// Alaotsikko: Romance, one-shot: Rowena/Godrick, Lily/Severus, Victoire/Teddy, Rose/Neville
Title: Tammi
Author: Rowena
Pairing: Rowena/Godrick, Lily/Severus, Victoire/Teddy, Rose/Neville
Genre: Romance
Rating: S
Summary: Tylypahkan tiluksilla kasvaa jykevä tammi, joka on vuosien vieriessä saanut kuulla toinen toistaan kauniimpia rakkaudentunnustuksia, joista on jälkiä myös puun ruskeassa rungossa.
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot kuuluvat Rowlingille.
A/N: Tammi on vastaus Sulkakynän haasteeseen kirjoittaa ficci siitä, miten Lily ja Severus kaivertavat nimensä yhteen Tylypahkan puista. Venytin haastetta laajemmaksi, ja otin mukaan muitakin parituksia. Tämä osallistuu Sataseeni sanalla 023. Rakastavaiset.
Kirjoitin tämän neljässä osassa, eli yksi paritus kerrallaan. Rowena/Godrick syntyi kotisohvalla keskellä yötä, toisen silmäni ollessa jo unessa tai ainakin lähellä sitä. Lily/Severus syntyi helteisenä heinäkuun päivänä puistossa, kun odotin ystävääni töistä, jotta pääsemme yhdessä jäätelökioskille. Victoire/Teddy syntyi bussissa matkalla Tampereen Teatterikesään. Rose/Neville syntyi kahvilassa, kun oli jo syksy.
TAMMI
Pieni tammenvesa lyötiin maahan niin, että humps vain. Ensin se sojotti vähän vinoon, kohti lampea, mutta voimakkaat ja ahavoituneet kädet suoristivat lapsipuun leikiten.
"Siinä se on ja pysyy."
Niin sanoi Godrick Rohkelikko eräänä leutona kevätpäivänä vuosia, vuosia sitten. Kevät oli silloin aikaisessa, se joudutti valollaan neljää perustajaa tekemään entistä kovemmin työtä taikakoulu-unelmansa eteen.
Perustaja.
Sepä oli aika kaunis sana, jykevä, toi mieleen rakennuksen perustukset, kivijalan. Tai perusteellisuuden. Niin tai näin, Rowena Korpinkynnestä oli varsin hienoa ja ylevää olla yksi neljästä taikakoulun perustajasta.
"Mitä mietit?" Godrick kysyi katse yhä äsken istuttamassaan tammenpoikasessa. Tuosta pienestä rääpäleestä kasvaisi jonakin päivänä vielä oikein komea ja ylväs puu. Se jättäisi varjoonsa kaikki, olihan se ensimmäinen puu, joka tulevan koulun maille oli istutettu.
"Sitä vain, että tuo puu on varmasti pitkäikäisempi kuin me. Ajattele, miten paljon elämää se tulee näkemään", Rowena sanoi ja taikoi kasteluloitsun tammenverson ylle.
"Toivottavasti se tulee näkemään, miten koulu kasvaa ja kehittyy. Ja miten meidän lapsemme varttuvat", Godrick oli äkkiä aivan Rowenan takana ja kuiskasi viimeisen lauseen mahdollisimman hiljaa. Se ei olisi ollut sovelias Salazarin ja Helgan kuultavaksi, ja niiden kahden korvat olivat nykyään joka paikassa.
"Niin... tämä tammi olkoon rakkauden puu. Olkoon se hedelmällinen ja levittäköön se suojaavat lehvänsä kaikkien rakastuneiden parien päälle", Rowena lausui juhlallisesti ja heilautti taikasauvaansa, jonka päästä suihkusi tummanpunainen kipinäsuihku. Godrick nauroi.
"Älä sentään innostu, pian koko pihamaa on täynnä pieniä tammia ja koulu oppilaita, sinun ja minun näköisiä."
"Godrick ja Rowena! Mikä tuo ruma risu on? Minä käskin istuttamaan pähkinäpuita! Tuo on kamala, ruma, repikää se heti pois!"
Helgan läpitunkeva ääni halkoi ilmaa linnan ikkunasta käsin. Rowena ja Godrick vaihtoivat katseen, paljonpuhuvan, ja kääntyivät selin pieneen tammeen ja Helgaan. Kun Helga sen näki, hänen punaisia hiuksia tulviva päänsä katosi ikkunasta ja ikkunaruutu pamahti helähtäen kiinni. Sivullisien katseilta suojassa Godrick laski kätensä Rowenan alaselälle ja painoi suudelman noidan otsalle.
Pieni tammi oli tullut koulun tiluksille jäädäkseen.
XXX
LE SK
Nimikirjaimet olivat hakattuna yhteen Tylypahkan tilusten jykevistä tammista niin syvälle, että ne pysyisivät siinä ikuisesti, jos eivät pidempäänkin.
Severus pyyhki hikeä otsaltaan. Kaivertaminen jästikeinoin oli hikistä puuhaa ja kesäkuun alun iltapäivä oli poikkeuksellisen lämmin. Jos Severus ei olisi jo vuosia sitten oppinut, että hänen kalpea ihonlaatunsa ei edes palanut, hän olisi nyt huolissaan. Sikäli kuin Severus ikinä olisi huolissaan ulkonäöllistä asioista.
Severus vilkaisi syrjäkarein Lilya, joka oli ruskettunut hänenkin puolestaan. Tytön nenänpielissä kukki rykelmä pisamia, jotka auringonvalo oli taikonut esille jo kesän ensimmäisenä päivänä.
"Kelpaako?" Severus kysyi Lilylta kaiverrukseen viitaten.
"Todellakin kelpaa! Mutta voisit kaivertaa nimikirjaintemme väliin vielä jonkin... merkin."
"Merkin?"
"Niin... tai ja-sanan."
Severus huokaisi äänettömästi ja nosti puukon uudelleen puun kovalle pinnalle. Mitä vain Lilyn takia.
"Kyllä minäkin voin kaivertaa", tyttö sanoi yllättäen ja Severus kääntyi katsomaan häntä. Tässä täytyi nyt olla jokin puhpallura haudattuna, Lilyn tapoihin ei kuulunut tehdä itse asioita, jotka saattoi teettää jollakin muullakin.
"Tosin vain sillä ehdolla, että sinä haet minulle sillä välin linnasta kurpitsamehua", Lily lisäsi silmät tuikkien. Severus pyöräytti silmiään, nousi kuitenkin ylös ja ojensi puukon Lilylle.
"Teekin tarkkaa jälkeä."
"Teen."
*
Kesän kuumuus ei ollut helpottanut, kun Severus luovi tietään tammen luo kurpitsamehupullon ja kahden lasin kera. Päinvastoin, ilma tuntui paljon hiostavammalta kuin hetki sitten. Ehkä ukkonen teki tuloaan.
Severus tapasi Lilyn makaamasta selällään ruohikossa tammen varjossa. Miten lumoava näky tyttö olikaan, hänen punaiset hiuksensa laskeutuivat vihreälle nurmelle niin kauniisti, että Severus olisi voinut katsella tuota näkyä iäti. Mutta ikuisuus on pitkä aika, joten Severus pakotti itsensä liikeelle.
"Missä oikein viivyit? Olin vähällä nukahtaa."
"Törmäsin Luciukseen. Hän halusi tietää, missä olen ollut koko iltapäivän. Olen sitten kalastanut, jos joku kysyy."
"Kalastanut?"
"Nimien kaivertaminen puuhun kuulostaa Luciuksen korviin ehkä hiukan omituiselta."
"Ja kalastaminenko ei?" kysyi Lily ja virnisti. Severus kohautti olkapäitään.
"En keksinyt parempaakaan. Saitko kaiverrettua?"
"Tule katsomaan", Lily sanoi, nousi ja käveli tammen luo. Severus seurasi häntä.
"Tadaa!" Lily huudahti ja osoitti kaiverrusta. Nimikirjainten väliin oli ilmestynyt symmetrinen ympyrä.
"Ympyrä siksi, että se symboloi ikuisuutta", Lily selitti ja tarttui Severusta kädestä. Severus ei voinut kuin tuijottaa kaiverrusta.
Hän voisi sanoa Luciukselle useamminkin olevansa kalastamassa.
XXX
Sinä aamuna Victoire heräsi ensimmäistä kertaa rouva Victoire Lupinina. Hän ei avannut silmiään heti, mutta hänen huulensa vetäytyivät vienoon hymyyn eilisen muistosta.
Häitä oli tanssittu lähimpien ystävien ja sukulaisten voimin Kolmessa luudanvarressa, jonka Victoiren täti Gabrielle oli ostanut pari vuotta aikaisemmin ja kunnostanut siitä mieleisensä tanssiravintolan. Juuri Gabrielle oli auttanut Victoirea ompelemaan hääpuvun, valkoisen kermakakku-unelman, johon oli loitsittu oikeita sinikelloja. Päässään Victoirella oli ollut isän Muriel-tädiltä peritty tiara, sama, jota äiti oli käyttänyt häissään. Kaulassaan Victoirella oli ollut Ginny-tädiltä lainattu sinikellokaulakoru. Jotakin vanhaa, jotakin sinistä, jotakin lainattua. Victoire Lupin oli perinteitä kunnioittava noita.
Ulkona kiekui kukko. Hetkinen, eihän Simpukkamökin lähistöllä ollut kukkoja. Hämmentyneenä Victoire avasi silmänsä ja muisti vasta sitten, missä oli.
Hän ei ollutkaan kotona, vaan Rääkyvässä röttelössä, jonka Teddy oli kunnostanut heille... niin, kodiksi. Victoiren täytyisi vain oppia kutsumaan tätä taloa kodikseen, ja tuskin se vaikeaa olisikaan, Rääkyvä röttelö kun oli varsin kodikas perinpohjaisen remontin jäljiltä. Victoiren täytyi myöntää, että Teddy, isä ja isoisä olivat saaneet aikaiseksi varsin hyvää jälkeä, vaikka Victoire olikin ensimmäisenä käyntinsä jälkeen ollut varma, ettei ikuisuuden kylmillään olleesta talosta tulisi asumiskelpoista.
Victoire kääntyi hymyillen ympäri uudessa parisängyssä (sekin oli Teddyn rakentama) ja valmistautui kohtaamaan nukkuvan aviomiehensä. Hymy kuitenkin kuoli Victoiren huulilta, kun hän huomasi, ettei Teddy ollutkaan hänen vieressään. Miten se oli mahdollista? Millainen aviomies häipyi aviovuoteesta ensimmäisenä yhteisenä aamuna, ennen kuin vaimo oli herännyt?
Ärtyneenä Victoire ponkaisi ylös ja kietoutui samettiseen aamukaapuunsa, Gabrielle-tädin antamaan 18-vuotissyntymäpäivälahjaan. Hän tempaisi makuuhuoneen oven auki, huhuili Teddyä, mutta ei saanut vastausta. Hän oli jo aikeissa lähteä harppomaan alas rappusia, mutta päätti ensin harjata pitkät hiuksensa. Eihän tuore vaimo voinut näyttäytyä ulkona hiukset takkuisina. Niin, ulos Teddy oli varmasti mennyt, se mokoma metsähirmu. Mitä hauskaa oli päivästä toiseen samoilla metsässä ja tutkia puita? Kielletyn metsän läheisyyden takia Teddy oli varmasti Rääkyvään Röttelöön halunnut muuttaakin.
Ennen ulos harppomistaan Victoire tarkisti alakerran. Ei, Teddy ei ollut vaaleansinisessä keittiössä, ei punaisessa olohuoneessa, ei vihreässä vierashuoneessa. Kuistilla Victoire seisahtui toviksi miettimään, olisiko soveliasta näyttäytyä ulkona aamukaavussa, mutta päätti sitten, että olkoon. Hänen aamukaapunsa oli sitä paitsi hieno, ei mitenkään mauton, kuten Lily-serkulla. Ginny-täti saisi totisesti kasvattaa jälkeläisensä siveämmin.
"Teddy! Teddy, hoi!"
Ei vastausta. Victoire tunsi olonsa typeräksi. Siitä huolimatta hän lähti tepsuttelemaan vaaleansinisillä puhpalluratossuillaan aamukasteiseen ruohikkoon. Kiellettyyn metsään hän ei lähtisi, ei edes näin auringonvalossa, ei myöskään Tylyahon keskustaan, mutta oman pihansa ja Tylypahkan pihan hän tutkisi kyllä. Tästä karkuretkestä Teddy ei selviäisi vähällä. Hänen olisi pitänyt tuoda Victoirelle aamiaista vuoteeseen, halata ja suukottaa, kertoa, miten kaunis Victoire on, eikä juosta pitkin Tylyahoa.
Victoiren ei tarvinnut kuitenkaan sipsutella tossuillaan kauas. Teddy löytyi siitä tammesta, joka erotti Tylypahkan tilukset Lupinien pihasta. Teddy istui puussa, selin Victoireen ja Victoire tunsi kaulasuonensa pullistuvan. Mennä nyt istuksimaan puuhun ensimmäisenä yhteisenä aamuna! Eikö puissa ehtinyt istuksia muulloinkin!
"Teddy! Heti alas!" Victoire huusi, mutta ei kuitenkaan kovaa, ettei kukaan sivullinen vain kuulisi.
Victoiren suureksi kauhuksi Teddy pelästyi huutoa, horjahti, mutta sai tarrattua kiinni rungosta. Hänen sylistään tipahti jotakin alas, ja se jokin jäi roikkumaan oksasta, ei yltänyt maahan asti. Kaunis, valkoinen keinu.
"Victoire, olet hereillä jo... luulin sinun olevan aamu-uninen", Teddy sopersi punaisena ja pudottautui alas oksalta niin ketterästi, että Victoire ei voinut olla hämmästymättä. Ehkä puissa kiipeämisestä oli jotakin hyötyäkin.
"Nevillen kukko herätti minut. Mikä tuo on?"
"Tämän piti olla sinulle yllätys. Tiedäthän, huomenlahja. Olisin halunnut ostaa sinulle kaulakorun, mutta kaikki rahat menivät kodin tekemiseen ja... joten minä ajattelin, että voisit pitää keinusta. Voimme otattaa hääkuvamme siinä. Ja meidän lapsemme voivat keinua siinä... sitten joskus", Teddy sanoi ja punastui vielä lisää. Hänen hiuksensakin muuttuivat tummanpunaisiksi, kuten aina hänen olleessaan hämillään. Hän kääntyi selin Victoireen, otti taikasauvan taskustaan ja loitsi keinun naruihin sinikelloköynnöksen.
Victoiren huulet sulivat hymyyn ja hän sipsutti rakkaan metamorfimaaginsa luo, käänsi tämän ympäri ja suuteli niin, että varmasti tuntui.
XXX
Professori Longbottom seisoi Tylypahkan pihamaalla raskain ajatuksin. Aurinko oli vasta nousemassa, oli lauantai-aamu. Tavallisesti Neville nukkui vapaapäivinään pitkään, tai jos uni loppui kesken, suunnitteli hän seuraavan viikon tunteja. Yrttitiedon opettaja ei ollut aamuaurinkoihmisiä, vaan katseli mieluummin laskevaa ilta-aurinkoa.
Mutta nyt oli Neville herännyt aikaisin, koska hän tahtoi hoitaa raskaan velvollisuutensa yksin, kenenkään näkemättä. Hänen pitäisi kaataa puu, joka sairasti metsinkäisrokkoa.
Käppyrä, ikivanha tammi kohosi vasten taivasta jykevänä ja ylpeänä. Se oli ollut Nevillen lempipuu siitä asti, kun hän oli aloittanut Tylypahkan. Tammi näytti niin inhimilliseltä, sen oksiston hiljainen havina tuulessa kuulosti sekin kuin kuiskauksilta.
Älä tapa minua. Älä tapa minua. Mutta jos sinun on pakko, tee se hellästi.
Puu toi jotenkin kummasti Nevillen mieleen isoäidin, mutta sitä ei ollut oikea hetki ajatella nyt.
Yksi hiljaa mutistu loitsu, ja iät ja ajat Tylypahkan pihaa koristanut puuvanhus alkoi kaatua. Se ei kuitenkaan jysähtänyt maahan yksioikoisesti ja vihaisesti, vaan kaatui hiljaa, tuulta melkein äänettömästi halkoen. Sen kaatuessaan muodostama laaja kaari oli kuin hyvästijättö Tylypahkan tiluksille, ystävällinen kädenheilautus. Tammen kohdatessa ruohomaton kuului suuri kumahdus, kuin laukaus. Sitten oli vain hiljaista. Tuuli ujelsi yhä, mutta ei enää kuiskinut tammenlehvissä.
Neville huokaisi ja lähti hitaasti askeltamaan kohti maassa lepäävää puuta. Se pitäisi pilkkoa osiin, vain siten se ei levittäisi metsinkäisrokkoa muihin pihan puihin.
*
Nevillen kasvihuoneiden viereen rakentama talo lämpeni puilla, ei relerätinöillä, kuten uudenaikaiset velhotalot. Sinä iltana punainen mökki lämpeni kuivilla puunhaloilla, jotka paloivat iloisesti rätisten.
Lisätessään taas yhtä halkoa takkaan Nevillen katse kiinnittyi puun rosoiseen pintaan. Sammaleen alla oli jotakin erityistä. Neville raaputti peukalonkynnellään pintaa varovasti. Joku oli kaivertanut puuhun. Voi, kunpa kirjaimista saisi selvän, mutta se taisi olla turha toivo, kaiverrus näytti hyvin vanhalta.
Aikansa tutkittuaan ja halkoa käsissään käänneltyään Neville luovutti ja heitti puun tuleen. Sitten hän käänsi takalle selkänsä ja asteli työpöytänsä luo. Seuraavan viikon tunnit pitäisi suunnitella. Ja hyvä niin, eihän Nevillellä yksinäisinä iltoina ollut muutakaan tekemistä.
*
Sisällä linnassa Rose Weasley valvoi työhuoneessaan. Hän kärsi unettomuudesta, oli kärsinyt jo ikuisuuden. Tarkalleen ottaen siitä lähtien, kun professori Longbottom oli katsonut häntä erityisen pitkään. Se ei ollut ollut tavallinen, ystävän luoma katse. Ei, katse oli ollut nälkäinen, tarvitseva.
Rose oli tarvinnut Nevilleä siitä asti, kun hän oli lukuvuoden alussa aloittanut työn Tylypahkassa taikuuden historian opettajana. Toki hän oli tuntenut Nevillen jo lapsuudestaan asti, mies oli Rosen vanhempien hyvä ystävä, mutta nyt kaikki oli muuttunut. Se katse, se katse... Rose ei tiennyt, mitä ajatella tai tehdä. Äiti oli joskus kertonut, ettei Nevillellä ollut ikinä ollut ketään, ja Rosesta se oli hurjan surullista. Eipä hänellä itselläänkään ketään ollut ikinä ollut, mutta se oli eri asia, hän oli nuori.
Rose huokasi turhautuneena. Hänen katseensa sivusi ikkunaa ja jäi siihen. Mitä kummaa! Nevillen talon savupiipusta suihkusi tummanpunaisia kipinöitä. Rose ponkaisi seisomaan, lähti sen kummempia miettimättä työhuoneestaan päämääränään Nevillen talo. Kummallinen kipinäsuihku oli mitä oivallisin tekosyy mennä kohtaamaan Neville kahden kesken.
Nyt tai ei koskaan.
