Ikäraja: sallittu
Paritus: Harry/Draco
Genre: pilipali
Summary:
”Entä jos olen sammunut jo kauan sitten?”A/N: Voi jukranpujut ja apua sentään. En yhtään tiedä, mitä mieltä mä tästä olen. Tää tuntuu jotenkin todella irralliselta itestäni vaikka tää ehkä sivuaa mun omaa elämää enemmän kuin mikään teksti täällä. Ehkä se on nää hahmot, mä kun en ole yhtään drarry-ihminen, mutta
cassialmasta pidän, niin että hyvää joulua sulle hassu! Sanoit et diggaisit fluffystä mut no, niin, no, tää nyt oli fluffyintä mitä musta irtoo. Toivottavasti silti kelpaa! <3
Yhteinen hämärä
”Mikä sinä halusit olla isona, kun olit lapsi?”
Joissain olosuhteissa kysymys saattaisi olla puhdasta uteliaisuutta ja tiedonjanoa, mutta sen sävy maalaa Dracon henkisen rangan kumaraan silkalla painostavuudellaan. Draco tietää, mitä Harry odottaa hänen vastaavan, sillä Harry tietää, mitä Draco aikoo vastata. Silti vaalea luihuinen jää hetkeksi pohtimaan: niin, mistä minä ennen unelmoin?
Draco kyllä muistaa, mitä hänellä lapsena oli tapana vastata. Jotain ministeriöön liittyvää, joku korkea-arvoinen virka, sillä sen isä halusi kuulla ja Draco oli aina rakastanut niitä aistikkaasti hulmuavia, kalliita viittoja, joita taikaministeri ja tämän apulaiset saattoivat käyttää töissä. Mutta mitä hän itse todella halusi, se on arvoitus vielä hänellekin. Isän haave oli hänen haaveensa, äidin tyytyväisyys hänen tyytyväisyytensä. Hänen omat mielitekonsa – no, niitä ei ollut. Ei hän sellaisia jaksanut rakentaa, kun ne olisi joka tapauksessa täytynyt heittää roskakoriin.
Siispä Draco vastaa kuin on tarkoituskin: ”En ainakaan murhaaja.”
Vaikka tuo vastaus on etukäteen käsikirjoitettu, Draco näkee ylpeyden Harryn silmissä ja ymmärtää, että Harry ei tiennyt, vaan toivoi. Että Harry ei aio kysellä enempää kylmiä kysymyksiä, kuten ”miksi sitten rupesit sellaiseksi” tai ”kai tajuat, että tehty mikä tehty”. Harry vain avaa käsivartensa ja sallii Dracon itkeä rintaansa vasten, ja Draco tajuaa, miksi Harry on siinä: antaakseen jotakin, minkä Draco on itseltään evännyt. Toisen mahdollisuuden.
*
Yhteisen makuuhuoneen luulisi tuovan turvaa ja lämpöä ja niin se tuokin illoiksi, aamuiksi, päiviksi. Mutta öiltä Draco ei onnistu pakenemaan. Hän ei kuule Harryn lohdullista tuhinaa painajaistensa sisään, niiden, joissa häntä vainoavat pimeän piirto, Voldemort ja Katie Bellin ruumis ja ikuinen ikuinen ikuinen pimeys joka hukuttaa, upottaa, tukahduttaa. Maailma on valon, mutta hänen uniinsa sen säteet eivät yllä eikä hän edes tiedä kuinka monetta kertaa hän herää hikisenä ja huutaen.
”Älä pelkää, Draco. Olen tässä. Kaikki on hyvin, olet hyvittänyt tekosi.”
Draco on kuluttanut kyyneleensä loppuun jo kauan sitten, mutta yhä hän vapisee ja kiistää kaiken, sillä hän on paha eikä mitenkään voisi, ei ikinä, loistaa samalla tavalla kuin ne muut jotka sodan jälkeen rakentavat uutta maailmaa.
”Entä jos olen sammunut jo kauan sitten?” hän kuiskaa ja säikähtää Harryn turhautunutta ärähdystä.
”Kuule, sinä sentään olet hengissä toisin kuin Katie Bell. Toisin kuin monet ystäväni. Olet päässyt paljon helpommalla kuin luulet.”
Huoneessa on paikalla enää yksinäisyys, kun Harry menee keittämään kahvia.
*
Draco kävelee keittiöön vasta kuultuaan ulko-oven kolahtavan. Harrylta on jäänyt kahvimuki puolilleen, ja vaikka juoma on muuttunut haaleaksi tunteja sitten, Draco juo sen loppuun. Hän maistaa saman kitkeryyden, joka kuulsi Harryn sanoista, ja joka hänenkin sisällään kytee.
Hyvähän Harryn on puhua helposta ja vaikeasta. Harry kutsuttiin heti sodan jälkeen aurorikoulutukseen, Harry teki kaiken oikein ja pelasti maailman ja nyt hän on sankari, jolle kyhätään patsasta ministeriöön ja juhlapäivää velhojen kalenteriin. Sodasta on aikaa vajaa vuosi ja Harry kulkee jo nyt ylämäkeä toisin kuin Draco jonka elämä on sekaisin. Hänen käsivarttaan tahraa edelleen menneisyys, hän ei edelleenkään tiedä mitä tekisi, minne menisi, kuinka muuten kuluttaisi päivänsä kuin istuskelemalla keittiön pöydän ääressä tupakkaa poltellen ja kahvia lipittäen.
”Pyhä Potter”, Draco kuiskaa halveksuvana ensimmäistä kertaa aikoihin ja katuu heti.
*
”Et ole tullut vuoteeseen moneen viikkoon.”
”En niin.”
”Minkä takia? Olenko tehnyt jotain väärin?”
”Et, minä... En vain tahdo olla taakaksi.”
”Kuinka niin taakaksi?”
”Tiedän, että kyllästytän sinua. Kipuni kyllästyttää sinua.”
”Ai, loukkaannuitko siitä mitä silloin sanoin? En... En tarkoittanut...”
”Olit oikeassa.”
”Enkä ollut.”
”No, ei sillä väliä. Et kuitenkaan jaksa sitä mitä olen. Eikä se mitään.”
”Ei se sitä ole.”
”Vaan?”
”En jaksa sitä, etten osaa pelastaa sinua.”
Kun Draco viimein uskaltaa tulla takaisin Harryn viereen nukkumaan, hän näkee toisen kasvoilla pelkkää helpottumista. Hän ei ole varma, pitäisikö hänen olla siitä pahoillaan vai mielissään, mutta ennen kuin hän ehtii päättää, Harry vetää hänet syliinsä ja silittää hiuksia kuin sanoen että Draco ansaitsee sen.
*
Ajan kulumista ei voi estää taioilla. Joskus Draco olisi antanut kaiken, jotta pystyisi siihen, mutta kellon viisarit ja kalenterien sivut ovat alkaneet haalistaa hänen mielensä mustuutta yhä vaaleammaksi harmaaksi. Harry valmistuu ammattiinsa seuraavana päivänä. Draco on noussut pöydän äärestä ja leiponut banaanikakun.
Sinä iltana he juhlivat kahdestaan. Harry kysyy jotakin, mihin Draco on halunnut vastata jo useita päiviä.
”Mitä sinä aiot tehdä, kun olen jahtaamassa pimeyden velhoja?”
Hymynkare huulillaan Draco vastaa: ”Puolustan heitä.”
Vaikka Harrylla on aikainen herätys, hän valvoo myöhään yöhön lukien Dracon kirjoittamaa raakaversiota kirjasta nimeltä
Kuolonsyöjien lapset. Harryakin hymyilyttää, kun hänen silmänsä karkailevat vähän väliä Dracon nukkuvaan, hiljaiseen profiiliin.
