken kaverilliseen karhunhalaukseen, tai nojautua aivan lähelle ja varastaa tämän kauniilta huulilta ensisuudelmansa. Mennä kotiin ja maalata tunteensa paperille tai seinille, kirkkaina auringonnousuina ja uhkaavanraskaina myrskypilvinä.
Hänen sydämensä takoo kylkiluita vasten, mutta hän ei tee noista asioista mitään, valehtelee vain että hänellä on kylmä. Mike tarttuu sanoihin kuin pelastusrenkaaseen, ja he nousevat vedestä. Pukeutuvat vitsaillen jostain turhanpäiväisestä ja polkevat kotiin toverillisessa, vain hiukan latautuneessa hiljaisuudessa.
-
VI - aivastaa - 200-
Miken pitäisi mennä omaan kotiinsa, mutta jotenkin hän päätyy Willin mukana Byersien talolle, eikä heistä kumpikaan kommentoi asiaa mitenkään. Will vain noutaa kysymättä kaapista ylimääräisen tyynyn ja viltin. Mike ottaa ne kiittämättä vastaan.
Talossa on tähän aikaan kesästä öisinkin tukahduttavan kuuma, eikä Will edes halua ajatella, millaista hänen pienessä huoneessaan olisi, jos siellä nukkuisi yhden ihmisen sijaan kaksi.
Will tuskin tulee koskaan pystymään telttailuun, sillä ajatuskin yön viettämisestä pimeän metsän ääniä paperinohuen telttakankaan läpi kuunnellen nostaa hänen karvansa pystyyn pelosta ja jähmettää hänet paikoilleen. Miken täytyy tuntea samoin, vaikkei hän sitä myönnäkään. Byersin Linnake kantaa sekin aikamoisen lastin ikäviä muistoja, mutta sinne he kuitekin suunnistavat. Se rakennettiin keväällä uudelleen koko porukan voimin, jopa Steve ja Jonathan olivat mukana, ja nyt sen seinät ja katto on tehty kokonaan ihan oikeista laudoista sekalaisten keppien ja oksien sijaan.
Willin äiti häälyy vieressä kun he ryöväävät puolet jääkaapin sisällöstä eväiksi, ja pörröttää heidän kummankin tukkaa heidän lähtiessään ulos pimenevään iltaan. Will väistää irvistäen, mutta Mike antaa Joycen pörrötellä sotkuisia kiharoita puolelta toiselle, ja suo Joycelle jopa hymyntapaisen.
Majassa he levittävät tyynyt ja viltit yhdeksi isoksi pesäksi. Ne pölisevät Willin pöyhiessä niitä, ja hänen aivastuksensa saa Miken nauramaan vedet silmissä. Kuulemma hän aivastaa kuin kissanpentu.
-
VII - tähdet - 300-
Illan ensimmäiset tähdet syttyvät taivaalle, vaikka se on tuskin muutamaa sävyä tummempi kuin päivällä.
Will istuu majan ovensuussa sylissään lautasellinen paksun maapähkinävoikerroksen peittämiä paahtoleivänpaloja. Hän nakertaa hajamielisesti leivän kulmaa ja katselee Mikea.
“Älä naura”, tämä murahtaa kömpiessään ovensuuhun polvillaan, toisessa kädessä murokulho ja toisessa appelsiinimehutölkki.
“Otit ihan tosissaan sen, että kesälomalla ei ole väliä mihin aikaan päivästä aamupala syödään”, Will naurahtaa. Mike kohauttaa olkaansa ja istahtaa hänen viereensä. Oviaukko on kapea, ja heidän reitensä ja käsivartensa painuvat yhteen. Kummankin iho on hiukan nihkeä, ja ehkä se olisi ällöä, jos kyseessä olisi vaikka Max tai Dustin, mutta nyt se ei haittaa ollenkaan. Will haukkaa leipäänsä peittääkseen sen, ettei yhtäkkiä tunne osaavansa puhua enää lainkaan.
Mike mutustaa muroja hänen vierellään ja katselee metsään, etsii lintuja, joiden laulu kuuluu heidän luokseen selkeästi, vaikka niitä ei näy.
“Kiitti tästä”, hän sanoo suu täynnä. Will hymyilee.
“Kiittäisit äitiä.”
“Kiitin jo”, Mike kuittaa, ja jatkaa jotenkin tuskastuneeseen sävyyn, “enkä tarkoita ruokaa.”
“Ai?” Willillä on aavistus siitä, mitä Mike tarkoittaa, mutta Mike on tänään puhunut vähän tavallista enemmän. Will haluaa kuulla, jos tällä on vielä jotakin muuta sanottavaa.
“Kiitos, että olet minun kanssani niin kuin aina ennenkin etkä… yritä suostutella minua yrittämään uudestaan. Elin kanssa.”
Will laskee päänsä hetkeksi Miken hartialle, ihan vain kevyesti ja nopeasti. “En taida ansaita mitään kiitoksia siitä.”
“Miten niin? Olet ollut koko tämän jupakan ajan enemmän ystäväni kuin muut.”
Ehkä Willin pitäisi taas ottaa sovittelijan rooli ja puolustella porukan muita jäseniä, selittää heidän vain haluavan ryhmädynamiikan pysyvän samanlaisena kuin se on viimevuosina ollut, haluavan vain Elin ja Miken olevan onnellisia. Tottahan se on, samoin kuin se, että Willin motiivit eivät ole ollenkaan yhtä puhtaat.
“Ihan oikeasti, olen vain ollut iloinen siitä, että olen tavallaan… saanut sinut takaisin”, hän puoliksi kuiskaa, tuntien punan leviävän kasvoilleen. Hänen vierellään Mike jähmettyy ja kääntyy katsomaan häntä.
-
VIII - 100-
“Olet paras ystäväni”, Will sanoo hiljaa, kuin paljastaisi suuren salaisuuden. Virallisesti heidän porukassaan kaikki ovat parhaita ystäviä. Totta se silti on: hänelle Mike on aina ollut muita edellä, muutaman askelman korkeammalla. Jo silloin, kun Will ei vielä osannut eritellä sisällään vellovasta lämpimästä tunteesta muuta kuin ystävyyttä. Silloin, kun hän ei kunnolla vielä edes tiennyt, että pojatkin saattavat ihastua toisiin poikiin.
Kuvitteleeko hän vain, vai näyttääkö Mike jotenkin pettyneeltä?
“Samoin”, tämä sanoo hiljaa, jotenkin käheästi, ja hörppää appelsiinimehua äänekkäästi suoraan purkista, vaikka heillä on mukana lasejakin. Will huokaisee ja pudistaa päätään; on juuri hänen tuuriaan pitää sellaisesta sotkuisesta katastrofista kuin Mike.
-
IX - 250-
“Ja muutenkin”, Will jatkaa yllättäen, jonkinlaisen hullunrohkeuden valtaamana. “Olin aina kamalan kateellinen Elille.”
Mike vetää mehua väärään kurkkuun ja yskähtää, kääntyen taas katsomaan Williä silmiin. Jollei hän olisi aivan naurettavan peloissaan odottaessaan Miken reaktiota, hänen mielensä täyttyisi varmasti nytkin runollisen hempeistä ajatuksista noita suklaanruskeita koiranpentusilmiä koskien. Will puree huultaan ja odottaa; ainakaan Mike ei ole alkanut huutaa tai kompuroinut ulos majasta. Ainakaan hän ei ole kutsunut Williä miksikään niistä kamalista sanoista, joilla häntä on aina koulussa haukuttu, eikä hän ole lyönyt.
“Saat potkaista jos tulkitsen kaiken nyt ihan väärin”, Mike sanoo niin hiljaa ja niin nopeasti, että sanat puuroutuvat sotkuksi, josta on vaikeaa saada selvää. Will ei ehdi kunnolla käsittää niitä, ennen kuin Mike laskee mehun ja murokulhon käsistään, ja sitten hänen kätensä kupertuvat Willin kasvojen sivuille melkein kivuliaan hellästi. Peukalo pyyhkäisee hänen poskipäätään kevyesti, ja sitten Mike on aivan lähellä, niin lähellä että tämän pisamat ja pitkät, mustat silmäripset sumentuvat Willin silmissä. Pehmeät huulet painuvat hänen omilleen, ja Will vetää terävästi henkeä ennen kuin sulkee silmänsä ja uppoaa suudelmaan.
Se on pehmeämpi kuin hän odottaa. Hitaampi. Mike maistuu appelsiinimehulta ja tuoksuu aurinkorasvalta ja louhoksen vedeltä, Will ehtii ajatella, ja sitten tunteet vievät hänet mennessään valtavana hyökynä ja hän sulaa Mikea vasten.
Mike pitelee häntä hellästi ja huokaisee Willin viimein vastatessa haparoivasti suudelmaan. Huulien liike muuttuu nopeasti vähän luontevammaksi, ja Will värähtää Miken kielen koskettaessa hänen alahuultaan. Hänen kätensä tärisevät ja nousevat pitelemään Miken ranteita ja sitten seikkailevat arasti tämän olkapäille ja siitä niskaan, niiden ihanien, liian pitkien kiharoiden sekaan.
-
X - 350-
He istuvat siinä pitkään, ja Will menettää ajantajunsa täysin. Kun he viimein erkanevat hengittääkseen paremmin, hän kohtaa Miken tumman katseen niin läheltä, että se saa hänet punastumaan. Miken tukka on sekaisin, Will on sotkenut sen, ja Miken huulet ovat punaiset ja kiiltävät koska Will on suudellut niitä. Hänen suustaan pääsee epämääräinen ininä, johon tiivistyy kaikki hänen tuntemansa hämmennys ja huimaus.
Miken kädet siirtyivät jossain vaiheessa hänen kaulalleen ja olkavarrelleen, ja niistä kohdin Mike pitää edelleen kiinni. Ote on luja ja lämmin, ja se rauhoittaa Williä.
“En tainnut tulkita väärin”, Mike naurahtaa, ja äänessä on ihmetystä ja iloa, joita Will ei olisi koskaan osannut odottaa.
“No et”, hän kuiskaa takaisin, sillä hänen äänensä tuntuu karanneen jonnekin kaiken järkevän ajattelun ja kehonhallinnan mukana. Hänestä tuntuu, että jos Mike päästäisi nyt irti, hän valahtaisi maahan aivan heikkona ja vetelänä. “Olen odottanut, milloin huomaisit.”
“Pitkäänkin?”
“Kiusallisen pitkään”, Will myöntää ja laskee katseensa Miken huuliin, jottei hänen tarvitse kohdata tämän silmiä.
“Et sanonut mitään”, Mike valittaa. Huulet mutristuvat tyytymättömästi, eikä Will voi itselleen mitään; hänen on pakko nojautua muutama senttimetri eteenpäin ja varastaa pikkuinen suukko.
“Miksi olisin sanonut? Olit samalla tavalla kiusallinen ja outo tyttöjen kanssa niin kuin kaikki muutkin, ja sitten oli El.”
Mike äännähtää ymmärtävästi, ehkä hiukan surumielisestikin.
“Nyt olen ollut kiusallinen ja outo sinun kanssasi, etkö ole huomannut?”
Will sulkee silmänsä ja naurahtaa. “Vähän, mutta luulin vain kuvittelevani. En todellakaan aikonut sanoa mitään ennen sinua.”
“Anteeksi, että jouduit odottamaan”, Mike sanoo hiljaa, ja koskettaa Willin nenänpäätä omallaan. Se hymyilyttää häntä väkisin, ja sitten he hymyilevät toisilleen, vähän nolosti ja vähän vaikeasti, mutta aika onnellisestikin, ja sitten seuraa paljon suudelmia.
Lopulta viilenevä yöilma ja hyttyset ajavat heidät sisälle majaan. Suljetun oven takana tunnelmasta tulee ensin taas kiusaantunut, mutta sekin antaa pian tilaa uniselle raukeudelle. Mike työntää Willin pitkälleen heidän vilttipesäänsä, ja hetken Williä jännittää, mutta Mike vain asettuu hänen viereensä ja kietaisee käsivarren hänen ympärilleen.
Will ei usko pystyvänsä nukkumaan tänä yönä sekuntiakaan, mutta hänen on tässä hyvä olla. Miken rauhallinen hengitys rauhoittaa häntäkin, ja tämän hämärässä lempeästi tuikkivien silmien katse on niin tuttu ja turvallinen, että hetkeen Willkään ei muista murehtia tulevasta.
-
Kiitos lukemisesta, toivottavasti pidit! <3<3 Kommentit olisivat tosi tervetulleita, etenkin kun en oo aiemmin kirjoittanut mitään tällä parilla. :)
