Otsikko: Kuljetit minut kiellettyyn
Kirjoittaja: Tikkis
Päähenkilöt: tulkinnanvarainen Sirius/Lily
Ikäraja: Sallittu
Genre: drama, fluff, ficlet
Vastuuvapaus: J.K.Rowling omistaa kaiken, minkä hänelle kuuluvaksi tunnistatte.
Kuljetit minut kiellettyyn
Pilven takaa sinkoutuva valonsäde häikäisi. Lilyn katse oli kohdistettu massiivista linnarakennusta kohti. Hän nosti kätensä läpäksi suojaamaan silmiään. Kylmä tuuli puhalsi paljaisiin käsiin, mutta tyttö ei tuntenut viimaa sormenpäissään. Eikö hän ollut vuodattanut kyyneliä jo tarpeeksi näillä syysilmoilla? Silti posken punalle ilmestyi kuultava kyynel. Auringonvalon osuessa siihen se säihkyi kuin timantti.
Severus oli jo toinen henkilö, joka oli tehnyt hänelle oharit viikon sisään. Se, jos jokin, oli uutta. Severus ei koskaan ollut jättänyt tapaamista Lilyn kanssa väliin. Hehän olivat parhaat ystävät, hitto soikoon! Tyttö tuijotti tuijottamistaan, eikä välittänyt virtaavista kyynelvanoista poskillaan. Hetki kului. Toinenkin meni ohitse. Minuutteja oli vierinyt eteenpäin jo niin monta, että kuka tahansa olisi mennyt laskuissa sekaisin.
Lily tuhahti äänekkäästi. Uhmakkaasti hän vetäisi käden pois otsaltaan ja katsoi suoraan häikäisevää aurinkoa kohti.
”Tätähän sinä halusit, eikö niin!” hän huusi suoraan valonlähdettä kohti aivan kuin aurinko olisi halunnut jokaisen näkevän yksinäisen nyyhkyttävän ihmisraunion rannalla.
Vihaisena hän pyyhki kyyneleet kylmillä käsillään ja kuivasi suolaisenkosteat kämmenensä kaapunsa sivuille. Hän lähti kävelemään tuohtuneena kohti koulua. Yhtäkkiä Lily pysähtyi, sillä hänen silmiinsä osui hahmo, joka meni kohti Kiellettyä metsää. Tyttö epäröi hetken, kunnes päätti seurata tummaa kookasta hahmoa etäältä.
Jo saavutettuaan metsän reunan, hän vilkuili varautuneena kohti koulua. Kuten kuka tahansa ylpeytensä menettänyt henkilö, Lily jälleen siristi silmiään liian kirkkaalle taivaalle kuin haistattaakseen pitkät auringolle. Samalla hän nyrpisti nenäänsä Severukselle sekä Amorylle, jotka olivat viime päivinä kohdelleet häntä niin inhottavasti.
Lilyn katse palasi Kiellettyä metsää kohden. Kuin kokeillakseen kepillä jäätä, hän siirsi toisen jalkansa pahaa enteilevän metsän puolelle. Vihan ja pettymyksen tilalle valahti aito jännitys. Hän haki katseellaan vain hetkeä aiemmin huomaamaansa hahmoa. Kun Lily oli jo luopumassa toivosta, hän huomasi liikehdintää vain muutaman kymmenen metrin etäisyydessä.
Kielletyssä metsässä humisi syystuuli. Lehdet kahisivat. Lilyn pulssi kiihtyi ja hengitys salpautui. Varovaisten askeleiden jälkeen hän otti muutaman tomeramman. Hän pysähtyi hetkittäin ja nojasi käsillään puita vasten sitä mukaa, kun niitä tuli vastaan. Runkojen takaa hän tutkaili edelleen tuota eriskummallista kummajaista.
Otus pysähtyi Lilyn ollessa tarpeeksi syvällä metsässä. Niin syvällä, ettei kukaan voinut nähdä häntä. Kun otus käänsi päätään, Lily vetäytyi äkkiä puun taakse piiloon ja lakkasi hengittämästä. Pidätellessään hengitystään hän laski nopeasti päässään, kuinka kauan häneltä veisi juosta takaisin koulun maille, josta olisi suora näköetisyys linnaan. Sentään niin vihainen tyttö ei ollut, että olisi tahtonut satuttaa itseään.
Juuri, kun Lily oli tullut tulokseen, että juoksemista voisi yrittää, otus seisoi jo hänen vieressään. Se tapitti vihreisiin sielunpeileihin suurilla harmailla silmillään, jotka olivat takkuisen mustan turkin peitossa. Lilyn silmät laajenivat. Koko vartalo jähmettyi.
Kalmakoira.
Kuono koski hellästi Lilyn kylmää kättä. Turkki tuntui yllättävän pehmeältä kuivuneita käsiä vasten. Pelko pirstoutui pieniksi palasiksi Lilyn sisällä. Mikäli tämä oli ennustuksista kaikkein pahin, tyttö ei uskonut pahaa maailmassa olevankaan. Hänen vasen kätensä hakeutui koiran korvan taakse rapsuttaakseen tätä. Tyttö laskeutui alemmaksi ja tarttui koiraa kaksi käsin turkista kuin hellästi tukistaakseen. He katsoivat toisiaan silmiin.
Lilyn sisällä tuntui lämpö. Vaikka Severus ei tullutkaan, vaikka poika oli antanut Lilyn jäädä yksin vailla ketään, tämä otus oli halunnut hänen huomionsa kokonaan. Lilyn poskille vierähti väkisinkin uudelleen pettymyksen ja suuttumuksen kyyneleet Severusta sekä ihastustaan kohtaan. Niiden joukossa oli myös kuulluksi ja nähdyksi tulleen kyyneleitä. Joku oli sittenkin juuri häntä varten – juuri tässä hetkessä.
Koira vingahti ja käänsi päätään aivan kuin se olisi luullut tytön itkeneen pelon takia.
”Et sinä nyt sentään näin pelottava ole”, tytön huulien välistä kuului hänen pyyhkiessä jälleen poskensa kuivaksi turhista suolapisaroista. Samalla Lily hymyili pahan enteen otukselle lämmintä hymyä.
Koiran silmistä paistoi nauru.
