Nimi: Kaidepuukahnauksia
Kirjoittaja: Gernumbli
Fandom: Liikkuva linna
Genre: romanttinen, hyväntuulinen draama
Hahmot: Sophie/ Howl
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Hahmot ja koko maailma ovat Diana Wynne-Jonesin!
A/N: Calciferin päätä särkee, eikä kukaan piittaa asiasta hölkäsen pöläystäkään.
Kaidepuukahnauksia
Oli kirpeän kuulas syyslauantai, kello kävi puolta yhdeksää ja liikkuva linna natisi liitoksissaan.
Pitkät portaat äänsivät uhkaavasti, ja Calcifer murahti marttyyriäänellään:
”Taas! Jo neljännentoista kerran tälle viikkoa!”
Sophie oli erittäin hyvällä tuulella. Hän lauleskeli pientä pyykkilauluaan ja pyykit viuhuivat iloisesti sen tahdissa tiputellen saippuavettä sinne tänne. Samalla Sophien kädet jynssäsivät tarmokkaasti pesusoikossa lojuvaa, karmiininpunaista pukua. Ilma oli sakeanaan kimaltavista saippuakuplista, jotka olivat täynnä laulua, ja poksahdellessaan ne päästivät ilmoille pieniä, riitasointuisia vingahduksia.
”Soooooophiiiie”, Calcifer valitti äänekkäästi, kun sen takkapuut kalahtelivat jälleen toisiinsa talon perustusten tärähdellessä. Portaista kuului valtavaa töminää, naurunkiljahduksia ja sitten – taas – eräs hirveä jysähdys, kun toinen vaaleatukkainen pikkupoika oranssissa puvussaan liukui kolmannesta kerroksesta kaidepuuta pitkin eteisen matolle (joka oli valitettavan huonosti varusteltu tuollaiseen huvitteluun).
Sophie keskeytti viheltelynsä ja taapersi eteiseen suhteellisen suurine vatsoineen kuin kärttyisä ankkaemo. Hän seisahtui matolle, ja kolme pientä, leijunutta vaaleanvihreää sukkaa putosi hänen punertavanvaaleaan, nopeasti suhaistuun nutturaansa.
”Juhuu! Ilmojen halki käy lentäjän tie!” kiljui toinen pikkupoika, jonka repsottava rusetti ja taivaansininen pikkutakki lepattivat hullunkurisesti ilmavirrassa tämän huristellessa merkillisen leveää ja kourumaista kaidepuuta pitkin matolle, jonka reunat rutistuivat jo hiukan, kun se ajatteli tulevaa törmäystä.
Pikkupoika tarttui matonreunaan ilmeisesti aikoen lentää sillä takaisin ylös, missä toinen samanmoinen, punaposkinen pojanviikari huusi: ”Joko nyt? Joko nyt?”, mutta matto vajosikin häpeissään takaisin alas.
”Ääitii…” poika marmatti.
”Howl!” Sophie karjaisi, ja istahti matolle pyhän suuttumuksen vallassa. Hän istui siinä kädet puuskassa rinnallaan pettymyksen suorastaan valuessa hänen kasvoiltaan, kun matto lensi ylös pitkää ja patinoitunutta portaikkoa.
Työhuoneen ovi oli huolimattomasti raollaan, ja se aukeni selälleen, kun Sophie pyyhkäisi sisään.
”Minä – sanoin – että – ei – enää – kaidepuita!” hän puuskutti. Hämähäkit, joita Howl ei vieläkään ollut hennonut häätää, kipittivät piiloon huojuvien keskeneräisten loitsujen kasoihin (ne aistivat tunnekuohuja).
”Rakkaani”, Howl yritti ja kääntyi. Syyllisyys paistoi tämän kasvoilta. Matto meni rullalle ja ujuttautui seinän viereen teeskennellen mahdollisimman pientä.
”Onko sinulla selitystä?!”
Howl nousi alistuneena ja meni Sophien luokse näyttäen katumuksen sanakirjamääritelmältä.
”Sinun pitäisi levätä”, hän mutisi ja yritti koskettaa Sophien hehkuvaa poskea, mutta tämä käännähti ja tarttui johonkin.
”Täälläkö kaikki parittomat sukat olivatkin!” hän huudahti ja mulkaisi Howlia niin, että tämä sävähti.
”Se liittyy hukkaloitsuun”, Howl selitti ja yritti tunkea vaivihkaa nopeasti mytätyn, pikkupoikakokoisen, oranssin puvun peremmälle pullistelevaan Ikuisuusongelmia -pahvilaatikkoon.
”Tämä on mahdotonta”, Sophie voihkaisi, ja näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Hyvä tuuli oli tiessään.
”Koko talo on aivan sekaisin muuton jäljiltä, ja sinä vain leikit itätuulta poikasi kanssa, kun minä siivoan hiki hatussa!”
Howl näytti niin katuvaiselta, että olisi voinut päätyä Vihernummen vapaaluostariin. Vähintään puutarhuriksi.
”Minun täytyi joka tapauksessa kokeilla erästä keksintöäni”, hän mutisi.
”Sanonko mitä sinun pitäisi kokeilla, senkin -!”Sophie räjähti, mutta silloin Howl veti hänet syliinsä ja suuteli häntä niin maan perusteellisesti, että Calcifer tukahdutti puistatuksen takassaan. Jollei mies osannutkaan aina olla esimerkillinen isähahmo, tämä osasi kuitenkin suudella vallan mainiosti. Sitten Howl nosti vaimonsa syliinsä, kantoi tämän yläaulaan, istahti nainen sylissään kaidekouruun ja laski tämän kanssa alas. Sophie painoi päänsä Howlin takkiin ja kiljui.
Perillä hän yritti kovasti näyttää vihaiselta.
”Senkin huijari”, hän syytti, ja usutti märät, maassa lojuvat sukkansa miehen kimppuun.
”Hiukseni!” Howl parkaisi kauhuissaan, tarttui Sophieta vyötäisiltä, nosti tämän olalleen ja kantoi pesuhuoneeseen.
Sinipukuinen pikkupoika nojasi murjottaen nokiseen tulisijaan, jossa Calcifer yritti ärtyneenä tunkea päätään kahvipannuun (tuloksetta, sillä Sophien kiljahdukset kaikuivat vain kaksinkertaisina pannun sisällä.)
”Miksi isä saa aina leikkiä?” poika kysyi ja huokasi hyvin, hyvin syvään.
”Miksi tulidemoneille ei myydä korvatulppia?” Calcifer huokasi, jos mahdollista, vielä syvemmin.
Ja jälleen liikkuva linna natisi liitoksissaan.