Nimi: Pimeä tie
Ikäraja: K-11
Genre: slash, angst, one-shot
A/N: Synttäritarina Kosmikille, paljon onnea!
Inspiroiduin originaali-slashista ja angstista ja vähän valoakin yritin tähän hakea.
**
PIMEÄ TIE
Sade särkyy tuulilasia vasten. Valot hukkuvat asfalttiin ja männyt kaartuvat pimeinä tien ylle. Vähän aikaa sitten oli vielä katuvaloja, nyt ei mitään.
Tai ehkä siitä on jo kauemmin. Ehkä he ovat ajaneet koko yön. Ehkä he ajavat aamuun saakka ja silti taivas pysyy pimeänä.
”Kuinka pitkään vielä?”
”En minä tiedä”, hän sanoo vastaukseksi. Sormet puristuvat ratin ympärille ja rystyset näkyvät vaaleina. Hän nostaa kätensä kohti radiota ja pysäyttää sen sitten. Tien jylinä tuntuu korvissa, ei olisi pitänyt vielä vaihtaa talvirenkaita. ”Ehkä pari tuntia.”
”Selvä. Voidaanko pysähtyä jonnekin?”
”Ei täällä ole huoltoasemia”, hän sanoo. Ville huokaa syvään. Hän kuulee sen kyllä ja sitten tuntee katseen poskellaan, mutta hän ei voi nyt kääntyä katsomaan. On pakko pitää katse tiessä.
”Ajattelin että tämä olisi joku vitsi”, Ville sanoo, ja hän puree hampaansa kiinni alahuuleen. Ei hän tätä halua kuulla. Hän ei halua että niitä juttuja sanotaan ääneen, vaikka totta kai ne ovat siellä, hän tuntee ne ihonsa alla. Ja kyllä Villen pitäisi tajuta, mutta ei, juuri kun hän on sanomaisillaan
puhutaan jostain muusta Ville avaa taas suunsa ja jatkaa, ”että me vain puhuisimme tästä emmekä koskaan tekisi sitä. Tietysti halusin uskoa että olin väärässä, mutta en sitten kuitenkaan uskonut. En uskonut tähän. Kunnes soitit ja sanoit että nyt lähdetään.”
”Niin”, hän sanoo.
”Miksi juuri tänään?” Ville kysyy, ja hänen olkapäänsä jännittyvät mutta turhaan, koska Villen käsi etsiikin vain radion virtanappia. ”Onhan tässä ollut päiviä.”
Hän pudistelee päätään. ”Ei puhuta siitä.”
”Ei puhuta?
Joona.”
”Ei puhuta vielä”, hän tarkentaa ja pidättää henkeään, mutta Ville tuntuu hyväksyvän sen. Hänen kätensä tärisevät aivan vähän ratilla, mutta on niin hämärää että Ville tuskin huomaa. He voisivat ajaa tällä tavalla ikuisesti, radio olisi hiljaa, tie pysyisi pimeänä, sade valuisi lasia pitkin heidän kasvojensa edessä ja he eivät ikinä sanoisi mitään. Ovet olisivat lukossa tai ainakaan kyydistä ei voisi hypätä pois vaikka alkaisi ahdistaa, koska sitten ainakin kävisi huonosti, ja niinpä he istuisivat tässä vierekkäin eivätkä katsoisi toisiinsa eivätkä puhuisi eivätkä sanoisi mitään väärää, ja mikään ei loppuisi.
”Kerroitko kenellekään?” Ville kysyy, ja Joona melkein lyö jarrun pohjaan. Hän tuntee tuijotuksen kasvoillaan ja puristaa huulensa yhteen. Jos vain tie ei loppuisi ikinä, sitten hänen ei tarvitsisi pysäyttää ja kääntää katsettaan Villeen.
”En.”
”Minä kerroin”, Ville sanoo ja säätää selkänojaa vähän tukevampaan takanojaan, ”Marille.”
Joona nielaisee. ”Marille?”
”Se meni ihan hyvin. Kuulemma se näkyi.”
”Näkyi? Mitä sinä – ”
”En mitään”, Ville sanoo nopeasti, ”oikeasti, sanoin vain että me olemme menossa sinne teidän mökille mistä on aina ollut puhetta. Mutta kyllähän hän tietää. Hän oli kuitenkin aina paikalla.”
”Älä sano noin.”
”Muistatko sen illan, kun nukuit meidän sohvalla? Silloin sen peli-illan jälkeen? Minä en saanut unta, ja joskus kolmen jälkeen kävelin siihen olohuoneen ovensuuhun ja nojasin ovenkarmiin ja vaan seisoin siinä. Mari tuli hakemaan minut takaisin sänkyyn.”
”Ei se tarkoita mitään.”
”Tarkoittaa”, Ville sanoo kovemmalla äänellä. ”Kyllä sinä tiedät. Älä viitsi leikkiä enää.”
”En minä leiki, minä vain – ”
”Minä olin hakemassa loppuja tavaroita kun sinä soitit. Tyhjensin viimeistä kaappia ja Mari istui pöydän vieressä ja kysyi enkö kuitenkin haluaisi ottaa enemmän lautasia, ja sitten menin olohuoneeseen puhumaan ja tuntui tosi oudolta olla siellä, ikään kuin se paikka olisi tyhjennetty kaikesta mikä liittyi minuun ja niinhän se olikin. Ja sitten palasin keittiöön ja Mari katsoi minua ja sanoin että sinä kutsuit minut mökille, että me menemme nyt vihdoin sinne mökille. Ja Mari katsoi minua ja sanoi että hyvä.”
”Hyvä?”
”Niin”, Ville sanoo, ”se on
hyvä, tajuatko? Vihdoin me ollaan tässä. Kesti ihan helvetin kauan päästä tähän. En minä välitä vaikka sinä et suostu puhumaan, kunhan et käänny ympäri. Ja kunhan et valehtele minulle.”
Hän vetää syvään henkeä. Hän muistaa kyllä sen illan, sen kun hän jäi nukkumaan Villen ja Marin olohuoneeseen, makasi selällään sohvalla ja tuijotti kattoa ja kuunteli askelia ja puhetta, Marin pehmeää ääntä kun tämä selitti jotain ja Villen karheampaa, ja hampaidenpesun ääniä kylpyhuoneesta, ja sitten lopulta kahinaa kun peitot työnnettiin syrjään. Ja hän toivoi että olisi lähtenyt kotiin, kävellyt sateessa tai vaikka ottanut taksin, ja sitten hän olisi ehkä juonut pari kaljaa ja kuunnellut tyhjän asunnon hiljaisuutta joka sattuisi korviin, mutta siellä ei olisi tarvinnut kuvitella, miten seinän takana Mari ojentautui antamaan suukon Villen poskelle.
”En tiedä pystynkö tähän”, hän sanoo.
”Kyllä sinä pystyt”, Ville sanoo vähän liian luottavaisella äänellä, ”nyt on liian myöhäistä kääntyä takaisin.” Joona odottaa, renkaat narisevat, oma hengitys kuuluu korvissa. Ulkona puut taittuvat tuulessa. Hän näkee katsomattakin miten Ville työntää hiuksia pois kasvoilta kaksin käsin. ”Alusta asti on ollut liian myöhäistä.”
”Eikö sinua pelota?”
”Pelottaa ihan helvetisti.” Villen ääni on nyt ohuempi ja se on melkein vaikeampi kestää. Ehkä jos radio olisi päällä, ehkä jos auto täyttyisi listahiteistä tai uutisista tai ikivihreistä klassikoista… mutta sormet eivät irtoa ratista. ”Pelottaa että mitä jos pilaan kaiken jotenkin.”
”Ei se ole mahdollista.”
”Tuntuu kyllä että eikö tämä olisi pitänyt tietää aiemmin”, Ville sanoo hädin tuskin kuuluvalla äänellä. ”Minä olen kaksikymmentäneljä. Eikö tällainen olisi pitänyt tietää jo joskus teininä? Ennen kuin… ennen kaikkea muuta?”
He ovat jo melkein perillä. Hän tuntee tuon levikkeen, siihen he pysähtyivät joskus yhdeksänkymmentäluvun lopulla kun vaari oli vielä hengissä, pysäköivät auton ja söivät eväitä vaikka enää olisi ollut ihan lyhyt matka mökille. Pian he ovat siellä. Ville on oikeassa, koko ajan on ollut liian myöhäistä.
Hän kyllä tiesi, että Ville seisoi siinä ovensuussa. Hän piti silmänsä kiinni ja odotti että jotain tapahtuisi, pidätti henkeään ja toivoi että Ville kävelisi ne pari askelta sohvan luo ja painaisi kätensä hänen olkapäätään vasten. Hän toivoi sitä niin paljon että tuntui siltä kuin sydän olisi rutistunut kasaan, ja pelkäsi ihan yhtä lailla.
Koskaan hän ei ajatellut, että se olisi hän joka lopulta tekisi jotain. Hän on kyllä haaveillut, että Ville soittaisi hänelle,
tule tänne, minulla on asiaa, tai ihan muuten vaan tarttuisi häntä takista ja suutelisi suulle ja työntäisi sormet hänen hiuksiinsa tai miten se sitten tehdäänkään. Sellaisesta hän on haaveillut pitkän aikaa, tuntuu eliniältä vaikka on korkeintaan puolitoista vuotta. Ja tänään hän sitten itse soitti ja sanoi
voitaisiin mennä kahdestaan mökille ja tiesi että Ville tajusi.
Eikä tässä päivässä ollut mitään erityistä. Tämä on ollut aivan samanlainen päivä kuin aiemmatkin. Hän on itse aivan samanlainen. Ja silti hän vain jotenkin, jotenkin sai juuri tänään kaikista päivistä sen verran rohkeutta, että sanoi ne sanat, ja nyt auto kaartaa pikkutielle ja tähdet melkein näkyvät ja hänen pitää kääntää ilmastointia pienemmälle, koska sydän hakkaa niin hulluna.
”Mitä me olemme tekemässä?” Ville kysyy aivan hiljaa.
”Minä pidän sinusta”, hän sanoo ja puree sitten vahingossa itseään huuleen niin kovaa että maistaa veren, mutta sanat ovat ulkona, ne ovat karanneet häneltä ja viipyvät autossa heidän välissään, ja hän vilkaisee Villeä silmäkulmastaan ja näkee että tämä tuijottaa suoraan häneen.
”Hyvä”, Ville sanoo hitaasti, ”
hyvä. Niin minäkin. Minäkin pidän sinusta. Uskomatonta. Uskomatonta että tämä tapahtuu.”
”Kohta ollaan perillä.” Hänen äänensä on aivan kuiva ja hänen täytyy selvittää kurkkuaan, ja Ville nauraa ääneen.
”Lämmitetään sauna”, Ville sanoo ääni vähän hengästyneenä, ”syödään jotain ja sitten saunotaan. Istutaan rappusilla ja on varmaan ihan helvetin kylmä. Nythän on lokakuu.”
”Minä menen uimaan.”
”Etkä mene.” Villen äänessä on yhä naurua, ja jotenkin juuri nyt sitä on hyvin vaikea uskoa. Joona puristaa sormensa ratin ympärille ja hiljentää vähän, kun tie kaartuu tiukemmin mutkalle. Aluksi hän ei viitsinyt edes toivoa. Ja nyt hän istuu tässä, ja hän on melko varma että Ville on nojautunut hieman häntä kohti, ja että jos hän nyt pysäyttäisi auton -
”Pysäytä auto”, Ville sanoo.
Hän on suudellut toista ihmistä kerran, yhdeksännellä luokalla jumppasalin takana. Ja hän todella uskoi että ei ikinä enää. Ja sitten myöhemmin hän uskoi, että tämä ihminen, tämä kaksikymmentäneljävuotias poika jonka hiukset roikkuvat otsalla ja silmät hymyilevät ja joka käyttää ylisuuria huppareita ja värikkäitä farkkuja, juuri tämä ihminen ei ikinä haluaisi suudella häntä. Hän yritti olla ihan vaan ystävä, todella yritti, mutta aina se jotenkin läikkyi yli, se hurja salainen toive että ehkä sittenkin. Välillä hän ei osannut nukkua, ja silloin hän istui yöllä nojatuolissaan ja katsoi Netflixistä sarjoja jotka eivät saaneet itkemään eikä osannut päättää, haaveiliko vai suriko sitä, ettei se koskaan tapahtuisi.
Auto pysähtyy melkein pehmeästi. Puut huojuvat. Kaikkialla on pimeää, kukaan ei näe heitä. Villen sormet tuntuvat lämpimiltä hänen niskassaan, ja tosi varovaisilta. Hän painaa silmänsä kiinni ja koettaa hengittää. Maailman reunalla on hieman valoa.