Nimi: Sataman kaiut
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Päähenkilö: Muumipappa
Genre: Merellinen fiilistely
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Osallistuu haasteisiin
Otsikko etsii tarinaa II,
Teelusikan tunneskaala ja ficlet300 sanalla vanha
Sataman kaiutMuumimamma joskus vitsaili, että Muumipappa lepäsi enemmän riippumatossa kuin omassa sängyssään ja tämä nukkuisi mieluummin talviunensakin riippumatossa, jos vain lunta ei kasaantuisi kaikkialle niin paljon.
Eihän Muumipappa nyt talvella riippumatossa tarkenisi lepäillä, mutta näin kesäisin lempeiden tuulenvireiden keinuttaessa riippumattoa Muumipappa saattoi uneksia olevansa meren aallokossa uskollisen Merenhuiskeen kannella. Hetken verran Muumipappa haistoi suolaisen meri-ilman ja kuuli ystäviensä ohjeet suunnata paapuuriin horisontin taa.
Ei merielämä toki aina ollut ruusuilla tanssimista. Muumipappa muisti loputtamattomat viikot merellä, jolloin he olivat eksyksissä ja ruokavarat alkoivat loppua ja kahvi muuttua veitsellä leikattavan paksuksi. Kuitenkin aina siinä pisteessä, jolloin Hosuli alkoi valittaa kuolevansa nälkään, horisontissa taianomaisesti kuulastikin maata.
Vietettyään viikkoja nelistään Fredriksonin, Hosulin ja Juksun kanssa Merenhuiskeen kannella, kenen tahansa muiden ihmisten seura oli tervetullutta, olipa se sitten vain ohikulkevan muukalaisen kädennosto tai kahvilanpitäjän tervetulotoivotus.
Eräs eloa pursuava satama oli jäänyt Muumipapan mieleen. Koskaan ei Muumipappa ollut eläissään nähnyt yhtä paljon ihmisiä ja laivoja yhdessä paikassa. Minne tahansa kulkikaan satamassa, kalanhaju seurasi perässä vahvana, jopa siellä, jossa satoja eri kalalajeja esittelevät myyntipöydät loppuivat ja vaihtuivat laitureiksi ja laivoiksi.
Meren hiljaisuuden jälkeen sataman meluisuus on mukavaa vaihtelua. Yksi Muumipapan rakkaasti vaalima muisto kyseisestä satamasta oli istuskella kahvikuppi kädessä pienessä satamakahvilassa ja katsella ihmisten ohikulkua ja kuunnella satunnaisten pysähtyjien tarinoita. Ei sen takia, että hän olisi juorujen perään niin kuin Vilijonkka, vaan ihan vain sen takia, että hän oli pienestä pitäen rakastanut kerätä tarinoita yhtä paljon kuin Hosuli rakasti kerätä suureen kahvipurkkiinsa sekalaista rojua.
Kahvilan tuore kahvi oli maistunut viikkojen vanhoilla kahvinpuruilla elämisen jälkeen taivaalliselta. Muumipappa muisti vieläkin miten onnellinen hän oli ollut sillä hetkellä, kun hän oli istunut ystäviensä kanssa terassipöydän ääressä siemaillen kahvia punaisista tinakipoista auringon porottaessa heidän takaraivoihinsa. Samaan pöytään oli istahtanut muutamia kalastajia, jotka olivat kernaasti kertoneet tarinoitaan verkkoon sotkeutuneesta metrien pituisesta haikalasta ja muista suurista merenelävistä. Eräs oli jopa väittänyt kiven kovaa napanneensa kerran valaan.
Sataman hälinä ja kalastajien kalajutut vaimentuivat takaa-alalle, kun yksi selvempi ääni kiiri hänen korviinsa: ”Pappa, tule kahville.”
Muumipappa havahtui hereille mietteistään ja venytteli jäseniään tuumatessaan, että hän oli tainnut torkahtaa hetkeksi. Muumimamma seisoi Muumitalon terassilla pidellen tarjotinta, jossa oli kahvipannu ja kaksi kuppia.
”Tulenhan minä”, Muumipappa vastasi ja hieroi päälakeaan, joka oli auringossa lämmennyt, kun hänen hattunsa ollessa valunut silmille. Hän kierähti ylös riippumatosta ei niin ketterästi kuin hän olisi halunnut ja kohensi hattunsa asentoa kävellessään kahvikupposen ääreen. Vaikka hän yhä sisimmissään kaipasi merelle, oli mukavaa, että enää ei tarvinnut etsiä satamaa kunnollisen kahvikupposen takia.
