Nimi: Välisoitto väsyneille
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Silmarillion
Ikäraja: K-11
Paritus: Melkor/Mairon eli Morgoth/Sauron
Genre: Hidas aamufluff
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: Viittauksia seksiin ja väkivaltaan, pientä kähmintää
Haasteet: Arkifest promptilla 35. vaatteet.
Yhteenveto:
Peiton alta esiin ilmestyy kaksi unisena räpyttelevää laavanväristä silmää. Melkorin nähtyään ne painuvat uudelleen kiinni ja Mairon murahtaa jotakin käsittämätöntä, mutta sävystä päätellen kärttyisää.
A/N:Taas mennään. Olen hyvin heikko kamalille tyypeille pehmoilemassa ja hempeilemässä keskenään. :’)
-
Välisoitto väsyneille
Melkor laskeutuu veteen ja sulkee hetkeksi väsyneet silmänsä. Valan keho ei unta kaipaa, mutta viikkojen valvominen käy hänen henkensä päälle, uuvuttaa hänet kuin kuolevaisen. Jos Manwë näkisi hänet nyt, tämä tuskin tuntisi kaksoisveljeään, niin erilaiseksi Melkor on vuosituhansien aikana kehittynyt. Hän on vahvempi, vapaampi, mutta toisaalta fyysiseen muotoonsa vahvemmin sidottu.
Taisteluissa rasittuneita lihaksia särkee, ja kämmenten vanhoja paloarpia kihelmöi, kuten aina. Altaan kylmä vesi sentään rauhoittaa, ja Melkor nauttii viileydestä, sillä se on harvinaista herkkua. Yleensä ajatuskin kylpemisestä ilman viihdykettä tylsistyttää häntä, joten hän kylpee Maironin kanssa aina, kun se vain on mahdollista. Kaunis maia on upea näky vesipisaroita kuulaalla ihollaan ja hiukset kosteudesta kihartuvina, mutta tulenhenkenä tämä nauttii niin kuumasta vedestä, että se melkein polttaa Melkorin ihoa. Tulisten kylpyjen vastapainoksi tuntuu hyvältä upota nyt jääkylmään veteen.
Vesi hänen ympärillään alkaa pikkuhiljaa värjäytyä verestä haaleanpunaiseksi, ja huokaisten Melkor alkaa peseytyä. Hän huuhtoo veriroiskeet kasvoiltaan ja käsistään, loiskauttaa kauhallisen kylmää vettä kasvoilleen ja hieroo sitten hiuksiinsa tyvestä latvoihin tummaa männyntuoksuista saippuaa. Huuhdellessaan punertavaksi muuttunutta vaahtoa pois hän ihmettelee, kuinka karheilta hiukset tuntuvat Maironin silkkisiin kiharoihin verrattuna.
Kelluttuaan vielä hetken kylmän veden kannateltavana Melkor huokaisee ja nousee altaasta. Kiinnittäessään märät hiuksensa hopeisella kiinnikkeellä ylös takaraivolle ja pukeutuessaan kevyeen mustaan kaapuun hän käy mielessään läpi yön tapahtumia. Hän halusi kylpyyn ja sitten rentoutumaan huoneisiinsa jo illalla, mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun hän sai tietää, että kaksi vankia oli löytänyt reitin ulos kaivoksista ja yrittänyt sitten kerätä joukkoa muita vankeja mukaansa joko pakoon tai kapinaan. Melkorin täytyi sitten ensin romahduttaa salakäytävä ja sitten tappaa kapinahenkiset vangit verisesti varoittavana esimerkkinä muille. Hän innostui siitä lopulta niin, että kiduttamiseen meni lopulta koko yö. Harmillisesti vankeja on nyt kourallinen vähemmän, mutta ainakin jäljelle jääneet ovat taas niin peloissaan, etteivät hetkeen uskalla suunnitella mitään.
Kulkiessaan hämärää käytävää kohti huoneitaan, Melkor eksyy taas ajattelemaan Maironia. Hän arvuuttelee, tuleeko maia olemaan avoimen ärtynyt ja käärmeissään siitä, että Melkor jätti hänet yksikseen yöksi, jonka he olivat sopineet viettävänsä yhdessä, vai aikooko tämä esittää, ettei olisi mitään seuraa kaivannutkaan.
Ainutta ovea suojaa vahva taika, josta ei pääse läpi kukaan muu, kuin hän itse, Mairon, sekä hatätapauksessa muutama muu hänen luutnanttinsa. Melkor lausuu hiljaa sanoja, jotka purkavat loitsusta hetkeksi muutaman uloimman kerroksen ja päästävät hänet sisään. Ulointa kammiota hallitsee suuri uuni ja sen lähelle vedetty ylellisen pehmeä sohva, ja seiniä kiertävät rautaiset hyllyt täynnä toinen toistaan harvinaisempia pimeää taikuutta ja kiellettyä tietoa sisältäviä kirjoja. Mairon ei ole tavallisessa paikassaan sohvannurkassa, joten Melkor vain kohentaa tulta huoneistoa lämmittävässä uunissa ja jatkaa matkaansa eteenpäin, pudottaen samalla kenkänsä ja haarniskansa epämääräiseksi kasaksi lattiaa peittävälle taljalle.
Paljain jaloin hän tassuttelee heidän pienemmän kylpyhuoneensa ohi ja seuraavaan kammioon, jossa on kirstuja ja hyllyjä täynnä jalokiviä ja Maironin tekemiä metalliesineitä ja koruja, sekä suuri kartan peittämä pöytä. Nurkassa on Maironin askeettisesti järjestetty työpiste, jonka pydällä on keskeneräinen siro kruunu, johon on asetettu vasta kaksi himmeästi kimaltavaa safiiria. Suuruusjärjestykseen aseteltu rivi kiviä odottaa vuoroaan sen vieressä. Melkor ottaa oman kruununsa päästään ja laskee sen pöydän nurkalle; näissä huoneissa hän tietää sen olevan turvassa, vaikka hän lepäisikin hetken ilman sen painoa päällään. Silmarilien hehku värjää huoneen kalpeansiniseksi ja piirtää teräviä varjoja lattialle hänen jättäessään ne taakseen ja astuessaan viimeiseen huoneeseen.
Täällä on suuri takka, mutta sen tuli on hiipunut kekäleiksi. Huoneessa on hämärää, mutta suuren sängyn keskellä näkyy pieni kumpu, joka kertoo Maironin olevan vielä nukkumassa. Tämän kasvoja ei näy, mutta hunajanpunaisia hiussuortuvia näkyy peitteiden alta, ja niiden pehmeä sotkuisuus saa Melkorin haluamaan haudata kasvonsa niihin ja hengittää niiden tuttua tuoksua.
Hän kohottaa kättään, ja seinille aseteltuihin lyhtyihin syttyy tuli. Kirkasta huoneessa ei vieläkään ole, mutta nyt Melkor näkee paremmin, kuinka valotason muutos saa Maironin liikahtamaan ja sitten heräämään kunnolla. Peiton alta esiin ilmestyy kaksi unisena räpyttelevää laavanväristä silmää. Melkorin nähtyään ne painuvat uudelleen kiinni ja Mairon murahtaa jotakin käsittämätöntä, mutta sävystä päätellen kärttyisää.
Melkor menee hänen luokseen ja istuu sängyn reunalle. Mairon yrittää kääntyä mielenosoituksellisesti poispäin, mutta Melkor vetää painavat taljat ja silkkilakanat pois hänen päältään. Hän on väsynyt, eikä häntä huvita nyt antaa Maironin jättää häntä huomiotta.
Ärtymys katoaa kuitenkin heti, kun peitteet eivät ole enää tiellä ja hän näkee Maironin. Maian hiukset valuvat takkuisina laineina tyynyille, ja hän näyttää hätkähdyttävän nuorelta ja viattomalta. Tavalliset korut, maalit ja jalokivet loistavat poissaolollaan, ja Mairon on puoliunisena haavoittuvaisen näköinen ja paljas.
Yleensä Mairon kulkee taistelukentillä raskaassa rautahaarniskassa, jonka rintaan on maalattu oranssi julmasti katsova silmä, ja Angbandin muurien suojassa hän pukeutuu kuin hedonismin henkilöitymä. Hiuksissa on vähintäänkin siro, jalokivin koristeltu tiara, ja yleensä myös ohuita kultaketjuja ja kimaltavaa timanttipölyä. Huulilla on usein punaa ja kauniiden silmien kissamaista katsetta korostaa aina raju, hiilenmusta rajaus. Kaulalla on kultaketjuja tai nahkainen panta, ja siroja sormia ja käsivarsia koristaa aina sormusten ja rannerenkaiden kimaltava paljous. Vaatteissa Mairon suosii nahtaa, mustaa samettia ja läpinäkyvänohuita mustia ja punaisia silkkikankaita, ja yleensä paljastaa vähintään yhtä paljon ihoa kuin peittää. Oli asu minkälainen tahansa, Mairon näyttää aina huolitellulta, hallitulta ja tappavan kauniilta.
Tällaisina hetkinä Melkor yksin saa nähdä hänestä erilaisen, pehmeämmän ja herkemmän puolen. Vastaheränneenä Mairon tuoksuu vielä unelta ja sen rippeet voi nähdä hänen sumuisissa silmissään, jotka yrittävät vielä painua kiinni. Nahkaisia ja samettisia vaatteita lojuu taiteellisina kasoina ympäri kammion lattioita, mutta niiden sijaan Maironilla on päällään yksikertainen, pitkähihainen musta tunika. Etumuksen nyörit ovat löystyneet nukkuessa, tai sitten Mairon on jättänyt ne tarkoituksella auki, ja ne paljastavat kermanvalkoista ihoa solisluilta aina vatsalle saakka. Hihat ovat liian pitkät ja jättävät näkyviin vain sirot sormenpäät, jotka tavoittelevat laiskasti Melkorin pois vetämiä taljoja, yrittävät ponnettomasti kiskoa niitä takaisin.
Tunika taitaa itseasiassa olla peräisin Melkorin vaatekirstusta. Sen tajuaminen saa omistushaluisen pedon kehräämään hänen rinnassaan. Mairon näyttää liiankin suloiselta liian iso vaate päällään, siltä, että kuuluu kokonaan Melkorille. Melkor on nähnyt hänet alastomana tuhansia kertoja ja tietää tasan tarkkaan miltä Mairon paksun, pehmeän kankaan alla näyttää, mutta jokin siinä, että se peittää enemmän pintaa kuin hänen normaalit vaatteensa, tuntuu aivan uudella tavalla viettelevältä.
Vaate on olkapäistä väljä, ja yltää puoleen reiteen. Helman alta näkyy pehmeänkuulasta ihoa, jolle Melkor kumartuu hetken mielijohteesta painamaan suudelman. Mairon huokaisee, ja reidet liikahtavat enemmän levälleen ilman, että Melkorin edes tarvitsee erikseen käskeä. Hän huomaa, ettei Maironilla ole vaatteen alla päällään mitään muuta, ja huomio lähettää kevyen mielihyvänväristyksen alas hänen selkäpiitään. Hän palkitsee Maironin hellillä suudelmilla ja sitten kevyillä, kiusaavilla näykkäisyillä, mutta jatkaa pian matkaansa ylöspäin imeskeltyään ensin sisäreiden pehmeään ihoon pienen punaisen jäljen. Maironin kädet tulevat hänen tielleen ja yrittävät avata vaatteen nyörejä pästääkseen hänet käsiksi suurempaan alaan paljasta ihoa, mutta Melkor siirtää ne syrjään ja vain nojaa hetken päätään Maironin rintaan.
“Jos olisin tiennyt, että pidät vaatteitani silloin kun olen poissa enkä näe sinua niissä, olisin alkanut tulla takaisin outoihin aikoihin jo kauan sitten”, hän mumisee kangasta vasten. Se tuoksuu häneltä itseltään, kuten Maironkin hänen sängyssään nukuttuaan, ja Melkor lähes hyrisee mielihyvästä.
“Jos olisin tiennyt, että aiot olla poissa kauan, olisin hankkinut jonkun muun lämmittämään sänkyäni”, Mairon murisee, mutta lause katkeaa Melkorin vetäessä kangasta ja nyörejä sivuun ja näykätessä pientä vaaleanpunaista nänniä. Paljastuvalla iholla risteilee vanhoja arpia, mutta muuten Mairon on puhdas ja eheä; Melkor näkee ja haistaa, ettei kukaan muu kuin hän itse ole koskenut hänen maiaansa. Hän tietää, ettei Mairon ole tosissaan, mutta lähtee kuitenkin leikkiin mukaan aivan vakavissaan.
“Olet minun”, hän murahtaa ja pyöräyttää kieltään nännin ympäri, kiskoo hellästi hampaillaan sen lävistävää kultaista rengasta. Mairon inahtaa ja sen jälkeen naurahtaa hengästyneesti.
“Ihanko todella?” hän kysyy viatonta teeskennellen, vaikka samalla silittelee Melkorin niskaa ja pitelee häntä siinä, rintaansa vasten. “Luulisi, että sinulla sitten riittäisi rahkeita pitää minut tyytyväisenä.”
Melkor murahtaa ja päästää irti, nousee Maironin ylle katsoakseen tätä silmiin. Maian kasvoille on kohonnut kevyt puna, ja meikittömillä kasvoilla se näyttää hämmentävän kauniilta. Näky muistuttaa ensimmäisistä kerroista kun hän sai Maironin alleen, vuosituhansia sitten, silloin kun Mairon vielä pukeutui hillitysti eikä halunnut herättää ulkonäöllään huomiota. Silloin, kun he tuskin tunsivat toisiaan, ja Aulë oli vielä Maironin herra, mutta Melkor oli jo päättänyt, että halusi ottaa Maironin omakseen.
“Anteeksi ihan kamalasti”, hän ärähtää. “Olin taistelukentällä ja sitten estin kapinan kaivoksissamme, jotta sinä saisit sieltä edelleen kultaa ja jalokiviä töihisi, mutta tietenkin minun olisi sen sijaan pitänyt olla täällä orjanasi.”
Mairon nauraa ja nojautuu kyynerpäänsä varaan, suutelee Melkorin huulia melkein kivuliaan hellästi.
“Haluatko puhua siitä, vai haluatko tehdä jotain muuta nyt, kun viimein olet täällä?”
Melkor on vastaamaisillaan kiertelevästi sanoitettuun ehdotukseen suutelemalla Maironia rajusti ja painamalla tämän patjaa vasten, mutta leveä haukotus keskeyttää hänet.
Mairon nauraa hänelle taas, tällä kertaa pehmeämmin. “Tai ehkä meidän sittenkin pitäisi vain nukkua.”
Melkor äännähtää hyväksyvästi ja painaa kuin painaakin Maironin takaisin patjaan, muttei suudellakseen vaan asettuakseen mukavasti tämän päälle ja painaakseen nenänsä tämän kaulaan. Hän hengittää Maironin mausteista tuoksua ja antaa sydämensä sykkeen hidastua ja vasta alkaneen kiihtymyksensä haipua olemattomiin. Väsymys hiiviskelee tajunnan rajamailla, valmiina viemään hänet syvään uneen heti, kun hän antaa sen.
“Haiset vereltä”, Mairon valittaa, mutta kietoo käsivartensa hänen ympärilleen. Melkor tuntee varovaisen käden irrottavan hopekiinnikkeen hiuksistaan ja kuulee sen putoavan jonnekin lattialle hiljaa kilahtaen. Hellät sormet hautautuvat hänen kosteisiin hiuksiinsa ja alkavat selvitellä niitä.
“Ainakaan se ei ole omaani”, Melkor toteaa, ja etsii Maironin tunikan helman. Hän sujauttaa kätensä sen alle ja kuljettaa sitä ylöspäin, antaa sen sitten levätä lämpimällä kyljellä. Maironin rinta hänen allaan kohoilee rauhallisen hengityksen tahtiin. Melkor antaa rytmin rauhoittaa itseään, kunnes hänen silmänsä sulkeutuvat kuin itsestään.
“Ja olet painava”, Mairon valittaa edelleen, mutta silittelee Melkoria niin hellästi, että on selvää, ettei hän todella tarkoita haluavansa Melkorin siirtyvän pois päältään.
“Mm”, Melkor murahtaa. “Sinä pidät siitä. Ja olet pehmeä ja lämmin. Anna minun nukkua.”
Mairon huokaisee, kuin hänestä olisi kovinkin rankkaa viettää päivä sängyssä makoillen, mutta kääntää kuitenkin päätään suukottaakseen hellästi Melkorin korvan kärkeä. Melkor hymähtää tyytyväisenä, ja viimeinen asia jonka hän tiedostaa ennen syvään uneen vaipumista, on se, kun Mairon vetää painavat taljat takaisin heidän päälleen ja alkaa hyräillä. Laulu on hiljainen ja rauhoittava, ja Melkor on joskus aiemmin kuullut hänen laulavan sitä vastasyntyneille lohikäärmeenpoikasille.
-
A/N2: Kiitos lukemisesta <3 Kommentti piristäisi päivääni.
