Eikä sekään riittänyt
Nimi: Felicia
Kirjoittajat: Kulovalkea ja CloudyCloudberry
Beta: SoturiMansikka
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: adventure, drama
A/N: Mä ja Cloudy tehtiin tää upea luomus joskus viimevuonna ja nyt me vihdoin päätettiin tuoda tää suuren kansan tietoon. Ja koska Cloudy on tehny luvuista niin lyhyitä, niin julkasen aina kolme lukua kerralla. Uutta osaa tulee joka torstai.
Ensimmäinen luku: Felicia
Oli syyskuun 29. päivä vuonna 2001. Felicia Agatha Yvette seisoi ikkunan luona ja katsoi ulos. Ilma oli sateesta harmaa, eikä aurinkoa ollut näkynyt moneen päivään. Hän huokaisi, ja käveli olohuoneeseen. Felicia ei kyllä olisi ensimmäiseksi kutsunut sitä olohuoneeksi. Se oli aivan liian suuri. Sali olisi ehkä ollut sopivampi ilmaus. Tai halli. Totta kai heidän kartanossaan oli vielä suurempi ja koristeellisempikin olohuone. Mutta tämä oli Felician suosikki. Eikä se suinkaan johtunut huoneen koosta tai ikkunasta avautuvasta näköalasta.
Huone oli hänen suosikkinsa sen keskellä olevalla korokkeella seisovan, kiiltävän flyygelin takia. Felicia rakasti flyygeliään. Ja kyllä, se oli täysin hänen omansa. Hän oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi täytettyään seitsemän mummiltaan, Agathalta. Mummi oli kuollut pian sen jälkeen.
Pianonsoittoa hän oli harrastanut kolme-vuotiaasta saakka. Mielestään hän oli jo aika taitava siinä. Felician suurin unelma oli päästä konserttipianistiksi ja esiintymään ihmisille. Tietysti unelma oli mahdoton, mutta hän haaveili siitä silti. Hänen isänsä ei arvostanut hänen unelmaansa. Hänen äitinsä oli halvaantunut muutama vuosi sitten autokolarissa. Siinä samassa kolarissa missä hänen isosiskonsa oli kuollut. Hänen isälleen, tai hänelle itselleen ei ollut käynyt mitään, mutta hänen elämänsä tärkein ihminen oli kuollut, eikä Felicia ollut voinut tehdä mitään.
Elämä ei ollut koskaan reilua.
Felicia käveli kohti flyygeliä. Hän avasi sen kannen ja istui tuolille. Sormet alkoivat tanssia koskettimilla. Kauniit sävelet täyttivät huoneen. Vasta kun kappale loppui, Felicia tajusi itkevänsä. Siskonsa ja äitinsä takia. Siksi, että elämä oli niin epäreilua. Käytävästä Felician takaa kuului askeleita. Hän kuivasi kyyneleensä ja valmistautui kohtaamaan isänsä.
Isä astui huoneeseen. Hän näytti tavallistakin synkemmältä, ja tumma puku oli hieman ryppyinen. Se ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Jotain kauheaa oli varmasti tapahtunut. Sijoitus ei ollut onnistunut, sopimus oli purettu, tai Felicia oli taas isänsä mielestä möhlinyt. Se oli aika yleistä. Felicia ei kylläkään ollut kömpelö tai huonokäytöksinen. Hän vain ei ollut sellainen kuin isä olisi halunnut. Isä oli aina pitänyt Felician matematiikkaa ja lainsäädäntöä rakastavasta siskosta enemmän. Siskon kuoleman jälkeen isästä oli tullut Felicialle hirviömäinen. Felicia oli aina ollut enemmän taiteilija ja muusikko, eikä sellainen sopinut isän mielestä heidän arvolleen.
Felicia katsoi isänsä vihaisiin silmiin. “Äitisi on sairas.” Isä sanoi. Sanat saavuttivat Felician tajunnan, ja saivat sydämen hakkaamaan. “Kuinka vakavasti?” Felicia kysyi huolestuneella äänensävyllä. “Tarpeeksi vakavasti.” Isä murahti, ja lähti pois huoneesta. Felicia oli kauhuissaan. Hän tajusi mitä isä oli tarkoittanut. Äiti voisi kuolla. Felicia ei empinyt hetkeäkään. Hänen piti nähdä äitinsä. Jos äiti kuolisi, Felicialla ei olisi enää ketään jolle hän voisi puhua. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä hän ei käynyt tavallista koulua vaan hänellä oli yksityisopettaja. Opettaja ei ollut Felician ystävä. Hän oli yhtä ymmärtämätön kuin isäkin. Ja jos äiti kuolisi… Ei. Felicia ei halunnut ajatella sitä.
Hän istui takaisin pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän muisti miten oli pienenä istunut äidin sylissä kun äiti oli soittanut samaa sävelmää. Silloin kun kaikki oli ollut hyvin. Isä oli ollut hymyilevä, sisko oli istunut Felician vieressä, äidin kädet olivat toimineet. Silloin kun kaikki oli niin kuin sen kuuluisi olla yhä. He olivat olleet onnellinen perhe. Siskon hautajaisten jälkeen isä ei ollut hymyillyt enää. Hän oli jopa valittanut, että miksi juuri Catherinen piti kuolla. Sen fiksumman, joka oli ollut isälle kuin ainoa tytär.
Felicia lopetti soiton. Ulkona oli alkanut sataa, suuret pisarat hakkasivat ikkunalasia. Kaupungin harmaa siluetti näkyi pisaroiden lomassa. Felician kotikaupunki, Lyon.
Toinen luku: Äiti
Äidin tila huononi päivä päivältä. Viikon kuluttua hän oli enää kuin varjo entisestä itsestään. Isä synkistyi synkistymistään. Felician sormet olivat soittamisesta arkoina. Soittaminen oli hänen ainoa keinonsa purkaa tunteitaan. Flyygeli oli hänen paras ja ainoa ystävänsä. Sille saattoi vuodattaa tunteensa musiikilla. Niin hän tekikin. Eräänä iltapäivänä, kun isä ei ollut kotona, äiti pyysi päästä yläkerran saliin kuuntelemaan soittoa. Niin Felicia kantoi äidin salin sohvalle. Terveenä ja liikkuvana äiti olisi painanut liikaa Felicialle, mutta sairaus ja aika olivat tehneet tehtävänsä. Felicia oli vahva ja ryhdikäs. Joskus kauan aikaa sitten joku olisi voinut sanoa hänen näyttävän äidiltään. Samat vihreät silmät, samat ruskeat, suorat hiukset. Siihen yhteydet loppuivatkin. Äiti oli vanha, hento ja hauras, Felicia nuori, siro ja voimakas. Kun Felicia oli soittanut kappaleen äidille, äiti sanoi:
“ Fe kulta, tiedän, että sinulla on rankkaa, mutta vaikka isäsi sanoisi mitä vain, sinun pitää seurata unelmiasi. Et ole enää pieni, kukaan ei voi tehdä valintoja puolestasi. Lupaa minulle, ettet koskaan lakkaa uskomasta itseesi.”
“Kyllä äiti”, sanoi Felicia ja alkoi itkeä. Felicia käveli äidin luokse ja kumartui tämän viereen. Äiti hymyili hänelle, kuten silloin kun Felicia oli ollut pieni. Sadat äidin kanssa vietetyt hetket vyöryivät hänen muistiinsa. Äiti oli aina ollut lähellä ja auttanut, kun Felicia oli ollut kipeä. Oli kohtalon ivaa, että juuri nyt äiti oli sairas, mutta Felicia ei voinut mitenkään auttaa. Eivätkä voineet lääkäritkään, hänen kuulemiensa salaisten keskustelujen perusteella. “Kerro minulle rehellisesti paranetko vielä.” Felicia pyysi hiljaa. Äiti huokaisi. “Pelkäänpä pahoin, että minun aikani koittaa jo pian.” Äiti ei sanonut muuta.
Illalla Felicia mietti miten kamalaa oli, että heidän viisihenkisestä perheestään mummi, Catherine, äiti, isä ja hän - enää kolme oli elossa. Mummi oli kuollut vanhuuteen Felician ollessa seitsemän. Ja sisko oli saanut surmansa vasta viisitoistavuotiaana. Ja nyt vielä äitikin meinasi kuolla. Sitten olisi enää hän ja isä. Ja silloin isä purkaisi kaiken vihansa Feliciaan.
Seuraavat päivät Felicia vietti harjoitellen aina vain uusia ja uusia kappaleita. Hän soitti Mozartia, Beethovenia, Daquinia, Clementiä, Verdiä, Kuhlauta ja Händeliä, mitä vain sai käsiinsä. Kaikkia hän ei heti soittanut. Hän varastoi osan siltä varalta, että jotain kauheaa tapahtuisi, ja hänen pitäisi hukuttaa tunteitaan soittoon.
Muutama päivä myöhemmin jotain kauheaa todella tapahtui. Isä tuli hänen huoneeseensa synkän näköisenä. “Hänet siirretään sairaalaan” hän sanoi. “Mitä! Ei! Tiedän, ettei hän halua sitä!” Felicia huudahti. “Hänellä ei ole valinnanvaraa.” Isä ärähti. “Tulin vain sanomaan, jos haluat käydä sanomassa hyvästit.” “Kiitos isä,” Felicia sanoi nöyrästi ja odotti, kunnes Isä oli lähtenyt. Felicia syöksyi portaat alas äidin huoneeseen.
Äiti makasi sohvalla lähes liikkumattomana. Hänen hiuksensa olivat takkuiset ja kasvojen iho roikkui velttona. Hän oli laihempi kuin koskaan. Felicia meni ihan lähelle äidin kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin. “Äiti, et saa lähteä”, Felicia sanoi kyyneleet silmissään. “En minä lähde, olen aina kanssasi”, äiti sanoin käheällä äänellä. Yksi ainut kyynel vieri hänen silmäkulmaansa, niin voimaton hän oli.
Felicia halasi äitiään. “Äiti, sinä pystyt selviämään jos vain haluat.” “Shhh, älä itke, sinä pärjäät kyllä. Olet vahva”, sanoi äiti. “Minä rakastan sinua aina, vaikka kävisi mitä tahansa…” Äidin silmät painuivat kiinni ja hän nukahti.
Felicia halusi antaa äidille jotain mihin tarttua elämänsä viime hetkinä. Hän muisti, miten äiti oli kauan aikaa sitten kertonut rakastavansa kissankelloja. Niitä kasvoi talon lähettyvillä. Felicia käveli eteiseen ja avasi oven.
Kolmas luku: SuruKylmä tuulenvire iski Feliciaa kasvoihin.
Hän oli kedolla kartanon takana. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi poistunut talosta. Melkein kaksi kuukautta. Ei niin, ettei hän olisi pitänyt ulkoilmasta, hän rakasti sitä. Talosta poistuminen vain oli ankarasti kielletty. Mutta tänään oli sellainen päivä, ettei hän piitannut kielloista.
Hän poimi suuren kimpun kissankelloja ja apiloita. Hän muisti miten oli pienenä leikkinyt niityllä siskonsa kanssa. Catherine oli opettanut häntä tanssimaan ja punomaan seppeleen. He olivat kieriskelleet niityllä ja katselleet kimalaisia, jotka keräsivät mettä. He olivat olleet vailla huolen häivää.
Felicia kaipasi siskoaan kovemmin kuin koskaan. Hän veti viimeiset henkäisyt raikasta syysilmaa ja astui takaisin sisälle.
Hän käveli takaisin äidin huoneeseen. Isä ei ollut siellä, aivan kuin Felicia oli arvellutkin.
Hän meni äidin luokse. Äidin silmät olivat kiinni. Hän ei liikkunut. Felicia kuunteli. Ei ääntäkään. Äiti ei hengittänyt. Felicia ravisteli äitiä ja käski tätä heräämään. Hänen äänensä alkoi vapista. Ei, ei nyt! Äidin piti elää vielä muutama viikko, niin lääkäri oli sanonut. Felicia huusi. Hän käski äidin herätä. Kyyneleet valuivat Felician poskille.
Isä juoksi sisälle huoneeseen. Hän näki Felician ja äidin. Hän juoksi sohvan luokse ja tönäisi Felician sivuun. Ensimmäistä kertaa elämässään Felicia näki isänsä itkevän. Hänkin yritti epätoivoisesti saada äidin heräämään. Tuloksetta. Lopulta isäkin tajusi sen ja lähti huoneesta. Ulos mennessään hän löi ovea niin kovaa, että se irtosi saranoiltaan.
Felicia ei tiennyt mitä tehdä. Äiti oli kuollut. Hän ei halunnut uskoa sitä. Hetken päästä huoneeseen tuli kaksi miestä valkoisissa puvuissa. He nostivat äidin paareille ja veivät hänet pois. Kumpikaan ei sanonut mitään Felicialle. Isä tuli huoneeseen. Hän oli kalpeampi kuin koskaan, silmät itkusta punaisina. Felicia ei halunnut jäädä samaan huoneeseen isänsä kanssa, vaan lähti kerrosta ylempään saliin. Hänen oli pakko päästä soittamaan. Muuten hän halkeaisi surusta. Hän ei katsonutkaan nuotteja, vaan alkoi soittaa. Musiikki oli surullista ja uhkaavan oloista. Se kuvasti Felician tunteita täydellisesti.
Felicia soitti melkein tunnin. Samaa kappaletta, samanlaisia nuotteja. Hän olisi varmasti jatkanut paljon pidempään, ellei isä olisi tullut.
Hän ryntäsi huoneeseen, raivon vallassa. Feliciaa pelotti. Sitten isä alkoi huutaa:
“Miten sinä kehtaat, julkea kakara! Sinun äitisi kuoli vasta muutama tunti sitten! Sinun pitäisi edes esittää surevasi!”
“Ellen voi soittaa minä hukun suruun,” Felicia vastasi epätoivoisesti.
“Mikset voi surra niinkuin muut ihmiset! Olisit kuten siskosi oli, hän oli älykäs!”
“Musiikki on minun elämäni, en voi elää ilman sitä, etkö tajua!”
Isä meni suunniltaan. Hän nappasi seinältä suuren koristekirveen ja iski sen flyygeliin, niin että sen jalat pettivät ja se halkesi kahtia. Felicia kiljui kurkku suorana:
“Ei!!! Et voi tehdä tätä minulle! Olet hirviö! Minä vihaan sinua!” Felicia oli suuttuneempi kuin koskaan. Isän ilme synkkeni vielä enemmän. “Huomenna saat lähteä sisäoppilaitokseen kauas Lyonista. Paikkaan jossa et enää koskaan kuule musiikkia. Jos se minusta yhtään riippuu et enää koskaan soita mitään musiikkia!” Isä lähti vihaisena pois huoneesta. Felicia lyyhistyi lattialle, flyygelin osien viereen.
“Jos se minusta yhtään riippuu, se ei tule tapahtumaan”, hän mutisi hiljaa mielessään.
Illalla, kun isä oli mennyt nukkumaan Felicia pakkasi reppuaan. Hän ei voinut jäädä tänne, muuten hän joutuisi laitokseen. Niinpä hän aikoi karata. Hän laittoi mustaan reppuun vähät taskurahansa, pakkauksen hapankorppuja, vaihtovaatteita, pullon vettä ja narua. Myös vihreän huovan, sillä hän ei tiennyt missä yöpyisi. Hopeisen medaljongin, jonka kannessa oli nuotteja Felicia ripusti kaulaansa. Hän meni kylpyhuoneeseen ja otti kampansa. Hetken mielijohteesta hän otti myös pienen pyöreän peilin. Ties vaikka sille olisi käyttöä. Felicia katsoi kylpyhuoneen suureen peiliin. Hän oli kalpea kuin aave. Suuret vihreät silmät joiden alla oli tummat silmäpussit. Viimeaikoina oli ollut öitä jolloin hän oli vain säveltänyt kappaleita nuottivihkoonsa. Hänen hiuksensa ylsivät selän puoliväliin asti. Ainut piirre joka sai hänet näyttämään nuorelta. Hän ei enää tuntenut olevansa turvassa. Hiukset antoivat väärän kuvan hänen olemuksestaan.
Hän otti suuret rautaiset sakset ja leikkasi hiuksensa niin lyhyiksi, että ne ylsivät juuri ja juuri leukaan. Muutenkin oli käytännöllisempää jos hänen hiuksensa olisivat lyhyet. Hän näytti paljon vanhemmalta. Ei niin haavoittuvaiselta.
Jos hänellä olisi ollut matkapuhelin hän olisi ottanut sen mukaan, mutta heidän perheestään vain isällä ja äidillä oli matkapuhelimet. Eikä Felicialla ollut edes ystäviä kenelle soittaa. Niinpä hän otti vielä nuottikirjansa, tulitikut ja vaihtovaatteet. Nyt hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi ja suurin osa omaisuudestaan.
Hän laittoi päälleen mustan puuvillaisen tunikan, lämpimät mustat housut, ruskeat vedenpitävät kengät, takin, harmaan villapipon, hanskat ja kaulahuivin. Hän heitti repun selkäänsä ja astui ulos ovesta.
Ensimmäinen luku: Felicia
Oli syyskuun 29. päivä vuonna 2001. Felicia Agatha Yvette seisoi ikkunan luona ja katsoi ulos. Ilma oli sateesta harmaa, eikä aurinkoa ollut näkynyt moneen päivään. Hän huokaisi, ja käveli olohuoneeseen. Felicia ei kyllä olisi ensimmäiseksi kutsunut sitä olohuoneeksi. Se oli aivan liian suuri. Sali olisi ehkä ollut sopivampi ilmaus. Tai halli. Totta kai heidän kartanossaan oli vielä suurempi ja koristeellisempikin olohuone. Mutta tämä oli Felician suosikki. Eikä se suinkaan johtunut huoneen koosta tai ikkunasta avautuvasta näköalasta.
Huone oli hänen suosikkinsa sen keskellä olevalla korokkeella seisovan, kiiltävän flyygelin takia. Felicia rakasti flyygeliään. Ja kyllä, se oli täysin hänen omansa. Hän oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi täytettyään seitsemän mummiltaan, Agathalta. Mummi oli kuollut pian sen jälkeen.
Pianonsoittoa hän oli harrastanut kolme-vuotiaasta saakka. Mielestään hän oli jo aika taitava siinä. Felician suurin unelma oli päästä konserttipianistiksi ja esiintymään ihmisille. Tietysti unelma oli mahdoton, mutta hän haaveili siitä silti. Hänen isänsä ei arvostanut hänen unelmaansa. Hänen äitinsä oli halvaantunut muutama vuosi sitten autokolarissa. Siinä samassa kolarissa missä hänen isosiskonsa oli kuollut. Hänen isälleen, tai hänelle itselleen ei ollut käynyt mitään, mutta hänen elämänsä tärkein ihminen oli kuollut, eikä Felicia ollut voinut tehdä mitään.
Elämä ei ollut koskaan reilua.
Felicia käveli kohti flyygeliä. Hän avasi sen kannen ja istui tuolille. Sormet alkoivat tanssia koskettimilla. Kauniit sävelet täyttivät huoneen. Vasta kun kappale loppui, Felicia tajusi itkevänsä. Siskonsa ja äitinsä takia. Siksi, että elämä oli niin epäreilua. Käytävästä Felician takaa kuului askeleita. Hän kuivasi kyyneleensä ja valmistautui kohtaamaan isänsä.
Isä astui huoneeseen. Hän näytti tavallistakin synkemmältä, ja tumma puku oli hieman ryppyinen. Se ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Jotain kauheaa oli varmasti tapahtunut. Sijoitus ei ollut onnistunut, sopimus oli purettu, tai Felicia oli taas isänsä mielestä möhlinyt. Se oli aika yleistä. Felicia ei kylläkään ollut kömpelö tai huonokäytöksinen. Hän vain ei ollut sellainen kuin isä olisi halunnut. Isä oli aina pitänyt Felician matematiikkaa ja lainsäädäntöä rakastavasta siskosta enemmän. Siskon kuoleman jälkeen isästä oli tullut Felicialle hirviömäinen. Felicia oli aina ollut enemmän taiteilija ja muusikko, eikä sellainen sopinut isän mielestä heidän arvolleen.
Felicia katsoi isänsä vihaisiin silmiin. “Äitisi on sairas.” Isä sanoi. Sanat saavuttivat Felician tajunnan, ja saivat sydämen hakkaamaan. “Kuinka vakavasti?” Felicia kysyi huolestuneella äänensävyllä. “Tarpeeksi vakavasti.” Isä murahti, ja lähti pois huoneesta. Felicia oli kauhuissaan. Hän tajusi mitä isä oli tarkoittanut. Äiti voisi kuolla. Felicia ei empinyt hetkeäkään. Hänen piti nähdä äitinsä. Jos äiti kuolisi, Felicialla ei olisi enää ketään jolle hän voisi puhua. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä hän ei käynyt tavallista koulua vaan hänellä oli yksityisopettaja. Opettaja ei ollut Felician ystävä. Hän oli yhtä ymmärtämätön kuin isäkin. Ja jos äiti kuolisi… Ei. Felicia ei halunnut ajatella sitä.
Hän istui takaisin pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän muisti miten oli pienenä istunut äidin sylissä kun äiti oli soittanut samaa sävelmää. Silloin kun kaikki oli ollut hyvin. Isä oli ollut hymyilevä, sisko oli istunut Felician vieressä, äidin kädet olivat toimineet. Silloin kun kaikki oli niin kuin sen kuuluisi olla yhä. He olivat olleet onnellinen perhe. Siskon hautajaisten jälkeen isä ei ollut hymyillyt enää. Hän oli jopa valittanut, että miksi juuri Catherinen piti kuolla. Sen fiksumman, joka oli ollut isälle kuin ainoa tytär.
Felicia lopetti soiton. Ulkona oli alkanut sataa, suuret pisarat hakkasivat ikkunalasia. Kaupungin harmaa siluetti näkyi pisaroiden lomassa. Felician kotikaupunki, Lyon.
Toinen luku: Äiti
Äidin tila huononi päivä päivältä. Viikon kuluttua hän oli enää kuin varjo entisestä itsestään. Isä synkistyi synkistymistään. Felician sormet olivat soittamisesta arkoina. Soittaminen oli hänen ainoa keinonsa purkaa tunteitaan. Flyygeli oli hänen paras ja ainoa ystävänsä. Sille saattoi vuodattaa tunteensa musiikilla. Niin hän tekikin. Eräänä iltapäivänä, kun isä ei ollut kotona, äiti pyysi päästä yläkerran saliin kuuntelemaan soittoa. Niin Felicia kantoi äidin salin sohvalle. Terveenä ja liikkuvana äiti olisi painanut liikaa Felicialle, mutta sairaus ja aika olivat tehneet tehtävänsä. Felicia oli vahva ja ryhdikäs. Joskus kauan aikaa sitten joku olisi voinut sanoa hänen näyttävän äidiltään. Samat vihreät silmät, samat ruskeat, suorat hiukset. Siihen yhteydet loppuivatkin. Äiti oli vanha, hento ja hauras, Felicia nuori, siro ja voimakas. Kun Felicia oli soittanut kappaleen äidille, äiti sanoi:
“ Fe kulta, tiedän, että sinulla on rankkaa, mutta vaikka isäsi sanoisi mitä vain, sinun pitää seurata unelmiasi. Et ole enää pieni, kukaan ei voi tehdä valintoja puolestasi. Lupaa minulle, ettet koskaan lakkaa uskomasta itseesi.”
“Kyllä äiti”, sanoi Felicia ja alkoi itkeä. Felicia käveli äidin luokse ja kumartui tämän viereen. Äiti hymyili hänelle, kuten silloin kun Felicia oli ollut pieni. Sadat äidin kanssa vietetyt hetket vyöryivät hänen muistiinsa. Äiti oli aina ollut lähellä ja auttanut, kun Felicia oli ollut kipeä. Oli kohtalon ivaa, että juuri nyt äiti oli sairas, mutta Felicia ei voinut mitenkään auttaa. Eivätkä voineet lääkäritkään, hänen kuulemiensa salaisten keskustelujen perusteella. “Kerro minulle rehellisesti paranetko vielä.” Felicia pyysi hiljaa. Äiti huokaisi. “Pelkäänpä pahoin, että minun aikani koittaa jo pian.” Äiti ei sanonut muuta.
Illalla Felicia mietti miten kamalaa oli, että heidän viisihenkisestä perheestään mummi, Catherine, äiti, isä ja hän - enää kolme oli elossa. Mummi oli kuollut vanhuuteen Felician ollessa seitsemän. Ja sisko oli saanut surmansa vasta viisitoistavuotiaana. Ja nyt vielä äitikin meinasi kuolla. Sitten olisi enää hän ja isä. Ja silloin isä purkaisi kaiken vihansa Feliciaan.
Seuraavat päivät Felicia vietti harjoitellen aina vain uusia ja uusia kappaleita. Hän soitti Mozartia, Beethovenia, Daquinia, Clementiä, Verdiä, Kuhlauta ja Händeliä, mitä vain sai käsiinsä. Kaikkia hän ei heti soittanut. Hän varastoi osan siltä varalta, että jotain kauheaa tapahtuisi, ja hänen pitäisi hukuttaa tunteitaan soittoon.
Muutama päivä myöhemmin jotain kauheaa todella tapahtui. Isä tuli hänen huoneeseensa synkän näköisenä. “Hänet siirretään sairaalaan” hän sanoi. “Mitä! Ei! Tiedän, ettei hän halua sitä!” Felicia huudahti. “Hänellä ei ole valinnanvaraa.” Isä ärähti. “Tulin vain sanomaan, jos haluat käydä sanomassa hyvästit.” “Kiitos isä,” Felicia sanoi nöyrästi ja odotti, kunnes Isä oli lähtenyt. Felicia syöksyi portaat alas äidin huoneeseen.
Äiti makasi sohvalla lähes liikkumattomana. Hänen hiuksensa olivat takkuiset ja kasvojen iho roikkui velttona. Hän oli laihempi kuin koskaan. Felicia meni ihan lähelle äidin kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin. “Äiti, et saa lähteä”, Felicia sanoi kyyneleet silmissään. “En minä lähde, olen aina kanssasi”, äiti sanoin käheällä äänellä. Yksi ainut kyynel vieri hänen silmäkulmaansa, niin voimaton hän oli.
Felicia halasi äitiään. “Äiti, sinä pystyt selviämään jos vain haluat.” “Shhh, älä itke, sinä pärjäät kyllä. Olet vahva”, sanoi äiti. “Minä rakastan sinua aina, vaikka kävisi mitä tahansa…” Äidin silmät painuivat kiinni ja hän nukahti.
Felicia halusi antaa äidille jotain mihin tarttua elämänsä viime hetkinä. Hän muisti, miten äiti oli kauan aikaa sitten kertonut rakastavansa kissankelloja. Niitä kasvoi talon lähettyvillä. Felicia käveli eteiseen ja avasi oven.
Kolmas luku: Suru
Kylmä tuulenvire iski Feliciaa kasvoihin.
Hän oli kedolla kartanon takana. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi poistunut talosta. Melkein kaksi kuukautta. Ei niin, ettei hän olisi pitänyt ulkoilmasta, hän rakasti sitä. Talosta poistuminen vain oli ankarasti kielletty. Mutta tänään oli sellainen päivä, ettei hän piitannut kielloista.
Hän poimi suuren kimpun kissankelloja ja apiloita. Hän muisti miten oli pienenä leikkinyt niityllä siskonsa kanssa. Catherine oli opettanut häntä tanssimaan ja punomaan seppeleen. He olivat kieriskelleet niityllä ja katselleet kimalaisia, jotka keräsivät mettä. He olivat olleet vailla huolen häivää.
Felicia kaipasi siskoaan kovemmin kuin koskaan. Hän veti viimeiset henkäisyt raikasta syysilmaa ja astui takaisin sisälle.
Hän käveli takaisin äidin huoneeseen. Isä ei ollut siellä, aivan kuin Felicia oli arvellutkin.
Hän meni äidin luokse. Äidin silmät olivat kiinni. Hän ei liikkunut. Felicia kuunteli. Ei ääntäkään. Äiti ei hengittänyt. Felicia ravisteli äitiä ja käski tätä heräämään. Hänen äänensä alkoi vapista. Ei, ei nyt! Äidin piti elää vielä muutama viikko, niin lääkäri oli sanonut. Felicia huusi. Hän käski äidin herätä. Kyyneleet valuivat Felician poskille.
Isä juoksi sisälle huoneeseen. Hän näki Felician ja äidin. Hän juoksi sohvan luokse ja tönäisi Felician sivuun. Ensimmäistä kertaa elämässään Felicia näki isänsä itkevän. Hänkin yritti epätoivoisesti saada äidin heräämään. Tuloksetta. Lopulta isäkin tajusi sen ja lähti huoneesta. Ulos mennessään hän löi ovea niin kovaa, että se irtosi saranoiltaan.
Felicia ei tiennyt mitä tehdä. Äiti oli kuollut. Hän ei halunnut uskoa sitä. Hetken päästä huoneeseen tuli kaksi miestä valkoisissa puvuissa. He nostivat äidin paareille ja veivät hänet pois. Kumpikaan ei sanonut mitään Felicialle. Isä tuli huoneeseen. Hän oli kalpeampi kuin koskaan, silmät itkusta punaisina. Felicia ei halunnut jäädä samaan huoneeseen isänsä kanssa, vaan lähti kerrosta ylempään saliin. Hänen oli pakko päästä soittamaan. Muuten hän halkeaisi surusta. Hän ei katsonutkaan nuotteja, vaan alkoi soittaa. Musiikki oli surullista ja uhkaavan oloista. Se kuvasti Felician tunteita täydellisesti.
Felicia soitti melkein tunnin. Samaa kappaletta, samanlaisia nuotteja. Hän olisi varmasti jatkanut paljon pidempään, ellei isä olisi tullut.
Hän ryntäsi huoneeseen, raivon vallassa. Feliciaa pelotti. Sitten isä alkoi huutaa:
“Miten sinä kehtaat, julkea kakara! Sinun äitisi kuoli vasta muutama tunti sitten! Sinun pitäisi edes esittää surevasi!”
“Ellen voi soittaa minä hukun suruun,” Felicia vastasi epätoivoisesti.
“Mikset voi surra niinkuin muut ihmiset! Olisit kuten siskosi oli, hän oli älykäs!”
“Musiikki on minun elämäni, en voi elää ilman sitä, etkö tajua!”
Isä meni suunniltaan. Hän nappasi seinältä suuren koristekirveen ja iski sen flyygeliin, niin että sen jalat pettivät ja se halkesi kahtia. Felicia kiljui kurkku suorana:
“Ei!!! Et voi tehdä tätä minulle! Olet hirviö! Minä vihaan sinua!” Felicia oli suuttuneempi kuin koskaan. Isän ilme synkkeni vielä enemmän. “Huomenna saat lähteä sisäoppilaitokseen kauas Lyonista. Paikkaan jossa et enää koskaan kuule musiikkia. Jos se minusta yhtään riippuu et enää koskaan soita mitään musiikkia!” Isä lähti vihaisena pois huoneesta. Felicia lyyhistyi lattialle, flyygelin osien viereen.
“Jos se minusta yhtään riippuu, se ei tule tapahtumaan”, hän mutisi hiljaa mielessään.
Illalla, kun isä oli mennyt nukkumaan Felicia pakkasi reppuaan. Hän ei voinut jäädä tänne, muuten hän joutuisi laitokseen. Niinpä hän aikoi karata. Hän laittoi mustaan reppuun vähät taskurahansa, pakkauksen hapankorppuja, vaihtovaatteita, pullon vettä ja narua. Myös vihreän huovan, sillä hän ei tiennyt missä yöpyisi. Hopeisen medaljongin, jonka kannessa oli nuotteja Felicia ripusti kaulaansa. Hän meni kylpyhuoneeseen ja otti kampansa. Hetken mielijohteesta hän otti myös pienen pyöreän peilin. Ties vaikka sille olisi käyttöä. Felicia katsoi kylpyhuoneen suureen peiliin. Hän oli kalpea kuin aave. Suuret vihreät silmät joiden alla oli tummat silmäpussit. Viimeaikoina oli ollut öitä jolloin hän oli vain säveltänyt kappaleita nuottivihkoonsa. Hänen hiuksensa ylsivät selän puoliväliin asti. Ainut piirre joka sai hänet näyttämään nuorelta. Hän ei enää tuntenut olevansa turvassa. Hiukset antoivat väärän kuvan hänen olemuksestaan.
Hän otti suuret rautaiset sakset ja leikkasi hiuksensa niin lyhyiksi, että ne ylsivät juuri ja juuri leukaan. Muutenkin oli käytännöllisempää jos hänen hiuksensa olisivat lyhyet. Hän näytti paljon vanhemmalta. Ei niin haavoittuvaiselta.
Jos hänellä olisi ollut matkapuhelin hän olisi ottanut sen mukaan, mutta heidän perheestään vain isällä ja äidillä oli matkapuhelimet. Eikä Felicialla ollut edes ystäviä kenelle soittaa. Niinpä hän otti vielä nuottikirjansa, tulitikut ja vaihtovaatteet. Nyt hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi ja suurin osa omaisuudestaan.
Hän laittoi päälleen mustan puuvillaisen tunikan, lämpimät mustat housut, ruskeat vedenpitävät kengät, takin, harmaan villapipon, hanskat ja kaulahuivin. Hän heitti repun selkäänsä ja astui ulos ovesta.
A/N2: Kommentti ois kivaa.