Nimi: Ehkä vielä joskus
Kirjoittaja: tirsu
Genre: slice of life, pienoinen fluff, femme & angst
Paritus: Lavender/Parvati
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Älä anna >>repliikkimerkkien>> estää lukemasta tätä. Ne voivat ensi alkuun tuntua oudoilta, mutta niihin kyllä tottuu.
Summary: Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän puhuu asiasta ParvatilleDisclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Harry Potter- maailma hahmoineen ja paikkoineen kuuluu J.K. Rowlingille, minä vain lainaan hänen upeita hahmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi).Eräs lause, joka tekstissä esiintyy, on pikkiriikkinen muunnelma Juha Tapion biisistä Kelpaat kelle vaan.
Haasteet: Femme10 #5 A/N: Halusin palata takaisin Lavenderin ja Parvatin suhteeseen ja tällainen ficci siitä sitten lopulta syntyi. Tämä on jatkoa
Se riittää-ficille (S), mutta sitä ei ole välttämätön lukea pysyäkseen kärryillä tämän ficin tapahtumista.
Ehkä vielä joskusParvatin mustat paksut hiukset ovat silkkiset harjaamisen jäljiltä. Niitä on yllättävän helppo käsitellä.
Parvatilla on vapaapäivä töistä ja tämä on päättänyt ottaa rennosti. Siihen ei näyttävästikään kuulunut antaa hiusten olla luonnollisesti, sillä tummahipiäinen noita oli suoristanut villit kiharansa jo ennen aamiaista. Jostain käsittämättömästä syystä tämä ei pidä korkkiruuvikiharoistaan lainkaan vaan suosii mieluummin suoria suortuvia Lavenderin harmiksi.
He istuvat sängyllään, Lavenderin alla on tyynykasa, jotta hän olisi Parvatia ylempänä. Se helpottaa hänen letityspuuhiaan (omat hiuksensa vaalea noita on jo sitonut kiinni löysälle nutturalle ja kietonut bandanahuivin kuin pannaksi päähänsä) huomattavasti. Lavender rakastaa saada kosketella Parvatin hiuksia ja tehdä niihin erilaisia kampauksia. Siitä hän on aina tykännyt; kampausten tekemisestä. Aikoinaan, ollessaan viaton lapsukainen, hän oli haaveillut ryhtyvänsä kampaajaksi. Hän oli unelmoinut myös avaavansa oman liikkeensä, ensin Viistokujalle ja siitä ajan myötä laajentanut muualle. Mutta sota oli murskannut hänen unelmansa totaalisesti.
Parvati istuu paikoillaan lehteä lukien. Tämä oli ensin aikonut lakata varpaidensa kynnet, mutta siinä oli tullut liiallista heilumista, mikä oli vaikeuttanut Lavenderin letittämisyrityksiä. Lopulta hän oli napannut kynsilakan pois rakkaaltaan ja antanut lehden tilalle.
Kello lähenee yhtätoista. He ovat vielä yövaatteissaan, sitä voisi miltei luulla, että he viettävät pyjamapäivää rennonpäivän sijaan. Niilläkin päivillä on eronsa. Rentoina päivinä otetaan lunkisti ja nautitaan kaikesta. Ruokaa ei tehdä itse vaan se tilataan, istutaan – tai enempikin röhnötään – sohvalla, napostellaan herkkuja (eikä välitetä lainkaan kaloreista), tehdään kotitekoiset mani- ja pedikyyrit, laitetaan hiukset laiskalle kampaukselle – ihan vain ollaan ja nautitaan stressaamatta mistään. Ja illan tullen nautitaan vaahtokylvystä viiniä samalla siemaillen. Rennon päivän tärkein ominaisuus ovat tietysti rennot kotivaatteet, jotka saattoivat perustua löysistä collegehousuista, shortseista, topeista tai ylisuurista t-paidoista. Vaatteista joissa on hyvä olla.
Pyjamapäivät eivät eroa tavanomaisista (vapaa)päivistä muulta osin kuin, että päivävaatteita ei pueta päälle laisinkaan vaan hihhuloidaan omassa rakkaassa pyjamassaan. Muutoin päivä sujuu kuten normaalistikin.
Toisinaan he kuitenkin yhdistävät kyseiset kaksi päivää. Se on Lavenderin mielestä kaikkein paras tapa, kun saa olla pyjama yllään ja olla tekemättä mitään, joka on kaukana rennosta.
Nyt he viettävät ainoastaan rentoutumispäivää. Parvatilla rentoasu koostuu löysästä valkoisesta, punertavilla kukilla kuvioidusta, napapaidasta, jonka helma on selästä pidempi, mustista collegehousuista, villasukista ja apinatossuista (kärjessä on apinan pää), Lavenderin koostuu ylisuuresta, haalistuneen oranssista neuleesta, mustista trikoista ja pörrötossuista (niin, he ovat ottaneet ne jo esille).
>> Noin, valmista >>, Lavender sanoo kiinnitettyään viimeisen hiuslenkin.
Parvati siirtää lehden syrjään. >> Kiitos. >>
Lavender nojaa polviinsa ja seuraa katseellaan Parvatia, joka menee peilin luokse. Se on kolmiosainen peili, jonka Parvati oli hankkinut aloitettuaan mallinuransa. Sen kautta hän pystyy tarkastelemaan itseään kunnolla joka kulmasta. Täydellisyyteen (näennäiseen sellaiseen) on panostettava.
Lavender inhoaa hopearaamista peiliä, jonka reunoihin on kaiverrettu perhosia. Hänellä on ongelmia tavallistenkin peilien kanssa, jotka ovat yksiosaisia, joista näkee itsensä vain ja pelkästään siitä suunnasta, josta itseään peilaa. Hän karsastaa nähdä kuvajaisensa yksinkertaisesta peilistä, erikoispeilistä kuvajaisensa näkeminen olisi puhdasta painajaista.
>> Tämä näyttää oikein hyvältä, pidän siitä >>, Parvati sanoo hipelöiden nelisin-lettiään.
>> Kiva kun pidät >>, Lavender toteaa katse paljaissa varpaissaan – hän koettaa millä tahansa keinolla vältellä peiliin katsomista.
>> Sinun pitäisi alkaa tehdä tätä työksesi >>, Parvati virkkaa peilaten itseään vielä hetken verran.
Lavender hymähtää väheksyvästi. >> Enpä nyt tiedä. >>
>> Ei kun ihan oikeasti >>, Parvati kääntää selkänsä peilille ja palaa takaisin sängylle.
Tämä konttaa Lavenderin luokse ja laskeutuu polvilleen hänen eteensä. He tuijottavat toisiansa silmiin, Parvati nostaa kätensä ja vie sen hänen kasvoilleen. Peukalollaan tämä sivelee Lavenderin vasemman korvan alapuolelta.
Lavender sulkee silmänsä, kun Parvatin huulet laskeutuvat hänen huulilleen. Suudelma on lyhyt, mutta lempeä.
Heidän huuliensa erkaantuessa Lavender pitää silmänsä yhä kiinni. Hän tietää, että peiliä ei ole vielä peitetty. Hän ei aio avata silmiään ennen kuin se on peitetty.
Parvati on alkanut hymistä jotain kummallista säveltä, jota Lavender ei ole kuullut ennen. Se kuulostaa mukavalta, olisi kiva saada tietää sanat. Hän voisi kysyä niistä Parvatilta. Mutta sitä ennen hänellä on kysyttävänä eräs toinen, tärkeämpi kysymys.
>> Ti, onko peili jo peitossa? >> Lavender kysyy.
>> Hmm? Ei, ei ole >>, Parvati vastaa.
>> Peitä se >>, Lavender pyytää.
Pieni hiljaisuus. Ei kuulu minkäänlaista liikehdintää: ei Parvatin askeleita, ei kankaan kahinaa. Lavender puristaa kätensä nyrkkiin ja nielaisee. Hänen olonsa tuntuu äkkiä painostavalta. Hänestä tuntuu, ettei hän tule pitämään siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Puistatus kulkee Lavenderin lävitse Parvatin seuraavien sanojen myötä. >> Lavender, sinä voisit vain katsoa peiliin, kuten ennen. Peilin peittäminen on tyhmää loppupeleissä. >>
>> EI! En halua! >> Lavender huudahtaa tuntien palan nousevan kurkkuunsa.
>> Lav, ole kiltti. Katsoisit peiliin, näkisit kuinka kaunis olet >>, Parvatin äänessä on anova sävy.
>> Eivät peilit ihmeisiin pysty, ei tavalliset >>, Lavender sanoo äkäisesti.
>> Ei niiden tarvitsekaan. Ne näyttävät totuuden sinulle, sen että olet yhä kaunis >>, Parvati tarttuu häntä kädestä koettaen vetää pystyyn. >> Tule nyt, ole niin kiltti. >>
Jokin Parvatin äänensävyssä saa Lavenderin nousemaan. Hän antaa tämän liikuttaa häntä, mutta silmänsä hän pitää yhä kiinni. Hänellä ei ole aikomustakaan avata silmiään. Ei peilin edessä. Mutta tämän verran hän saattoi tehdä myönnytystä Parvatille.
>> Noin, olet peilin edessä >>, Parvati kertoo. >> Avaa silmäsi ja näe se, mitä minä näen. >>
Lavender pudistaa päätään. >> En. En avaa niitä ennen kuin peili on peitetty. >>
>> Voisin hyvin huijata tehneeni niin, tiedäthän sen >>, Parvati toteaa kuulostaen tylyltä.
>> Sinä et tekisi niin >>, Lavender sanoo.
>> Oletko varma? >> Parvati kysyy.
>> Olen. Tunnen sinut, Ti >>, Lavender vannoo.
He seisovat jälleen hiljaisuuden vallitessa. Lavender liikuttelee sormiaan hermostuneesti. Pala kurkussa tuntuu kuristavammalta. Sydän takoo normaalia nopeampaan tahtiin. Kauhu yrittää puskea pintaan.
Miksi Parvati haluaa pakottaa hänet siihen? Miksi tämä haluaa hänen kokevan sen kamaluuden jälleen?
Lavender puristaa kätensä nyrkkiin tuntiessaan niiden alkavan täristä. Hän puree hampaansa yhteen. Silmiin sattuu. Hän puristaa niitä liian kovasti kiinni.
>> Lavender, avaa silmäsi. Et voi vältellä peilejä loputtomiin, tiedäthän >>, Parvati yrittää.
>> Älä pakota minua, ole kiltti >>, Lavender kuiskaa.
>> En minä pakota sinua, minä pyydän sinua >>, Parvati sanoo.
>> Pakottamiselta se minusta vaikuttaa >>, Lavender toteaa.
Parvati huokaa. >> Jos pakottaisin sinut, pakottaisin luomesi auki. Mutta en tee niin. Lavender kiltti rakas, katso vain peiliin, ei se satu. >>
Lavender nieleskelee. Miksi? Yleensä Parvati on niin ymmärtäväinen. Joten miksi tämä nyt yrittää pakottaa hänet katsomaan peiliin? Hän ei pysty, ei vain yksinkertaisesti pysty.
Ei peiliin katsominen ole niin vaarallista tai kamalaa, ääni hänen päässään toteaa. Se kuulostaa jotenkin ilkeämieliseltä.
Maailmassa on kamalampiakin asioita kuin peili. Sinä olet vain raukka. Rohkelikoksi kukaan tuollaista uskoisi, kun pelkää yhtä peiliä.
Lavender pudistaa päätänsä. Ei, hän ei antaisi periksi. Hän ei avaisi silmiään ja katsoisi peiliin. Häntä ei huijattaisi siihen.
Mutta Lavender häviää. Hän räpsäyttää silmänsä auki ja säpsähtää hieman valon kirkkautta.
Parvati hihkuu hänen vieressään riemuissaan. Aivan kuin hän olisi tehnyt suurenkin urotyön avaamalla silmänsä.
Lavender keskittyy tuijottamaan ainoastaan pistaasinvihreitä silmiään. Hän ei aio laajentaa katseensa tarkkuutta silmiä pidemmälle. Hän ei halua nähdä kasvojaan.
Hän ei kuitenkaan pysty estämään itseään. On kuin jokin hänessä itsessään pakottaisi häntä katsomaan kuvajaistaan kokonaisuudessaan.
Peilissä näkyvällä Lavederilla on huulet puristettuna tiukasti yhteen, iho on kelmeä. Sieraimet tärisevät, silmät ovat suuret kuin pelokkaalla eläimellä.
Hänen katseensa keskittyy nopeasti viiteen rosoiseen, syvään arpeen hänen kasvoissaan. Yksi kulkee oikeasta kulmakarvasta nenän ylitse ja loppuu leuan yläpuolelle, toinen kulkee pidempänä oikeasta silmäkulmasta ylähuuleen asti, kolmas ja lyhyin arpi on oikean puoleisemmassa poskessa ja sitä hieman pidempi arpi kulkee vasemman puoleisessa poskessa. Vasemman kulmakarvan puolelta alkava arpi loppuu leuan kohdalla. Ne ovat vaalentuneet jonkin verran ajan myötä, mutta ovat silti aivan selvästi huomattavissa. Ne vangitsevat katseen heti itseensä.
Onneksi nalleilla kuvioitu yöpaita peittää rintakehässä ja olkavarressa olevat arvet.
>> Näetkö? Ei peilissä ollut mitään pelättävää! >> Parvati hihkuu Lavenderin vieressä. >> Katso tarkkaan, huomaat kuinka kaunis olet. Arpien kanssa tai ilman. >>
Lavenderin hengitys alkaa kulkea tiheämmin. Päässä tuntuu pyörivän. Kurkussa oleva pala tuntuu kasvaneen entistä isommaksi ja tukahduttavammaksi.
>> Olet niin kaunis. Ja nyt kun olet kohdannut pelkosi peilin suhteen, voit pian astua ulkomaailmaan >>, Parvati puhelee iloisena.
Suu tuntuu kuivalta, Lavender nielaisee mutta se on kamalan vaikeaa. Sydän hakkaa rinnassa aivan liian kovalla tahdilla. Kohta se tulisi läpi rinnasta. Selkää pitkin valuu hiki. Sormia pistelee, niistä on lähdössä tunto.
>> Ei mene aikaakaan, kun sinulla on oma yritys, oma kampaamo. Pääset tekemään upeita kampauksia monille, monille naisille… >>, Parvatin sanat katoavat.
Lavender ei pysty keskittymään toisen sanoihin. Ne tuntuvat puuroutuvan ja muuttuvan mössöksi.
Ihmisiä? Joukoittain ihmisiä? Ulos kaikkien nähtäväksi? Tuijotettavaksi? Pilkattavaksi?
Silmiä alkaa polttaa. Kädet ja jalat vapisevat, jälkimmäiset pettävät kohta alta aivan varmasti. Hengitys on aivan liian nopeaa, aivan liian pinnallista. Hän ei kestä, ei kestä.
Peilistä tuijottaa Lavender, arpinen Lavender. Itsetuntonsa menettänyt Lavender. Lavender, joka inhoaa itseään syvästi. Lavender, joka ei muista enää miten itseään rakastetaan. Lavender, joka on peloissaan. Lavender, joka ei pysty, joka ei kestä, joka… joka…
>> EI! Ole hiljaa! Ole hiljaa, helvetti soikoon! >> Lavender karjuu.
Parvati säikähtää. Tämä seisoo paikoillaan ja katsoo, kun vaaleapäinen noita ryntää ulos makuuhuoneesta. Tämä ei käsitä mitä tapahtui. Äskenhän kaikki oli niin hyvin.
Lavender lukittautuu kylpyhuoneeseen. Hän syöksyy kylpyammeen luo ja kipuaa sen laidan yli. Istuutuessaan sen tyhjälle pohjalle, hän vetää polvet rintaansa vasten ja kietoo kätensä tiukasti polviensa ympärille. Kuumat kyyneleet valuvat pitkin poskia vuolaina. Olo on turta.
Sota jätti jälkensä jokaiseen, toiset olivat toisia traumatisoituneimpia. Lavenderin elämä ei ollut enää sodan jälkeen ollut kunnossa. Sota muutti kaiken ulkonäöstä itsetuntoon. Hän ei ollut niin varma enää, hän säikähtää yhä edelleen pienintäkin ääntä. Hän ei liiku yhtään missään laisinkaan ilman taikasauvaa – siis todellakaan yhtään missään, hän ottaa sen mukaansa jopa mennessään pesulle.
Lavender pyyhkäisee kyyneleen poskeltaan. Hän olisi kohta kuin edesmennyt professori Vauhkomieli: epäilemässä kaikkea.
Lavender toivoo, että kaikki olisi ennallaan. Että kaikki olisi niin kuin ennen sotaa. Kun hän oli oma huoleton itsensä. Kun hän oli onnellinen. Kun hän ei inhonnut itseään.
Mutta hän tietää, ettei hän koskaan tule olemaan se Lavender, joka hän oli ennen sotaa. Se Lavender kuoli sodan myötä ja silloin myös syntyi uusi Lavender, se joka hän nyt on. Eikä hän juuri pidä uudesta Lavenderista kovinkaan paljoa. Uusi Lavender on ahdistunut pelkuri raukka, joka saa paniikkikohtauksen tyhmistä asioista, kuten peiliin katsomisesta. Miten säälittävää.
Lavender muistaa kuinka hän luuli päässeensä kaikesta yli ja olevansa kunnossa, kun hän ei enää nähnytkään painajaisia joka ikinen yö. Kun hän ei enää jokaisena yönä elänyt sotaa ja sitä hetkeä, joka muutti hänen elämänsä, yhä uudelleen ja uudelleen. Miten typerä luulo sekin oli ollut, sen hän oli saanut tuta paria päivää myöhemmin paniikkikohtauksen iskettyä päälle, kun Parvati oli koskenut häneen täysin yllättäen. Hän oli säpsähtänyt niin pahasti – sydän oli takonut liian nopealla rytmillä, hengitys oli takkuuntunut, hän oli luullut kuolevansa siihen paikkaan.
Lavender hymähtää pilkallisena omalle muistolleen. Voi kuinka säälittävä hän onkaan, voi kuinka hän inhoaa itseään.
Mieli on täynnä itseinhoa, joka pahentaa Lavenderin ahdistunutta oloa entisestään. Hän sulkee silmänsä ja vetää ilmaa sisälleen nenänsä kautta. Hän pidättelee hengitystään hiukan ennen kuin antaa ilmavirtauksen purkautua suun kautta ulos. Hän toistaa sen yhä uudelleen ja uudelleen. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Niin syvään kuin vain on mahdollista. Ja niin kauan, että hengitys alkaa kulkea jälleen itse normaalisti.
Sisään, ulos, sisään, ulos, sisään, ulos, sisään, ulos…
Pikku hiljaa Lavenderin hengitys alkaa hidastua normaaliksi. Sydänkin palaa normaalin rytmiinsä. Kurkussa oleva pala on kutistunut ja kadonnut melkein kokonaan. Olo alkaa olla tyyni. Ajatukset alkavat seesteytyä.
Ahdistuksen laantuessa tilalle tulee väsymys. Ja häpeänkin tunne – kuinka sitä jälleen ahdistui niin kovasti jostain niin typerästä kuin arvet? Hän ei ollut ainoa, jolla on arpia!
Lavender huokaisee syvään ja haroo hiuksiaan. Tämä ei voi jatkua enää. Hän ei jaksa sitä.
Hymähdys purkautuu automaattisesti Lavenderin suusta. Hän on viime aikoina ajatellut noin joka kerta ahdistuksen ja paniikin jälkeen, mutta koskaan hän ei ole kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Joka kerta hän on vain luovuttanut ja ollut yhä pelkuri, joka pelkää omia arpiaan ja sodan aiheuttamia traumoja. Säälittävää.
Lavender puristaa huulensa tiukasti yhteen. Ei, tällä kertaa hän ei olisi pelkuri, joka luovuttaisi. Tällä kertaa hän ottaisi sen askeleen oman hyvinvoinnin edistämisen tiellä. Ei Parvatin tai kenenkään muun vuoksi, vaan itsensä vuoksi. Hän ei jaksa elää enää sellaista elämää, jota on sodan jälkeen elänyt.
Päättäväisesti Lavander nousee pystyyn ammeessa. Kädet nyrkkiin puristettuina hän astuu pois ammeesta ja suuntaa pesualtaan luokse. Hän avaa kraanan ja vie kätensä kylmän veden alle. Kumarrettuaan lähemmäksi allasta hän heilauttaa kylmää vettä naamalleen. Se helpottaa itkusta turvonneita silmiä ja kyynelten tahrimia kasvoja.
Suoristautuessaan Lavender vilkaisee itseään pesualtaan yllä olevasta peilistä. Itkun jäljet näkyvät vielä hänen kasvoillaan, muttei kovin pahasti. Sen pidempää Lavender ei pysty kuvajaistaan katsomaan, vaan hänen on siirrettävä katseensa muualle.
Kuivattuaan kasvonsa Lavender avaa kylpyhuoneen oven lukosta ja astuu ulos. Keittiöstä kantautuu vatkauksen vaimea ääni. Hitaasti hän astelee äänen suuntaan.
Parvati, joka on vaihtanut yllensä rennot vaatteensa, seisoo keittiönpöydän ääressä katse kiinnitettynä reseptikirjaan. Tiskipöydällä vaaleanvihreä pallovispilä vatkaa yksinään teräksisessä kulhossa jotakin.
Lavender hivuttautuu lähemmäs tiskipöytää voidakseen kurkistaa kulhon sisältöä. Vaalea, melko löysä, taikina on syntymässä.
Parvati kääntyy ja säpsähtää nähdessään vaaleapäisen noidan. Tämä ei ollut näyttävästi kuullut hänen tuloaan.
>> Anteeksi >>, Lavender sanoo.
>> Minunhan tässä anteeksi pitäisi pyytää >>, Parvati vastaa, >> joten, anteeksi Lavender rakas. >>
>> Olemme molemmat anteeksiannettuja siis >>, Lavender toteaa.
Parvati nyökkää. >> Niin. Oletko kunnossa? >>
>> Niin kunnossa kuin voin ollakin >>, Lavender sanoo käydessään istumaan pöydän ääreen.
>> Hyvä >>, Parvati hymyilee heikosti.
Lavender hymyilee pikaisesti takaisin. Parvatin kiinnittäessä huomionsa taikinakulhoon, hän vilkaisee tämän lukemaa reseptikirjaa. Kirja on auki banaanikuppikakku-ohjeen kohdalta. Ne ovat hänen suosikkejaan. Parvati yrittää siis piristää hänen oloaan.
>> Kuule, minusta tuntuu… Tai siis, ajattelin että minun pitäisi mennä Pyhään Mungoon >>, Lavender sanoo katse sormissaan.
>> Miksi? >> Parvatin äänestä kuultaa huoli.
>> Koska minä tarvitsen apua >>, Lavender selittää. >> Apua ongelmiini. Sodan aiheuttamiin traumoihin, siihen miten näen itseni… >>
Parvati ei sano mitään. Lavender nielaisee. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän puhuu asiasta Parvatille. Myöntää tarvitsevansa apua tunteidensa käsittelemiseen.
>> Se… se voisi olla hyvästä sinulle… ja meille >>, Parvati sanoo vihdoin.
>> Olet oikeassa. Voisitko… tai siis, ajattelin että, jos ehtisit, niin voisitko tulla huomenna mukaani? Aikaa varaamaan >>, Lavender kysyy.
>> Tietysti! >> Parvati huudahtaa.
Lavender nostaa katseensa avovaimoonsa. >> Hyvä. Kiitos. >>
>> Älä kiittele, hölmö. Olen niin ylpeä sinusta! >> Parvatin kasvoille on noussut suuri hymy.
Lavenderilta pääsee nyyhkäisy. Häntä itkettää yllättäen jälleen. Vaikka eihän se ole mikään ihme – aihe on edelleen hänelle arka ja vaikea paikka.
Parvati ryntää hänen luokseen ja kietoo kätensä hänen ympärilleen. Halaus tuntuu lohduttavalta ja turvalliselta.
>> Kaikki on hyvin >>, Parvati kuiskaa. >> Ja pian näet jälleen sen minkä minä olen nähnyt aina: että olet kaunis. Olet todella kaunis, vaikket itse tunne niin. >>
Lavender ei voi itselleen mitään. Hän itkee jälleen, tällä kertaa vain helpotuksesta, ei itseinhosta.
Tämä päivä tulisi olemaan hänen loppuelämänsä ensimmäinen sivu. Uusi, puhdas sivu, täynnä mahdollisuuksia. Jonka hän jakaa Parvatin kanssa.
Helppoa siitä ei tulisi, mutta kun Parvati on hänen rinnallaan, hän kestäisi sen. Hän olisi viimeinkin valmis kohtaamaan omat pelkonsa ja selviämään niiden yli voittajana.
