Nimi: Pettymysten virta
Kirjoittaja: Felia
Ikäraja: S
Genre: Draama, angst, tajunnanvirta-teksti
Varoitukset: Itsetuhoisuus (jos joku mahdollisesti tulkitsee tässä olevan jotain siihen viittaavaa)
Yhteenveto: Kaiken tapahtuneen jälkeen sitä oli alkanut miettiä, tulisiko koskaan pääsemään irti siitä pettymysten virrasta.
Osat/sanamäärä: Raapale // 250 sanaa
A/N: Inspiraatio iski, kun käppäilin aamupäivällä kotiin paremman puoliskon luota. 
En yleensä kirjoita mitään tällaista, mutta vaihtelu oli yllättävän virkistävää ja pitäähän sitä välillä haastaa itseään. Mielestäni tää on aika onnistunut, vaikka käytinkin eri aikamuotoa kuin yleensä. Aiemmin olen siis kirjoittanut tekstini preesensissä, joten jos tässä on jotain häröjä, niin ne johtuu puhtaasti siitä, ettei imperfekti ole enää niin hallussa.
Pettymysten virta
Se tapahtui taas. Pettymyksen tunne valtasi sisimmän, ja koko keho tuntui painuvan kokoon sen voimasta. Vaikka jokin pienen pieni ääni oli jossain mielen perukoilla aiemmin hokenut, että
älä odota liikoja, niin silti se aina kirpaisi. Ensin sitä suunnitteli, sitten odotti, ja lopulta toivoi, että tämä kerta olisi erilainen – että tällä kertaa sitä ei pettyisi – mutta aina se kaikki osottautui kaukaiseksi haaveeksi. Yhdessä pienessä hetkessä matto vedettiin jalkojen alta ja sydäntä viillettiin tylsällä tikarilla – se oli ainoa tunne, mikä tuntui enää tutulta.
Syvä huokaisu, tyhjä katse kohdistettuna huoneen vastakkaiseen seinään, kyynelten polttelu kyynelkanavissa.
Miksi? Miksi sitä ei ikinä oppinut? Miksi ne aiemmat kerrat eivät olleet saaneet hälytyskelloja soimaan? Miksi sitä aina uskoi parempaan – siihen, että ehkä tämä vielä muuttuisi? Miksi sitä jaksoi kerrasta toiseen pettyä? Miksi sitä kulutti energiaansa suunnitteluun ja kaiken valmisteluun, vaikka sisimmässään tiesi, että se vain päättyisi taas pettymykseen?
Itsensä kiduttaminen luottamalla
seuraavan kerran mä hyvitän tän sulle kaltaisiin tyhjiin lupauksiin ei ollut järkevää, saati roikkuminen siinä uskossa, että ei tilanne voisi ikuisuutta jatkua samalla kaavalla. Siitä oli jo kolme vuotta eikä mikään ollut muuttunut. Tai ehkä niitä tyhjiä lupauksia oli nykyään enemmän.
Milloin sitä oppisi, ettei tilanne ollut enää hyväksi? Milloin sitä osaisi tehdä valinnan oikean ja väärän välillä? Milloin sitä lopettaisi itsensä satuttamisen?
Toinen syvä huokaisu. Kyyneleet polttelivat nyt poskilla, poistivat taas yhden toivon rippeen ja hautasivat sen tuhansien muiden joukkoon. Se ei helpottanut oloa. Kipu korvensi sisintä ja keho tuntui voimattomalta.
Kaiken tapahtuneen jälkeen sitä oli alkanut miettiä, tulisiko koskaan pääsemään irti siitä pettymysten virrasta.
// 10.2.2018 Korjailtu typoja.
