Title: Dorian
Author: Guadaloupe
Rating: K11
Fandom: Originaali.
Disclaimer: Minun.
Genre: romance, drama, mystery
Pairing: Mikael/Dorian
Warnings: himmeys, viittaus seksiin
Summary: ”Joskus toiste”, Dorian vastasi aina katse viipyillen kaukaisuudessa, ”joskus toiste.”
A/N: Joululahja annicamarialle ♥. Adam Lambertin Whataya Want From Me oli pohjabiisinä ja tämä ehkä lähti vähän käsistä mutta sitä sattuu ja tajunnanvirta jyrää.
Dorianin iholle oli piirretty lintu, musta, suuri lintu siivet levällään hallitsi koko hänen selkäänsä. Sen lähes elävä pimeys oli Mikaelin mielestä merkittävä osa Dorianin persoonaa, hänen salaisuuksiaan, hänen minuuttaan. Aina, kun Mikael kysyi tatuoinnista, Dorian muuttui vaitonaiseksi ja väisti hänen kysymyksiään, sitaisi mustat hiuksensa poninhännälle ja peitti linnun valkoisella kauluspaidalla.
”Ei viitsitä puhua siitä, se on vain kuva jonka kerran sain.”
”Minä haluan tietää sen tarinan.”
”Joskus toiste”, Dorian vastasi aina katse viipyillen kaukaisuudessa, ”joskus toiste.”
Mikael ei koskaan voinut sanoa tuntevansa häntä, ei edes silloin kun heidän hikiset ihonsa liimautuivat toisiinsa ja makuuhuone oli sakea heidän rakastelunsa tuoksusta. Dorianin mustissa silmissä asui synti ja hän oli niin komea, niin uskomattoman henkeäsalpaava, että Mikael olisi voinut vain katsella häntä ja olla tyytyväinen.
Mutta samaan tapaan kuin lintua hänen selässään, Dorianiakaan ei oikeastaan voinut kesyttää. Hänellä oli omat oikkunsa ja temppunsa, lintutatuoinnin lisäksikin. Hän katoili, eikä Mikael saanut hänestä otetta, eikä yhteen muuttaminen tullut kysymykseenkään; aihe sai Dorianin aina sulkeutumaan, avaamaan jonkun loputtomista kirjoistaan ja katoamaan hänen ulottuviltaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mikael oli oppinut luottamaan hänen paluuseensa ja oli oikeastaan oppinut olemaan välittämättä katoamisista, sillä se oli… Se nyt vain oli Dorian, poika jota hän rakasti ja poika joka oli saanut hänet löytämään itsensä.
Se oli taivaallista aina silloin, kun Dorian oli paikalla, mutta aika kului ja hän katoili yhä enemmän ja enemmän ja jokin Mikaelin sisällä tiesi, että se kaikki olisi aivan pian lopussa, halusi hän myöntää sitä tai ei.
Ja hän vannoi, että se lintu oli levittänyt siipensä leveämmälle, että se käänsi järisyttävän elävän näköistä päätään ja Dorianista oli tullut levoton
ja eräänä yönä Mikael heräsi myrskyn pauhatessa avonaisen ikkunan takana ja nähdessään mustat sulat valkeilla lakanoilla hän tiesi, että Dorian ei enää palaisi.
