Nimi: Replica
Kirjoittaja: Lotengo
Genre: Fluff (?) Romance, Slash, one-shot
Paritukset: Draco/Severus
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Käyttämäni hahmot ja paikat kuuluvat J.K. Rowlingille enkä omista muuta kuin kieroutuneen mielikuvitukseni, jolla punoin tarinan kokoon. Ficissä käytetty kappale kuuluu Sonata Arcticalle.
A/N: Kuuntelin ficissä käytettyä kappaletta, joka on siis Sonata Arctican Replica ja sitten tuli vain idea tehdä tämä ficci. One-shot siis kyseessä.
I'm home again, I won the war, and now I am behind
your door. I tried so hard to obey the law, see the
meaning of it all. Remember me? Before the war.
I'm the man who lived next door. Long ago...
Noin kahdettakymmenettäviidettä ikävuottaan lähentelevä vaalea mies seisoskeli kukkakaupan näyteikkunan edessä katselemassa toinen toistaan kauniimpia kukkia. Hän oli jo noin puoli tuntia harkinnut kauppaan sisään menemistä, mutta ei ollut uskaltanut. Kukkakimpun ostaminen vaikutti vain niin lopulliselta ratkaisulta vaikka eihän se sitä tietenkään ollut. Mies huokaisi ja asteli kauppaan.
Kello kilahti ja kassan takana oleva naispuoleinen myyjä vilkaisi ovelle päin jääden tuijottamaan miestä hetkeksi. Toinen ei välittänyt, käveli vain kohti suuria, valkoisia kukkia.
”Rhododendron”, Draco Malfoy kuiskasi itselleen ja kosketti valkoista kukkaa. Sen halkaisija oli likimain kaksikymmentä senttiä. Hänen ajatuksiinsa hiipi pelko, että toinen ei pitäisi valkoisista kukista, mutta hän työnsi sen saman tien syrjään ja valikoi kymmenen kauneinta kukkaa marssien sitten kassalle.
”Hyvä valinta. Hän on onnennainen”, kasalla oleva tyttö sanoi ja hymyili Dracolle säteilevästi.
”Ei”, mies sanoi ja tyttö katsoi häntä kulmat koholla.
”Ei? Eikö hän ole onnellinen?”
”En tiedä, mutta hän ei ole nainen.”
Rahat lensivät pöydälle ja mies katosi ovesta suuri, kaunis kukkakimppu sylissään.
Kehrääjänkuja, nimi herätti nuorukaisessa niin paljon muistoja. Seitsemän vuotta isältä salattuja käyntejä sillä samaisella paikalla. Paikalla, jolla hän ei ollut kahteen vuoteen käynyt. Silti hän muisti paikan kuin olisi käynyt siellä eilen. Jalat veivät varmoin askelin häntä lähemmäs erästä tiettyä taloa, jossa hän toivoi toisen olevan. Askelet rahisivat tiellä ja pieni hymy nousi vaaleille huulille vain kuollakseen pian pois.
Hieman ränsistyneen talon ovi oli hänen edessään. Draco katseli sitä kuin se olisi voinut minä hetkenä hyvänsä hyökätä hänen kimppuunsa. Hän kohotti kätensä ja hetken emmittyään koputti oveen. Kukat hänen käsissään kahahtivat vienon tuulen osuessa niihin. Mies kuuli ääniä talosta. Kiiruhtavia askelia. Oliko toinen odottanut jotakuta? Ovi aukesi raolleen ja mustat silmät katsoivat harmaisiin ohikiitävän hetken ennen oven levähtämistä täysin avoimeksi.
”Draco?” Severus Kalkaros kysyi silmät pyöreinä hämmästyksestä.
”Minä”, Draco sanoi ja painoi katseensa alas nostaen sen sitten takaisin tumman miehen silmiin.
”Toin sinulle rhododendroneja”, hän hymyili hieman ja ojensi kukat toiselle. Severus näytti entistäkin hämmentyneemmältä. Vaalea katsoi tummaa. Toinen oli hänen mielestään niin kaunis. Mustat silmät, mustat hiukset ja pitkä musta kaapu. Jotenkin täydellisesti Dracon vastakohdan näköinen, mutta kuitenkin Draco oli Severuksen mielestä kaunis. Vaaleat silmät, vaaleat hiukset ja valkoinen paita yhdistettynä vaaleanruskeisiin housuihin. Hetken hiljaisuus ja mies ohjattiin sisälle.
As you can see, when you look at me, I'm pieces of
what I used to be. It's easier if you don't see me
standing on my own two feet. I'm taller when I sit
here still, you ask are all my dreams fulfilled.
They made me a heart of steal, the kind them bullets
cannot see
Severus asteli keittiöönsä ja toi sieltä maljakon, johon laittoi kukat ja vettä. Draco asteli tuttuakin tutummalle sohvalle istumaan.
”Siitä on kaksi vuotta. Luulin ettet tulisikaan”, Severus kohotti katseensa kukista ja istahti myös sohvalle.
”Minäkin luulin niin hetken aikaa. Luulin, että en voittaisi koskaan sotaa niin isääni kuin itseänikin vastaan”, toinen sanoi ja katsoi mustiin silmiin, niissä vilkkui valo, jota ne eivät monille näyttäneet. Hiljaisuus laskeutui jälleen kahden miehen välille.
”Tiedäthän, en ole enää se sama mies mitä olin kuudentoistavanhana”, Draco jatkoi ja Severus nyökkäsi.
”Mutta miksi sinä lähdit? Et selittänyt sitä minulle”, nyökännyt kysyi ja laski kätensä nuoremman reidelle.
”Minun täytyi selvittää välini isäni kanssa.”
”Sinä tapoit hänet. Etkö tappanutkin?”
”Kyllä.”
”Arvasin. Mutta miksi?”
”Se oli ainoa keino olla kanssasi.”
Vanhempi mies painoi kätensä nuoremman poskelle. Iho oli sileä ja pehmeä.
Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica of me...
Draco hymyili varovaisesti. Oliko hän varma, että pystyisi jatkamaan normaalia elämäänsä? Elämäänsä Severuksen kanssa. Hänellä oli ollut viimeiset kaksi vuotta niin tyhjä olo. Hän halusi täyttyä taas.
Severus vastasi hymyyn. Hän oli onnellinen toisen paluusta. Mutta oliko aikaa kulunut sittenkin liikaa? Mies halusi jonkun lievittävän sisällään ammottavaa tyhjyyttä.
The light is green, my slate is clean, new life to fill
the hole in me. I had no name, last December, Christmas
Eve I can't remember. I was in a constant pain, I saw
your shadow in a rain. I painted all your pigeons red,
I wish I had stayed home instead.
Draco vajosi ajatuksissaan takaisin siihen sateiseen iltaan. Hän oli nähnyt tumman miehen kävelevän suuren kartanon ohitse. Sade oli ropissut tämän kasvoille ja Draco olisi toivonut olevansa siellä miehen kanssa. Sateen huuhtelevan tuskan ja kärsimyksen pois. Hän oli kääntynyt kohti takanaan seisovaa miestä.
”Hyvästi isä”, oli kuulunut kylmä, tunteeton ääni hänen suustaan ja vihreä valo oli välähtänyt valaisten huoneen. Vaaleiden hiusten hulmahdus ja häntä vanhempi mies makasi kuolleena lattialla. Samalla hän tunsi jotain katoavan sisältään.
Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica of me...
Katseet kohtasivat jälleen. Severus säikähti Dracon silmien kaipaavaa, kipua tulvillaan olevaa katsetta.
”Oletko kunnossa?” Severus kysyi toiselta ja tämä pudisti päätään.
”En, en vielä”, vastaus oli täynnä kärsimystä, mutta samalla myös odotusta ja jotain, kuin lupausta.
Are you gonna leave me now, when it is all over
Are you gonna leave me, is my world now over...
”Älä hylkää minua enää koskaan”, hiljainen pyyntö karkasi Severuksen huulilta ja tämä veti Dracon itseään vasten.
Raising from the place I've been, and trying to keep
my home base clean. Now I'm here and won't go back believe.
Heikko hymy levisi Dracon kasvoille.
”Olen nyt täällä, enkä lähde pois”, hän kuiskasi ja kietoi kätensä toisen ympärille.
I fall asleep and dream a dream, I'm floating in a
silent dream. No-one placing blame on me
But nothing's what it seems to be, yeah.
Helpotus levisi Severuksen kasvoille. Hän muisti monet unettomat yöt, jolloin hän oli murehtinut Dracon puolesta. Ja hän muisti myös yöt, jolloin hän oli nähnyt miehestä unia ja herännyt vuoteessaan tärisevänä ja peläten miehen puolesta.
Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica of me...
Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica of me...
Nyt he olivat kumpikin siinä. Kietoutuneet toisiinsa Severuksen nuhjuisen kodin sohvalla. Kädet toistensa ympärillä. Kaikki tuntui niin luonnolliselta. Kaikki oli niin kuin kaiken täytyikin olla. Maailma oli jälleen paikoillaan. Kumpikin tunsi täyttyvänsä hetki hetkeltä. Tyhjyys heidän sisällään alkoi kadota ja sen korvasi lämmin, kuohuva tunne. Huulet löysivät toisensa. Niiden kosketus oli ensin varovainen, kokeileva, mutta muuttui nopeasti intohimoisemmaksi, palavaksi. Kosketukseen purkautui kaikki pelko ja ikävä.
I'm home again, I won the war, and now I am behind
your door. I tried so hard to obey the law, see the
meaning of it all. Remember me? Before the war.
I'm the man who lived...
”Rakastan sinua”, Severus sanoi heidän vartaloidensa painuessa yhteen.
”Minäkin sinua”, Draco vastasi vangiten toisen alleen.
Hiljaa, pimeässä asunnossa, purkautuvan ikävän keskellä he rakastivat toisiaan, uskoen, toivoen kaiken säilyvän. Vaikka se kantaisi heidät helvetin porteille he selviäisivät siitä, koska rakkaus kantaisi heitä ikuisesti. He olivat voittaneet sodan, sodan itseään vastaan.
A/N: Siinä se. The end. Ja kommentit olisivat mukavia *halaa kaikkia jo etukäteen*
