Otsikko: Kalmankukkia
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: romanceangst
Paritus/Hahmot: Severus/Remus
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain lainaa niitä hetkeksi.
Varoitukset: Tulkinnanvarainen itsetuhoisuus
Yhteenveto: Remus yrittää pysyä järjissään, vaikka hukkuu tähtikuvioihin ja kaappikellon lyönteihin.
A/N: Ensimmäinen ficcini ikinä, olkaa armollisia.
Kalmankukkia
Kaavun helma oli rispaantunut ja suippojen kenkien kärjet talloivat langanpätkää joka askeleella repien kangasta lisää. Langan viereen putoili multaa ikkunalaudan ruukusta, johon äkäinen mies istutti valkoisia ja violetteja kukkia.
”Sinulla pitäisi olla oma ruukku jokaiselle kasville”, Remus huomautti oven suusta.
”Ja sinulla pitäisi olla oma asunto, jonne voisit mennä minua häiritsemästä”, Severus mutisi iskiessään lapion syvälle multaan. Pitkät sormet asettelivat kukan ruukkuun ja suoristivat sen lehtiä varoen, kuin kukka olisi saattanut rikkoitua pienemmästäkin virheestä. Kaksi valkoista ja yksi violetti kukka istuivat täydellisen tasaiseksi silotellulla mullalla, lehdet toisiaan hipoen.
Remus astui lähemmäs ihailemaan liemimestarin kättentyötä. Kukat olivat liian värikkäitä ja eloisia ankeaan tyrmään. Ne eivät piristäneet sisustusta eivätkä toimineet tunnelmanluojina vaan vaikuttivat olevan täysin väärässä paikassa ja Remus olisi tahtonut viedä ne mukanaan, tarjota paremman kodin. Hän kosketti varovasti pehmeää terälehteä, silitti sormellaan sen valkoista pintaa.
”Mitä kukkia nämä ovat?”
”Liljoja.”
Äkkiä kasveihin koskeminen tuntui väärältä ja Remus otti askeleen taakse pyyhkien käsiään kaapuunsa.
”Eivät ne pure”, kuului kylmä ääni Remuksen takaa. Hän ei ollut varma, oliko Severus vihainen siitä, että hän oli koskenut kukkia vai siitä, että hän nyt katseli kukkia vastenmielisyyden vallassa. Toisaalta kireyden syynä saattoi olla Remuksen läsnäolokin, vaikka hän toivoi, ettei tämän tarvitsisi aina olla näin vihamielistä.
Severuksen tyrkätessä reunojen yli loiskuvan pikarin sudenmyrkkyjuomaa Remuksen käteen kiristyi tunnelma entisestään. Remus oli niin kyllästynyt tähän, niin moni oli poissa ja pidot eivät tosiaan parantuneet, kun väki väheni. Nyt he olivat yksinäisiä ja katkeria, tuhlasivat aikaansa turhuuksiin eivätkä antaneet onnelle mahdollisuutta. He eivät pohjimmiltaan olleet niin erilaisia, heillä voisi olla mahdollisuus, jos he vain eläisivät tässä päivässä ja päästäisivät irti menneestä.
Juoma oli kitkerää ja se oli Severuksen syytä, hänellä ei ollut työtä ja se oli Severuksen syytä, ikkunalaudalla kukki liljoja ja se oli Severuksen syytä.
”Nuo kukat halventavat hänen muistoaan.”
Tällä kertaa häntä ei tarvinnut heittää ulos vaan Remus kiiruhti pois tyrmistä jäämättä kuulemaan vastausta. Tyhjä pikari kolisi lattialla ja pysähtyi kapean kengän kärjen alle, mutta kukaan ei poiminut sitä ylös.
~*~
Remus luuli heidän viime kohtaamisensa olleen kiusallinen, mutta tämä jäätävyys oli omaa luokkaansa. Vanha kaappikello löi vain joka toinen sekunti viivyttäen hiljaisuuden loppua entisestään. Kumpikaan ei uskaltanut hengittää tai katsoa toista silmiin.
Joku oli iskenyt pöytään naarmuja haarukalla, ehkä nälissään ehkä raivon vallassa. Piikit olivat kaivaneet puuhun viisi kuoppaa kauniiseen tarkoin järjesteltyyn muodostelmaan ja yksi niistä tuijotti Remusta herkeämättä, aivan kuin se olisi tiennyt liikaa.
Ehkä hän vain kuvitteli.
Remus nosti katseensa ja tummatukkainen mies katsoi häntä odottavaisena pöydän toiselta puolelta. Oliko Severus sanonut jotakin? Vai oliko Remus? Kuinka kukaan voisi olettaa hänen keskittyvän pöytään piirrettyjen tähtikuvioiden ympäröimänä.
Feeniksin killan kokous oli ollut kaaosta. Heidän suunnitelmansa hajosivat ja ne rakennettiin uudestaan, kunnes löytyi taas yksi porsaanreikä, Vauhkomielestä lentäminen oli liian vaarallista ja Mollysta kaksoset olivat yhä lapsia, Dumbledoren ote oli lipsumassa eivätkä ihmiset enää uskoneet häneen yhtä aukottomasti ja kesken toivottoman suunnitelman laatimisen oli koira haukkunut ulkona ja Remuksen selkäpiitä oli karminut ja hän tahtoi pois, mutta hänen täytyi jäädä ja taistella, sillä tämä sota tarvitsi heistä jokaista.
Hän kestäisi sodan ja kuoleman, jopa omansa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mitä yksi kuolema olisi enää muiden joukossa. Mutta hän ei kestänyt tätä hetkeä ja tunteetonta miestä, joka halusi keskustella käytännön järjestelyistä heinäkuisena iltana hämärässä ja pölyisessä keittiössä.
Oli kesä. Mutta se ei tuntunut kesältä.
Remus kuuli nimeään huudettavan useasti, joka kerta vihaisemmin, mutta hän ei jaksanut kuunnella. Ulkona sade oli kylmää ja se liimasi vaatteet epämiellyttävästi hänen ihoonsa muistuttaen häntä ajoista ensimmäisen sodan jälkeen. Hän oli asunut kuukausia Irlannin maaseudulla tätinsä maatilalla. Täti oli jästi ja hän oli elänyt sen ajan ilman taikuutta viettäen suuren osan ajastaan lampaita katsellen. Edes sade ei ollut rikkonut maalaisidylliä ja siinä pienessä kylässä ei mikään ollut koskaan väärin. Kun tämä kaikki olisi ohi, hän palaisi sinne.
Remus istui katukivetyksen reunalle ja antoi sateen kastella hänet läpimäräksi. Sade teki Lontoosta entistäkin harmaamman. Pakokaasut pilaisivat hänen keuhkonsa joka tapauksessa, joten yhdestä savukkeesta ei olisi haittaa. Remus vilkaisi ympärilleen jästien varalta, mutta kukaan ei ollut lähistöllä kiinnittämässä huomiota hänen loihtimaansa sateensuojaan.
Lämmin savu kutitteli kitalakea lempeästi rauhoittaen. Ajatuksissaan Remus puhalteli savurenkaita, jotka rikkoutuivat harmaiksi pilviksi. Hänen renkaansa eivät koskaan olleet täydellisiä, innoissaan hän yritti puhaltaa niitä liian suurella voimalla. Kärsivällisyys ei ollut yksi hänen hyveistään. Remus naurahti onnettomasti, enää ei kukaan opettaisi häntä käsittelemään savua hellästi hyväillen. Edes tupakoiminen ei ollut hauskaa yksin.
Remus sammutti puoliksi poltetun savukkeen kenkänsä kärjellä. Hän oli aina vihannut Lontoota.
~*~
”Lupin, lakkaa leikkimästä marttyyriä.”
Remus nauroi kylmästi kuullessaan tutun nalkutuksen. Tämä oli vasta neljäs päivä, jonka hän vietti lukittuna Kalmahanaukio 12:n pieneen makuuhuoneeseen eikä hänen aikomuksenaan ollut viettää koko loppu elämäänsä täällä. Oli suorastaan naurettavaa, kuinka moni oli käynyt houkuttelemassa häntä ulos täältä. Hänellä oli kaikki aivan erinomaisesti eikä hän tarvinnut teetä ja sympatiaa, vaikka kasa tyhjiä teekuppeja yöpöydällä saattoikin toisin ehdottaa. Sympatiansa ainakin saisivat pitää poissa.
Tämänkertaiselta vieraalta ei tosin tarvinnut odottaa lämpöä ja ymmärrystä. Nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, ei Remuksella ollut aavistustakaan siitä mitä Severus edes teki täällä. Ei kai täydenkuun vielä pitäisi olla lähestymässä. Oli elokuu, mutta Remus ei ollut varma päivästä.
”Mikä päivä tänään on?”
”Perjantai. Merlin paratkoon, Lupin, katso nyt itseäsi! Näytät vieläkin hirveämmältä kuin yleensä. Sinulla on velvollisuuksia, et sinä voi lukittautua tänne ja kieltäytyä tekemästä osuuttasi”, Severus raivosi hänelle ja istui huoneen toisella puolella olevalle kirjoitustuolille, joka narisi vanhuuttaan. Remuksesta oli lohduttavaa huomata, että hän ei ollut ainut uupumuksesta kärsivä. Vuodet eivät olleet kohdelleet heitä armollisesti ja molemmat miehet näyttivät vähintään kymmenen vuotta ikäistään vanhemmilta.
Luisevat sormet hieroivat vasenta ohimoa rasittuneina. Etusormea koristi sarja pieniä arpia, jotka olivat peruja tärisevin käsin pilkotuista ukonhatuista ja nimetön oli murtunut ylimmästä nivelestä niin usein, ettei se enää koukistunut muiden sormien mukana. Nämä jäljet olivat vain höyhenenkeveitä epätäydellisyyksiä ihmissuden rintaa koristavien arpien rinnalla. Remus ei jaksanut muistaa, kuinka oli ylipäätään päätynyt istumaan sängyn viereen lattialle ilman paitaa, mutta häntä ei enää edes vaivannut kehonsa paljaus.
Tällä kertaa hiljaisuus toi mieleen hautajaiset mutta lohdulliset sellaiset. Vakavasti sairaan isotädin hautaan siunaamisen, tilaisuuden täynnä surua mutta myös helpotusta kärsimyksen päättymisestä. Sängyllä lojuvat tähtikartastotkaan eivät tuntuneet yhtä houkuttelevilta nyt kun hänellä vihdoin oli seuraa.
Remus ei olisi tahtonut rikkoa turvallista rauhaa heidän välillään, mutta hän oli vieläkin hämillään tilanteesta. ”Miksi sinä olet täällä?” hän kysyi liemimestarilta, joka ei vaivautunut edes avaamaan silmiään vastatakseen hänen kysymykseensä.
Hetken Remus jo uskoi toisen miehen nukahtaneen pöydän ääreen, mutta muutaman minuutin jälkeen hiljainen ääni vastasi: ”Voit lukita itsesi hänen huoneeseensa, lukea hänen nimensä sadasta kirjasta ja tuijottaa tähtitaivasta tuntikausia, mutta se ei tuo häntä takaisin. Hän on poissa ja sinun on siirryttävä elämässä eteenpäin.”
”Niin kuin sinä teet liljojesi kanssa?” vastasi Remusi kykenemättä ottamaan vastaan tekopyhiä neuvoja mieheltä, joka oli roikkunut menneessä yli vuosikymmenen.
Kaikesta huolimatta Remus toivoi Severuksen puolustavan itseään, kertovan kukkien olevan uutta lientä varten, piristystä arjen harmauteen, lahja rakastajalta, mitä tahansa muuta kuin symboli kuolemalle. Mutta miksi valehdella itsestäänselvyyksistä.
Severus sulki oven hiljaa mennessään ja Remus oli pettynyt, ettei saanut kuulla rouva Mustan huutoa. Hän olisi kaivannut elämää tähän kuolleeseen taloon. Nukkuminen oli vaikeaa, vaikka hän ei päiväsaikaan jaksanut pitää silmiään auki. Edes lampaat eivät tarjonneet pakotietä pois tietoisuudesta, sillä seitsemästoista lammas karkasi kauas vuorille ja kahdeskymmenes kompastui jalkoihinsa hypätessään aidan yli.
Huoneessa surisi yhä sama kärpänen, joka oli pitänyt hänelle uskollisena seuraa useamman päivän. Se etsi turhaan pääsyä ulos ja luovutettuaan tyytyi asettumaan nahkaisen kengän kärjelle lepäämään. Juuri ennen nukahtamistaan Remus tajusi, ettei vieläkään tiennyt mones päivä tänään oli.
~*~
Askeleet kaikuivat aavemaisina tyrmien kiviseiniltä tehden kylmistä käytävistä entistäkin epämiellyttävämmät. Remus veti nukkaantunutta viittaansa tiukemmin ylleen ja haaveksi villasukkiensa perään. Ovi ei ollut lukittuna, joten Remus tulkitsi sen tarkoittavan, että hänellä oli lupa marssia sisään koputtamatta. Severuksen ilme viesti hänen olleen väärässä.
Sudenmyrkkyjuoma haisi tällä kertaa aiempaakin hirveämmältä ja Remuksen teki tiukkaa saada se nieltyä. Ikkunalaudalla täydessä kukassa olevat liljat eivät tehneet hänen oloaan lainkaan paremmaksi ja juoma pyrki kovaa vauhtia takaisin ylös. Remus tarrasi läheisen tuolin selkänojaan kaksin käsin ja puristi sitä silmät suljettuina, kunnes pystyi taas hengittää normaalisti.
Hän seisoi siinä ajatuksiinsa unohtuneena, kuunellen nurkassa kuplivaa kattilaa ja ulkona raakkuvia variksia. Ilmassa haisi siitepöly, pistävä sudenmyrkkyjuoma sekä imelä partavesi, joka vei hänet takaisin kouluvuosiin ja keväiseen iltaan kasvihuoneen takana yli kaksikymmentä vuotta sitten. Väsyneet perhoset lepattivat laiskasti hänen vatsassaan muistojen tulviessa mieleen ja Remus tahtoi saada perhoset lentämään yhtä villinä, kuin silloin huulien hipoessa toisiaan ensi kertaa, sydänten hakatessa kilpaa ja kahden pojan epäröidessä viimeisen askeleen ottamista.
Remus kääntyi katsomaan hänen takanaan seisovaa miestä. Silmissä ei palanut se sama polte eikä Remus osannut lukea niitä silmiä enää. Aika oli rakentanut vankan muurin miehen ympärille eikä ketään sallittu sisälle, ei ehkä enää koskaan.
Severus oli ollut oikeassa siinä, että Remus oli elänyt viime kuukaudet menneessä, pitänyt kynsin ja hampain kiinni muistoistaan. Susi muistutti häntä joka kuukausi kivuliaasti siitä, mitä hän oli toukokuussa menettänyt ja jokainen täysikuu ajoi häntä yhä syvemmälle epätoivoon. Mutta yhdessä asiassa Severus oli ollut väärässä.
”Sinä käskit minun mennä elämässä eteenpäin ja minä olen yrittänyt tehdä niin parhaani mukaan, mutta siitä ei tule mitään. Syytin pitkään siitä itseäni, mutta ymmärsin viimein, että olen ajatellut asiaa täysin väärästä näkökulmasta. Sillä Severus, minun ei pidä mennä eteenpäin vaan taaksepäin.”
Severus katsoi häntä aidosti hämmentyneenä. ”Olen kuullut suustasi paljon järjettömyyksiä, Lupin, mutta tämä on kyllä omaa luokkaansa.”
Muisto keväisestä onnesta sekoittui partaveteen ja vain se sai Remuksen yrittämään kommunikaatioita ilmeisen vastahakoisen vastapuolen kanssa. ”Se olit sinä, joka teki aloitteen ensimmäiseen suudelmaamme.”
Veitsi lipesi lisäten uuden viillon etusormeen, kauniisti samaan linjaan muiden kanssa. Remus piti tätä hyvänä merkkinä, ainakaan uhreina eivät olleet hänen sormensa. Hurmoksen vallassa Remus otti askeleen lähemmäs ja katsoi sormeen tullutta haavaa, uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Hän nosti katseensa miehen tummiin silmiin, joita koristavat rypyt eivät kertoneen naurusta tai rauhallisista tyhjissä luokkahuoneista vietetyistä illoista, eivät luutakomeroissa varastetuista suudelmista, kirjaston hämärässä vietetyistä lukuhetkistä. Eivät yöllisistä seikkailuista ihmissuden kanssa, moottoripyörällä lentämisen riemusta tai takkatulen loimussa punotuista juonista. Remus ei muistanut kenen silmiin hän katsoi.
”Me emme ole enää lapsia”, sanoi Severus kesken Remuksen pohdintojen. Ei, he olivat nyt aikuisia ja aikuiset eivät pelänneet ottaa viimeistä askelta.
Huulet olivat muistoja karheammat ja kädet varmat mutta eksyksissä. Partavesi yhtä voimakas kuin ennenkin, mutta ei riittävän voimakas peittääkseen lilojen tuoksun tai estääkseen tähtien tuikkimisen suljetuilla silmäluomilla. Perhosetkin tarvitsivat lisää aikaa kerätäkseen voimia. Pieni ääni takaraivossa kuiski lohdusta ja korvikkeista, mutta sille ei ollut nyt aikaa.
Kukaan ei kuitenkaan odottanut täydellisyyttä ja väsyneenä sekä epätoivoisena virheet on helpompi antaa anteeksi. Tällä kertaa Severus ei valittanut Remuksen talloessa hänen kenkiensä kärkiä.
~*~
Lokakuu oli outoa aikaa. Sade vihmoi vasten ikkunaa ja oli vaikea erottaa tummaa taivasta likaisen lasin takaa. Kellot eivät tikittäneet ja hiljaisuus oli tunnotonta. Pöydälle levinneen kurpitsan tuoksu peitti kaiken alleen.
Kylmät sormet kahmivat oranssia hedelmälihaa ja viskoivat sitä lattialle ämpäriin. Kurpitsa täytti kämmenet, kellastuneet kynnet sulautuivat ruskaan. Tämä oli Remuksen ensimmäinen kurpitsalyhty. Velhoilla ei ollut tapana tehdä näin alkeellisia askareita käsin, mutta Remuksesta tämä oli rauhoittavaa. Se oli ollut Minervan idea, tehdä jotain käsillä, saada ajatukset pois – päästä yli ja irrottaa. Kun päivä olisi ohi ja kynttilän liekki sammunut, kurpitsa heitettäisiin pois.
Remus ei ollut koskaan ajatellut, minne Tylypahkaa koristaneet kurpitsat aina katosivat. Niitä täytyi olla satoja, ellei tuhansia ja yhdessä yössä ne olivat poissa eikä kukaan aamulla muistanut, että niitä oli koskaan ollutkaan.
Severus katsoi häntä oven raosta. Hän teki sitä usein, katseli hiljaa arvioiden, mittaili täyttääkö ihmissusi hänen kriteerejään. Hänen oli täyttynyt saada liemimestarilta muutama piste päästäkseen istumaan Kehrääjänkujan keittiöön sotkemaan pyökkipöytä kurpitsaan.
Tuima katse ja painostava hiljaisuus saivat Remuksen kiemurtelemaan penkillä ja kiusaantuneena kysymään: ”Haluatko kurpitsaa?”
”Kurpitsaa?”
Remus katsoi sormiensa välistä putoilevaa sosetta ja tunsi punan kohoavan kasvoilleen typerän kysymyksensä seurauksena. Edes tämän yhden päivän hän olisi tahtonut heidän olevan tavallisia. Kaivertavan yhdessä kurpitsaa illan hämärässä ja nauravan epäonnistuneelle lopputulokselle. Remus olisi halunnut nauraa edes yhden kerran. Tuntea ja elää. Olla hetken jotain muuta kuin työtön ihmissusi kerjäämässä vastarakkautta sydämettömältä mieheltä ja luisumassa vauhdilla hulluuden ja masennuksen syövereihin.
Mutta hän istui siinä häpeissään kurpitsatassujen tepsuttaessa pöydällä. Kaappikello hakkasi vasten tärykalvoja.
Laihat sormet avasivat hellästi hänen nyrkkiin puristetun kätensä ja siirsivät puukon tiskipöydälle. Kämmenestä putoili veripisaroita pöydälle. Remus tuijotti tärisevää kättään haltioituneen ja kosketti varovasti punaista viivaa. Se kirveli.
”Älä koske siihen!” joku kivahti. Severus. Tietenkin Severus, kuka muukaan.
Kolmetoista veripisaraa ehti pudota pöydälle ennen kuin Severus tyrehdytti verenvuodon kevyellä sauvanheilautuksella. Kämmen peittyi valkoiseen kääreeseen, jonka varmat sormet solmivat tiukasti kiinni. Ne eivät päästäneet irti vielä silloinkaan, kun side oli paikallaan ja Remus veti kättään pois. Kosketus lämmitti mutta sattui.
Kurpitsalyhty oli yhä kesken ja päivä olisi pian ohi. Se ei koskaan valmistuisi, he eivät koskaan saisi rauhaa ja puolikkaat aaveet kummittelisivat täällä joka kolmas perjantai. Eivät he tarvitsisi lyhtyjä muistellakseen kuolleita. Remus vilkaisi vieressään istuvaa miestä, mutta tämä katsoi kauas menneisyyteen, joten Remus laski katseensa. Kengän kärjelle oli pudonnut kurpitsasosetta.
Lokakuu oli sumeaa ja samalla niin kirkasta.
~*~
Talvi saapui ennen aikojaan ja kylmyys valtasi Tylypahkan. Pakkanen puhalsi kiviseinien halkeamista sisälle ja ikkunalaudalle unohtunut kukkaruukku jäätyi yhdessä yössä. Henkiin jäivät vain ikkunan täyttäneet kuurankukat.
Remuksen astuessa varovasti sisään avoimesta ovesta odotti häntä tyhjä huone, jonka lattia oli täynnä multaa ja ruukun sirpaleita. Muutamalla sauvan heilautuksella hän siivosi särkyneet muistot lattialta pilaantuneiden liemiainesten sekaan roskakoriin. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, kuinka helpottavaa oli päästä kukista eroon.
Sinä iltana Remus sai houkuteltua Severuksen ulos. Metsän laidassa oranssi kissa hyppi hangessa lunta pöllyttäen. Äkkiä se säntäsi lumisodasta karanneen pallon perään ja kellahti selälleen saadessaan saaliinsa kiinni. Remus katseli kissaa haikeana. Kerran se oli jahdannut mustaa koiraa ja hän oli seurannut kaksikon temmellystä työhuoneensa ikkunasta.
”Tuo katti muistuttaa sinua”, totesi Severus yllättäen. Remus katsoi miestä hämmästyneenä, kunnes purskahti nauruun. Severuksen suupielessä häilyi hymynkare ja se sai Remuksen tuntemaan olonsa kevyeksi, melkein onnelliseksi. Heidän pitäisi poistua tyrmien ankeasta pimeydestä useammin.
Remus sieppasi maasta kourallisen lunta ja heitti kissalle toisen lumipallon jahdattavaksi. Seuraava lumipallo osui Severuksen solisluuhun eikä Remus välittänyt siitä, että toinen näytti suorastaan raivostuneelta. Kohta olisi joulu eikä hän välittänyt muusta kuin taivaalta putoilevasta lumesta ja pakkasessa höyryävästä hengityksestä. Nähköön kuka tahtoi, oli liian myöhäistä välittää.
Oli täydellinen hetki lumienkeleille ja Remus kaatui maahan tekemään ensimmäistä enkeliään vuosiin. Lumisade peitti tähdet. Enkeli levitti siipensä, räpytteli räpyttelemistään, kaivoi käsiään läpi hangen ja nurmen, kunnes jäätymätön multa sekoittui lumeen tahrien kaiken. Remus ei tiennyt oliko hänen silmäkulmissaan kyyneliä vai sulanutta lunta. Hän liikutti käsiään edestakaisin voimatta lopettaa.
Oli lohikäärmeitä, vampyyrejä, jättiläisiä, kummituksia ja ihmissusia, mutta edes heidän maailmassaan ei ollut enkeleitä.
Severus oli seissyt hievahtamatta koko ajan seuraten tilannetta järkyttynyt ilme kasvoillaan, liiskaantunut lumipallo yhä rinnuksiin takertuneena. Kun Remus vihdoin lakkasi liikkumasta, katsoi Severus ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut nähnyt tätä spektaakkelia. Sade oli kuitenkin sakeaa ja kaikki olivat niin lumisodan lumoissa, että tuskin ketään jaksoi kiinnostaa yhden ihmissuden hulluuskohtaus.
Remus nousi istumaan ja haroi multaisia sormiaan hiustensa läpi. Hän katsoi Severusta, jonka ilme vaikutti jo epätoivoiselta. Sadussa hänen prinssinsä olisi ojentanut kätensä, auttanut hänet ylös ja sipaissut silmille valahtaneen hiussuortuvan takaisin korvan taakse. Mutta tämä Prinssi halveksi satuja. Severus ei kohdannut hänen katsettaan eikä tehnyt elettäkään osoittaakseen olevansa tietoinen Remuksesta, mutta hän oli yhä siinä ja se oli Remukselle tärkeintä.
Maa oli kylmä ja märkä, mutta ensilumi teki siitä kauniin. Kissa oli kyllästynyt lumipalloonsa ja siirtynyt Remuksen viereen rapsutettavaksi. Remus istui hangessa kauan silittäen kissaa ja kopsutellen kenkiensä kärkiä yhteen. Severus pysyi hänen luonaan koko illan.
~*~
Viisi minuuttia jouluun.
Hautoja koristi ohut lumipeite, joka oli ehtinyt sataa Remuksen kaivettua esiin lumeen hautautuneen kiven. Severus oli pyyhkinyt lumet vain toiselta haudalta. Kolmatta hautaa ei ollutkaan.
Nämä eivät olleet jäähyväiset, ne olivat vain yhdet tervehdykset tuhansien joukossa. He eivät tahtoneet unohtaa, eivät päästää koskaan irti.
Oli kuoleman hiljaista ja Remus kuuli sydämensä huudot. Hiljaisuus sattui ja ahdisti, ajoi hänet nurkkaan, josta hän ei enää päässyt pois. Mikseivät he koskaan voineet puhua? Hän tahtoi hukuttaa mielensä aaveet, täyttää hiljaisuuden Severuksen rauhoittavalla äänellä, mutta mies ei tahtonut antaa hänelle mielenrauhaa. Remus ei kestänyt enää. ”Mikset sinä koskaan sano mitään?”
”Minä pidän hiljaisuudesta.”
Hetkeksi muurit murtuivat ja silmistä paistoi vilpittömyys. Remus luki tummia silmiä kuin avointa kirjaa, imi itseensä kaiken tämän uuden tiedon, haltioituneena eteensä avautuvista maailmoista ja uusista mahdollisuuksista, aina viimeiselle sivulle asti, jolloin hän huomasi kirjan olevan hepreaa. Remus ei ollut ymmärtänyt sanakaan.
He eivät kuuluneet yhteen, eivät ymmärtäneet toisiaan. Mutta tässä maailmassa ei ollut aikaa toisille mahdollisuuksille. Oli pidettävä kiinni ensimmäisestä valinnasta, jos ei halunnut jäädä tyhjin käsin. Muureja ei koskaan murrettaisi eikä sydämiä särjettäisi, perhosetkin kuolivat talven myötä. Silti tämä hetki oli aidompi kuin mikään kuukausiin ja se sai Remuksen tarraamaan kaksin käsin Severuksen rinnuksiin eikä hän suostuisi irrottamaan ennen kuin heidät revittäisiin erilleen. Tämä ei ollut vuosisadan rakkaustarina, mutta se oli parasta, mitä maailmalla oli tarjota.
Remukselle hiljaisuus oli liian kovaääninen ollakseen miellyttävä, mutta tällä hetkellä se oli siedettävää ja se riittäisi.
Kenkien kärjet hipoivat toisiaan ja lumi leijaili hiljaa katulampun loisteessa. Tämä hetki säilyisi särkymättömänä vielä kauan sen jälkeen, kun kaikki muu olisi mennyttä.
