Author: Neiti Syksy
Fandom: Riverdale (2016 televisio-ohjelma)
Rating: sallittu
Pairing: Betty/Jughead (Bughead)
Genre: fluffya
Warnings: -
Words: 302
Disclaimer: En omista mitään oikeuksia Riverdaleen, en niin sarjakuvaan enkä tähän televisio-ohjelmaankaan. En saa tästä rahaa.
A/N: Finally tämä on täällä! Puhuin tästä jo
Blujille jo joskus ikuisuus sitten, joten kiitokset potkimisesta. <3 (arvostin eniten ehkä "onko tänään se julkaisun päivä?" + Beta-Bluji iski tekstin kimppuun u_u). Ja voin vannoa, että tekstini uuden OTP:ni kanssa ei ole ohi! Ehkä seuraavaksi tilanteet voisivat kuumentua hmm... No sen näkee sitten!
Haluan omistaa tämän ihanalle ja söpölle
Artelle, joka on aika pussailusöpö. <3 Olet ihana, riko sinäkin rajoja tämän fandomin suhteen! :*
Toivottavasti pidätte tästä lyhyestä pätkästä!
_________________________________________________________
VARJOISTA AURINKOON
Oli hyvin idyllinen päivä; aamupäivän aurinko lämmitti vaaleanpunaisten verhojen läpi, ja vähäisen liikenteen ääni vaimeni ikkunan edessä oleviin puihin. Päivä tuntui normaalilta sunnuntailta, mikä oli lähes pelottava ajatus. Että elämä kaikesta huolimatta kykenisi palaamaan joskus normaaliksi. Jasonin rujo kuolema ja mysteeri naapurissa tuntuivat juuri tänään kaukaiselta, kun jotain vielä poikkeavampaa makasi hänen sängyssään.
”Joka huolehtii etukäteen, kärsii kahdesti”, sen sängyssä makaavan ääni sanoi keskeyttäen nuoren naisen mietteet.
”Anteeksi?” hän hämmennyksissään kysyi, kurtistaen hieman otsaansa. Hän itse istui pehmeällä karvamatolla, selkä nojaten sängyn päätyä. Bettystä tuntui vapaammalta ja helpommalta hengittää, kun hänen vanhempansa olivat kirkossa viereisessä kaupungissa. Messussa, jonka perheen luotettu piispa piti. Siksi hän olikin uskaltautunut pyytämään kylään poikaystävänsä Jugheadin (sana poikaystävä kuulosti vieläkin oudolta).
”Se oli kiinalainen sananlasku”, poika vastasi ja ojentui laidan yli kutittelemaan tytön niskaa pitelemällään kynällä. Betty kiemurteli ja yritti väistellä kynän päätä huonoin tuloksin. Häneltä pääsi ilmaan nauru, joka kevensi huoneen ilmaa ja kirkasti auringonpaistetta. ”Sainpas sinulta naurun aikaan!”
”Juggy...”, Betty yllättäen vakavoitui ja kääntyi katsomaan nuoren miehen silmiä. Betty suorastaan rakasti näitä ymmärryksen hetkiä, kun ei tarvittu lisää sanoja täyttämään hiljaisuutta. ”Mitä jos –”
”Hys”, Jughead laittoi etusormensa Bettyn huulille, silittäen samalla peukalollaan leukalinjaa. ”Tämä päivä piti olla vain meidän, muistatko?”
Betty nyökkäsi ja hymyili sormea vasten. Hän nautti lämmöstä, silmien tuikkeesta. Tällaistako normaaleilla ihmisillä tavallisesti oli? Oleskelua hitaasti kävelevän ajan kanssa ja turvautumista toisen ihmisen lämpöön? Betty oli aina unelmoinut tällaisista hetkistä. Kun hän voisi tuntea olonsa niin turvalliseksi, että pystyisi rakastamaan. Synkeät tapahtumat varjostivat yhä kaikkea mutta joinain hetkinä varjot peloteltiin valon voimalla piiloon.
Kuten nyt.
”Mitä jos kömpisit viereeni sänkyyn ja pussailtaisiin hetki?” poika ehdotti ja virnisti perään. Betty naurahti ja pudisti päätään. Hän nousi ylös matolta ja asettautui sängylleen Jugheadin viereen hautautuen syvälle kylkeen kiinni, hakien lämpöä ja antaen pojalle vaaleanpunaisia pusuja.
Koska juuri nyt oli aurinkoista.