Nimi: Pariisilaiset kukkalaatikot
Kirjoittaja: Wisteria
Ikäraja: S
Genre: pohdiskeleva draama
Tiivistelmä: Kaikki tarinat ovat joskus olleet vain ajatuksia.A/N: Myöhäiset synttärionnittelut
Bluji! <3
Halusin kirjoittaa jotain, joka herättäisi ajatuksia ja ehkä toisi hippusen inspiraatiota. Bluji mainitsi
Syntymäpäiväficcitopikissa ulkomaat ja nuoret aikuiset, jotka toimivat inspiraation herättelijöinä. Tästä taisi tulla yksi suosikkini kirjoittamistani teksteistä (ja toivon vähän salaa etten ole ainoa joka tästä tykkää).
Pariisilaiset kukkalaatikot
En osannut pakata kahdenkymmenen vuoden ja seitsemän kuukauden mittaista elämääni kahteen matkalaukkuun. Tilaa oli aivan liian vähän ja pelkäsin ylittäväni matkatavaroiden painorajoitukset, mutten tietenkään voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni siitä, että olin aina ollut auttamaton materialisti. En raaskinut luopua yhdestäkään esineestä, johon liittyi jonkinlainen muisto tai tarina. Kai pelkäsin, että unohtaisin samalla tärkeät muistot, vaikkei muistaminen tai unohtaminen ollutkaan oman päätäntävaltani alla.
Lopulta olin luovuttanut ja päättänyt unohtaa vaatekomeroni perimmäisiin nurkkiin kaiken sen, mikä sinne kuuluikin. Joku lähettäisi kuitenkin kirjeitä ja ehkä postipaketinkin perääni.
Kai asia oli niin, ettei edes sen elämän, jota olin saanut vihdoin alkaa suunnitella itselleni, kuulunut olla täydellistä, vaikka kuinka sellaista toivoin. Sitä saattoi tehdä lukemattomia merkintöjä maailmankarttaan, kirjoittaa ylös kaikki ne paikat joissa haluaa ennen kuolemaansa vierailla, ja rakentaa mieleensä kuvan ihannekumppanista, mutta loppupeleissä ei voinut olla varma, mikä korkeampi voima elämän käsikirjoitusta kirjoitti.
Ehkä jonkin tähän maailmaan kuulumattoman kirjan sivuilla luki sekin, että minun oli tullut aika jättää kotini ja synnyinmaani.
Vapaus oli tuntunut leveältä hymyltä ja siltä, että sai pysähtyä hetkeksi keskelle ihmistungosta Charles de Gaullella, jossa viileä ilma tuoksui vierailta ihmisiltä. Jossain vanhassa elokuvassa päähenkilö olisi varmasti onnistunut pyörähtämään muutaman huolettoman piruetin ja alkanut laulaa kliseistä musikaalikappaletta. Minä sen sijaan vain seisoin matkalaukkujeni kera ja nipistin vaivihkaa ihoa ranteeni sisäpuolella. Pistävä kipu kertoi olevani hereillä, vaikka odotin edelleen sitä hetkeä, kun heräisin postiluukun kolahdukseen ja viimeisten tuntien tapahtumat muuttuisivat haaleiksi muistikuviksi liian nopeasti loppuneesta unesta.
Olin aina unelmoinut suureen kaupunkiin muuttamisesta, ja vaikka haaveeni olisi täyttänyt jo yksiö Fleminginkadulta, Pariisi oli jotain, mitä tiesin rakastavani jo ensimmäisestä askeleesta uuden kotimaani maaperällä. Oli lähes utopistinen ajatus omistaa asunto, jonka ikkunasta näkyi vastapäisen talon kauniin kermanvärinen tiiliseinä ja punaisten kukkien täyttämät kukkalaatikot. Toisinaan ikkunaverhojen takana liikkui ihmisten varjoja, valot syttyivät ja sammuivat, sälekaihtimet rullattiin aamuisin ylös. Tummanharmaa kissa ilmestyi kolmannen kerroksen keskimmäiseen ikkunaan aina puoli yhdeltätoista aamulla.
Kaupunki oli täynnä ihmisiä ja toinen toistaan kiehtovampia tarinoita. Yritin muistivihkoni sivuilla arvailla rappukäytävässä kohtaamani naisen lempivärejä ja sen lapsen, joka pysähtyi aina kadulla rapun numero seitsemän eteen tarjoamaan leipää puluille, elämää kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua. Ajoittain myös mietin, mahtoiko joku vastapäisestä talosta katsella kynttilää, jota poltin öisin ikkunalaudallani, aivan kuin minä katselin kissaa ja punaisia pelargoneja. Arvailiko joku suosikkikappaleitani tai pani merkille, kuinka korkealla aurinko oli kun avasin aamuisin verhot?
Kun lehdet syksyn myötä tippuivat Pariisin puista eikä kissa enää ilmestynyt ikkunaansa, sydämeeni pesiytyi vapauden ja onnen seuraksi hiljainen koti-ikävä. Silloin minä kirjoitin kaupungissa kohtaamani tarinat liuskoiksi pöytälaatikkoon ja päätin, että vielä jonain päivänä julkaisisin kirjan, jonka kannessa olisi samoja punaisia kukkia, jotka olivat nyt kuihtuneet laatikkoihinsa.
Sillä kaikki tarinat ovat joskus olleet vain ajatuksia, ja jokaisesta elämästä tulee joskus vain tarina.