Nimi: Kuninkaan velvollisuudet
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Hobbit
Ikäraja: S
Paritus: Bard/Thranduil
Yhteenveto: Voit liikkua eteenpäin. Jättää menneisyyden menneisyyteenDisclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Osallistuu haasteeseen
Mittanauhallinen tarinoita.
Kaksi kuningasta -sarja:
1.
Kuninkaan värit, S
2. Kuninkaan velvollisuudet, S3.
Kuninkaan uhma, K-11
4.
Kuninkaan rohkeus, K-15
5.
Kuninkaan rakkaus, K-18
6.
Kuninkaan julkisuus, S
7.
Kuninkaan kaipuu, S
8.
Kuninkaan rauha, S
Bard seurasi haltiavartijoita itsevarmasti. Kun viimeisetkin taistelut oli käyty, rauhan viimein koitettua Keski-Maahan, Bard oli odottanut haltiakuninkaan vierailua. Sinä aikana, jolloin hänen kansansa ja haltiakansa olivat yhdistyneet kääpiöitä vastaan, oli Bard tuntenut kipinän hänen ja Thranduilin välillä. Ja hän oli varma, että kuningas oli tuntenut sen myös.
Hän oli kävellyt maan alla jo pitkän matkan kapeita siltoja ja portaita pitkin, kunnes hän viimein saapui Thranduilin saliin. Bardin katse kiinnittyi heti platinaiset pitkät hiukset omaavaan, puusta muotoillussa valtaistuimessa istuvaan haltiaan. Hopeaan pitkään viittaan ja sinertävään mekon ja takin yhdistelmältä näyttävään kaapuun pukeutuneen kuninkaan kasvoilla oli tutkimaton ilme. Vaikka asukokonaisuus saattaisi kuulostaa oudolta paperilla, todellisuudessa puku istui haltialle kuin hansikas. Kovin moni ei pystyisi pukeutumaan samanlaisiin vaatteisiin näyttämättä aivan idiootilta. Ehkä kyseessä oli se tyyli, jolla haltiakuningas kantoi vaatteensa. Jopa istuessaan valtaistuimellaan, kuninkaasta suorastaan säkenöi valta, mahtipontisuus ja itsevarmuus. Bard oli niin keskittynyt tuijottamaan Thranduilia, että häneltä meni kokonaan sivuun tämän ja vartijoiden välinen keskustelu. Vaikka ei sillä kai niin väliä, nämä kuulostivat keskustelevan haltiakielellä. Vartijat marssivat hänen ohitseen jättäen kaksi kuningasta kahdestaan. Olihan se totta, että Bard oli kuningas itsekin. Hänestä oli tullut Laakson kaupungin ensimmäinen kuningas, mutta hän ei koskaan pystynyt ajattelemaan olevansa samanlainen kuin Thranduil. Bard kohteli neuvonantajiaan ja muita alaisiaan kuin ketä tahansa, jolloin hänen pitikin välillä korottaa äänensä saadakseen asiansa sanottua. Sen sijaan Thranduilin valtakunnassa ei jäänyt koskaan epäselväksi kenellä auktoriteettiasema oli.
”Kukas se asteli sisään saliini”, Thranduil sanoi katsellen Bardia alaspäin. Ele ärsytti Bardia, vaikka periaatteessa mitään ”elettä”, ei ollutkaan. Thranduil vain sai tahtoen tai tahtomatta kaikille sellaisen olon, että nämä olivat alinta maan multaa. ”Jousimies Bard.”
”Kuningas Bard nykyään”, Bard korjasi ja liikuskeli salissa yrittäen näyttää itsevarmalta ja kotoisalta, vaikka oikeasti kylmä hiki valui hänen selkärankaansa pitkin. Ehkä oli huono idea tulla.
Thranduil silmäili Bardia päästä varpaisiin huvittuneen näköisenä, aivan kuin tämä ei ymmärtäisi miten Bardista oli tullut kuningas. ”Kuulin siitä”, tämä vastasi lopulta. ”Onnitteluni.”
Bard tuhahti pienesti. Haltian huvittunut äänensävy oli tehnyt selväksi sen, että onnittelu ei ollut tarkoitettu kehuksi, vaan enemmänkin sarkastiseksi kuittaukseksi.
”Mahtaa siellä laaksossasi aika käydä pitkäksi kun tänne asti eksyit”, Thranduil huomautti voimakkaalla äänellään, astuen samalla viimein alas puisesta turvapaikastaan.
”En eksynyt”, Bard sanoi ohittaen lauseen ensimmäisen kohdan, ”satuinpahan vain kulkemaan ohi.”
”Aivan yksin?” haltia ihmetteli ja käveli hänen eteensä. Tämä kallisti hieman päätään ja avasi siniset silmänsä mahdollisimman suuriksi, eleen näyttämättä kuitenkaan liioitellulta. ”Kuninkaan pitäisi olla hieman varovaisempi.” He tuijottivat toisiaan hetken, kunnes Thranduil kääntyi ja kiersi Bardin sivulle. ”Ehkäpä tarvitset hieman
opastusta näissä uusissa velvollisuuksissasi?” tämä lausui, katsellen kuitenkin suoraan eteensä kaukaisuuteen, joka jotenkin kumosi vihjailevan äänensävyn merkityksen. Vai kumosiko? Bardin aivot menivät jo nyt solmuun. Haltia osasi lausua juuri oikeat sanat oikeaan aikaan ja vieläpä oikeiden eleiden kanssa, jotta Bard hämmentyi mahdollisimman paljon.
Bardin katse oli liimautunut valtaistuimeen. Tältä meni hetki, ennen kuin hän uskalsi edes vastata. ”Pärjään oikein hyvin. Pieni taistelu vain piristää päivää”, hän yritti sanoa vakuuttavalla äänensävyllä, mutta kuningas kuuli varmasti hänen lauseidensa läpi.
Haltia alkoi kiertelemään Bardin ympärillä. Taas Bard oli huomaamattaan antanut tälle mahdollisuuden siihen. Matkallaan Synkmetsään Bard oli miettinyt tarkkaan mitä hän sanoisi ja tekisi, jotta valta olisi tällä kertaa hänellä, mutta taas hän oli epäonnistunut surkeasti.
”Sinun on syytäkin pärjätäkin, kuninkaalla on monta tehtävää”, haltia kertoi Bardin vastauksesta huolimatta ja jatkoi hidasta kiertelyään hänen ympärillään. ”Monta velvollisuutta.”
”Olen tietoinen siitä”, Bard sanoi hitaasti, yrittäen matkia hieman haltian taitavaa äänensävyä, joka sai hänellä itsellään tavallisesti niskakarvat pystyyn. Mutta ei pelosta.
Thranduil vain naurahti, joko hänen äänensävynmatkimisyritykselleen, tai vastaukselle itselle. ”Oletko? Saanen sitten kysyä,
Jousimies”, haltia korosti titteliä, jolla tämä puhutteli Bardia. Kuninkaaksi kutsuminen olisi varmaankin ollut liian ala-arvoista Thranduilin suuhun. Tämän mielessä oli varmasti olemassa vain yksi kuningas: tämä itse. ”Mikä toi sinut Synkmetsän porteille? Mikä ajoi sinut pois kansasi luota tälle vaaralliselle retkelle, ilman yhtäkään sotilasta turvaamassa selustaasi?” Haltian kysymykseksi muotoillut sanat olivat todellisuudessa moitintoja, mutta Bard vain hymyili.
Sinä, Bardin alitajunta huusi, mutta hän ei ikimaailmassa antaisi haltialle sitä iloa. ”Suloista, että huolehdit minusta, mutta elämme turvallisempia aikoja”, hän kiersi tämänkin kysymyksen.
”Totta, totta, mutta maailmassa riittää aina pahoja olentoja, jotka odottavat varjoissa tilaisuuttaan iskeä”, Thranduil huomautti ja pysähtyi hänen eteensä.
”Oliko tuo uhkaus?” Bard kurtisti kulmiaan.
”Ei toki”, haltiakuningas naurahti, mutta vakavoitui yhtä nopeasti kuin oli naurahtanutkin. Tämä katsoi Bardia tiukasti suoraan silmästä silmään. ”Vain ystävällinen varoitus”, haltia sanoi niin tunteettomasti, että Bard ei taaskaan voinut olla varma tarkoittiko tämä juuri päinvastaista. Joskus hän oli ajatellut, ettei hän tulisi ikinä ymmärtämään naisia, mutta nyt hänestä tuntui, että naisten mielenliikkeiden tajuaminen oli lastenleikkiä haltioiden tunteiden ymmärtämiseen, jos kerran haltian sanojenkin ymmärtäminen tuotti hänelle tuskaa.
”Joten, miksi tulit?” haltiakuningas toisti.
Tällä kertaa Bardin oli turha yrittää kiertää kysymystä. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä miettimään vastausta liian pitkäksi aikaa, jotta hän ei vaikuttaisi valehtelevan. ”Kuten sanoin, kuljin vain ohi.”
Oikeasti? Etkö parempaa keksinyt? Bard ruoski itseään mielessään.
Thranduil hymähti. Kuten arvata saattaa, tämä ei niellyt hänen vastaustaan. ”Ihanko totta? Minne olit sitten alun perin matkalla?” Bard yritti kiireesti keksiä jotain, mutta avasi suunsa vain sulkeakseen sen. ”Aivan”, haltia hymähti uudestaan ja jatkoi kiertelyään Bardin ympärillä. ”Sinä tulit etsimään jotain.”
”Tulinko?” Bard hämmästyi ja tajusi liian myöhään, että oli sanonut sen ääneen. Bardin hämmennyksestähän kuningas vain riemastui entisestään.
”Tulit. Etsit jotain, jonka tunsit kerran, mutta menetit. Luulit kadottaneesi sen iäksi.” Haltiakuningas pysähtyi kierroksellaan aivan Bardin taakse. Bardin hengitys tihentyi sähkön kipinöidessä heidän välillään. Hän tunsi kuninkaan pitkien sormien hipaisevan hänen kaulaansa ja jatkavan matkaa leuan kautta poskelle. ”Mutta löysitkin jotain samankaltaista, mutta niin erilaista. Jotain tuttua, mutta jotain uutta.” Tämä jätti kätensä pitkäksi aikaa Bardin poskelle ja sai kipinät räiskymään jokaisessa Bardin solussa. ”Mutta tämä uusi tunne kesti aivan liian vähän aikaa, ja nyt tulit etsimään sen uudestaan.” Haltiakuninkaan nimetön liukui raottamaan Bardin huulia ja Bardin suusta livahti pieni huokaus. Sormet katosivat kuitenkin poskelta nopeasti, keskisormen ja etusormen ensin hipaisten alahuulta.
”Heikko kuolevainen”, kuningas tuhahti ja käveli ripeästi hänen ohitseen valtaistuimensa luokse. Bard seisoi paikoillaan lamaantuneena. Kerran Thranduil oli tarjonnut hänelle tilaisuuden, mutta silloin Bardilla ei ollut rohkeutta tarttua toimeen. Nyt hän päätti korjata asian. Hän kiiruhti haltian perään ja tarttui nopeasti tämän kyynärvarresta kiinni ja kiepautti haltian puoleensa. Bard riemastui nähdessään tämän kasvoilla aidon hämmästyksen. Thranduil ei selvästikään ollut uskonut, että häneltä löytyisi rohkeutta toimintaan.
”Heikko?” Bard toisti ja piti pitkän tauon. Hän nautti täysin siemauksin siitä hetkestä, kun haltiakuningas Thranduil ei keksinyt sanottavaa. Hänellä oli haltian kyynärvarsi tiukassa otteessa, mutta tämä olisi kyllä päässyt irti Bardin otteesta, jos olisi halunnut. Se, että tämä ei halunnut merkitsi vallanvaihtoa. Kerrankin oli Bardin vuoro puhua. ”Heikko, koska tunnen?” Bard kysyi tietäen, ettei haltia voisi vastata siihen mitään. ”Sinäkin olet tuntenut joskus- ja tunnet nytkin.”
”Luulet itsestäsi liikaa”, haltia tuhahti melkein vihamielisesti ja viimein vapautti käsivartensa Bardin otteesta.
”Todellako? Sinä olet rakentanut ympärillesi maskin. Maskin, jonka uskottelet suojelevan sinua kaikelta pahalta, mutta todellisuudessa se tekee sinusta vain yksinäisen ja eristyneen”, sanat tulivat ilmoille samaan aikaan kuin Bard tajusi ne. Haltiakuningas oli joskus rakastanut, mutta rakkaansa menetettyään tämä oli menettänyt myös kykynsä tulla rakastetuksi. Ja ennen kaikkea uskonsa tulla rakastetuksi.
”Sinä et ymmärrä mitään!” Thranduil huudahti niin, että tämän ääni kimpoili pitkin maanalaista luolastoa.
Mutta Bard tiesi olevansa oikeassa, ei haltia muuten olisi karjunut hänen olevan väärässä. Viimeinkin Bardista tuntui siltä, että hän pystyi vuorostaan lukea tätä. ”Ymmärrän minä, koska koin saman”, hän sanoi hiljaa.
Bard pystyi näkemään haltian kasvoilta, että tämä viimein tajusi. Haltiakuninkaan omahyväisestä virneestä ei ollut jälkeäkään ja tämän silmät tuijottivat Bardia näkemättä häntä kuitenkaan. Bard sen sijaan pystyi näkemään Thranduilin hyvin, tämä oli jossain kaukana. Menneisyydessä.
Pitkän ajan kuluttua Bard päätti jatkaa, sillä Thranduil oli vain seisonut paikoillaan tuijottaen häntä mitään näkemättä, räpäyttämättä silmiään moneen minuuttiin. ”Mutta voit liikkua eteenpäin. Jättää menneisyyden menneisyyteen.”
Viimein Thranduil räpäytti silmiään ja kääntyi selin Bardia päin. ”En”, tämä kuiskasi hiljaa, samalla kun astui ensimmäiselle askelmalle valtaistuintansa kohti. Bard ei kuitenkaan halunnut keskustelun loppuvan alkuunsa, joten hän tarttui taas tämän kyynärvarresta kiinni. Bard oli avaamassa suutaan, mutta haltia ehti ensin hyvin varoittavalla ja kylmällä äänensävyllä. ”Sinä olet vaarallisen lähellä ylittää rajan.”
”Hyvä, se oli suunnitelmanikin”, Bard totesi itsevarmasti.
”Viimeinen mahdollisuutesi päästää irti”, haltiakuningas varoitti jään oikein tihkuen läpi hänen äänensä.
”Tai mitä?” Bard kysyi vaatien. Yhtäkkiä Bard tunsi haltian työntävän häntä, kunnes hänen päänsä kolahti pylvääseen. Haltian ote oli tiukka, mutta silmissä tällä oli vielä tiukempi katse.
”Haluatko todella tietää?” tämä sihahti suoraan vasten Bardin kasvoja.
”Haluan”, Bard henkäisi. Haltian katse porautui hänen silmiinsä niin intensiivisesti, että Bardilla oli vaikeuksia hengittää. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa ja hän oli varma, että kuningas kuuli sen. Tämän teräväpiirteiset kasvot lähenivät Bardin omia, kunnes haltian huulet suutelivat hänen omiaan rajusti. Niin Bard ainakin halusi käyvän, mutta todellisuudessa Thranduil vetäytyi pois juuri kun Bard oli kuromaisillaan viimeiset sentit kiinni heidän välillään.
Thranduil käveli ripeästi pois hänen luotaan, keskelle saliaan. Se, että tämä ei mennyt istumaan valtaistuimelleen tarkoitti, että toivoa oli vielä. Mutta Bard alkoi tosissaan kyllästyä haltiakuninkaan leikkeihin.
”Ja mitä tuo oli olevinaan”, Bard pärskähti.
”Lähde”, Thranduil käski tiukasti, selkä Bardia päin.
”Ja sinä kehtasit väittää, että minä olen heikko”, Bard tuhahti ja kiersi haltian eteen. Tämä ei kuitenkaan suostunut katsomaan häneen. ”Sinä se heikko olet. Sinä et uskalla edes yrittää. Olet pelkuri”, hän korotti ääntään.
Viimein haltia käänsi vihaisen katseensa hänen kasvoihinsa. ”Kehtaatkin kutsua minua pelkuriksi!” tämä karjui ja paljasti Bardille toista puolta kasvoistaan peittävän arpensa. Bard yritti pitää ilmeensä peruslukemilla, mutta kyllä arven koko hieman hätkähdytti häntä. Hän oli toki kuullut huhuja siitä, että tämä oli saanut ison vamman kasvoihinsa kauan aikaa sitten taistelussa lohikäärmeitä vastaan. Hän ei ollut varma oliko arpi todellisuudessa tullut siitä, mutta nyt ei vaikuttanut oikealta hetkeltä kysyä asiasta.
”Pelkuruus pätee moniin eri asioihin”, Bard väitti. Thranduil vain tuhahti.
”Lähde!” tämä huusi uudestaan. ”Ellet sitten halua mieluummin viettää surkean lyhyttä loppuelämääsi tyrmissäni.”
Tällä kertaa oli aivan selvää, että tyrmistä puhuttaessa haltia ei ollut vihjaillut mistään Bardin henkilökohtaisesta rangaistuksesta, jonka haltiakuningas itse suorittaisi. ”Kyllä minä lähden”, Bard sanoi. ”Mutta mieti kenen se surkea lyhyt elämä todellisuudessa on.” Thranduil tuhahti ja oli varmasti muistuttamaisillaan jotakin yli kolmestatuhannesta elinvuodestaan, mutta Bard ehti jatkaa: ”Miten antoisaa sinun elämäsi voi olla ilman yhtäkään ystävää ja rakasta? Oman poikasikin olet karkottanut luotasi.”
”Älä vedä minun poikaani tähän!” tämä karjui ja tarttui Bardin pitkän, ruskean nahkatakin kauluksesta kiinni. Bard vain tuijotti haltiaa tuimasti, jolloin tämä päästi hänestä irti, tajuttuaan, että tämä ei ollut pelästyttänyt Bardia.
Bard suoristi takkinsa ja kääntyi lähteäkseen. Vielä ennen kuin poistui salista, Bard kääntyi puoliksi ja tuijotti haltiakuningasta säälien. ”Minä lähden nyt, enkä tule takaisin. Tiedätkö miksi? Koska seuraavalla kerralla
sinä tulet minun luokseni.”
”Miksi tulisin?” haltia tuhahti.
”Koska sinä tiedät, että olen oikeassa. Ja sinä haluat minut. Et vain uskalla myöntää sitä itsellesi”, Bard kertoi ja katseli kuinka kuningas katseli häntä nenänvarttaan pitkin. ”Mutta toivon, että tajuat sen tarpeeksi ajoissa. Kuten sanoit, minun elämäni on lyhyt. Mutta ei surkea. Ja minä osaan kyllä jatkaa elämääni. Sinusta en voi sanoa samaa.”
”Sinä luulet itsestäsi liikoja”, haltia tuhahti.
”Luulenko? Kolmenatuhantena elinvuotenasi et ole rakastanut kuin yhtä naista. Jos et anna itsesi jatkaa elämistä, elämäsi on ohi ennen kuin huomaatkaan. Ja silloin mitä sisältöä elämässäsi todellisuudessa oli?”
”Sinä et tiedä minun elämästäni mitään”, tämä pärskähti kiistääkseen asian.
”Ehkä, mutta voisin, jos vain kertoisit”, Bard yritti vielä. Vaikka hän toivoi, että haltiakuninkaalla olisi tarpeeksi järkeä myöntää Bardin olevan oikeassa, hän tiesi, ettei niin tulisi tapahtumaan. Thranduil oli yksinkertaisesti aivan liian ylpeä moiseen. Bard naurahti pilkallisesti. ”Haluat mennä vaikeamman kautta. Selvä sitten. Mutta älä oleta, että odottaisin sinua ikuisesti.” Niine sanoineen Bard kääntyi pois, katsomatta enää jälkeensä. Hän tunsi hyvin haltiakuninkaan tuijotuksen selässään marssiessaan pitkin kiemurtelevaa siltaa. Kyllä Thranduil jonain päivänä vielä nöyrtyisi myöntämään tappionsa. Oli se sitten kuukauden tai kahdentuhannen vuoden päästä.
