Laitan jatkoa tälle jospa saisi vähän tuulta siipiensä alle ja innostaisi ihmisiä lukemaan!
----
Talli, jolla kävimme tunneilla oli soma, pieni idyllinen talli Vantaalla, joka käsitti toisessa rakennuksessa yksityishevosten puolen ja toisessa ratsastuskoulun. Koska en ollut saanut itseäni autokouluun ja Sofinkin inssi olisi vielä monen ajotunnin päässä ja kyyditsijämme söivät varmaankin aamiaista tukholmalaisessa kahvilassa tällä hetkellä, saimme tyytyä bussiin. Niin hilkulla saapumisemme ennen tunnin alkua oli, että saimme olla kiitollisia nuorista hevosenhoitajista, jotka olivat hevoset tunnille valmiiksi laittaneet.
- Hennille Duka ja Sofi voi ottaa vaikka Letterin. Se ei ole kulkenut eilisen jälkeen joten siinä on sulle sitä haastetta, mitä sä toivoit viimeksi, Inka oli ilmoittanut meille ja Sofi näytti sättivän itseään äänettömästi viime kertaisesta toiveestaan. Hän ei kuitenkaan säpsähtänyt vaan tyynesti nappasi siron ruunikon ohjat sen vielä sirommalta hoitajalta ja talutti tamman jonon mukana maneesiin.
Minä olin tyytyväinen kohdalleni osuneesta hevosesta. Se oli nuorehko ja korkea honkelo puoliveriruuna, jonka tallinomistaja Ulla oli ostanut syksyn alussa. Fiksu se oli kuin mikä, vaikka sen takajalat meinasivatkin välillä mennä solmuun jos se ei ymmärtänyt mitä siltä haluttiin - tai ollut ymmärtävinään. Esteitä se rakasti ja nytkin pörhisteli, kun huomasi niitä maneesissa olevan. Nätisti se kuitenkin seisoi, kun hyppäsin satulaan ja annoin sen kävellä rauhassa.
Sofilla näytti menevän ihan hyvin, vaikka Letter- paran silmät pyörivät päässä ja se lähti ihmeellistä kipittämisravia eteenpäin, kun Sofi pääsi satulaan. Nopeasti hän kuitenkin sai tamman ruotuun, vaikka näkyikin kiristelevän hampaitaan.
- Mä oon niin kiitollinen tosta pérkeleen rapakelistä! hän henkäisi kun Inka marssi maneesiin sisään. Taivaalta oli ruvennut satamaan räntää niin, että hyvä että eteensä näki.
- En mä muutenkaan olisi välttämättä päästänyt sua sen selkään ulkona. Tänään ei huvittais keräillä jauhelihanpalasia kentältä, Inka tuumasi siihen.
- Ja silti sä päätit laittaa esteitä, Sofi naureskeli, mutta sitten Letter päätti katsomon olevan kauhea paikka ja siskolleni tuli taas hommaa saadakseen sen kuulolle.
Meitä tuntilaisia oli tällä kerralla vain neljä, mikä tuntui melkoiselta luksukselta, sillä yleensä ratsukoita oli kahdeksankin ja tiesin että isommilla talleilla vieläkin enemmän. Inkaltakin riitti tuplasti huomiota meille kaikille, eikä hän päästänyt yhtäkään meistä helpolla. Letterkään ei keksinyt sen kummempaa draamailua, vaikka se irvistikin rumasti, kun rautias Nova ratsastajansa kanssa törmäsi melkein sen takalistoon. Esteilläkin se oli päästänyt kummallisen vinkaisun ja olisi lähtenyt hyppimään vaikka kuuhun asti, jollei Sofi olisi ollut valmiina. Duka sen sijaan hyppäsi nätisti Inkan rakentaman 60- sentin miniradan ilman minkäänlaisia ongelmia.
Kun Inka lopulta korotti esteitä, Duka innostui siitä hirveästi. Yhtäkkiä se meinasi lähteä sarjalla viemään niin, että sain ensiksi vain yrittää pysytellä kyydissä. Tästä riemastuneena ruuna yritti samaa toisella kertaa uudelleen, ja sain tuntea sen kunnon löylytyksenä Inkan toimesta.
- Tulet vielä kerran vielä. Se pysyy sulla käsissä kyllä, yritä saada sitä ottamaan yksi askel enemmän. Sen jälkeen muiden kanssa kevyttä ravia.
Joka ikistä lihastani särki, kun annoin ruunan lähteä vielä kerran yrittämään. Sen etupää painoi ja se kauhoi maneesin pohjaa, kun se yritti tehdä samaa temppua taas. Pelkäsin hieman menomme näyttäneen rumalta, kun komensin sitä paljon äkäisemmin ja sain kuin sainkin Dukan hypyt kohdilleen niin, että Inkan otsa ei sentään ollut ihan yhtä rypyssä kuin aiemmin. Huokaisin, kun päästin hevosen ravaamaan uralle. Poninhännästäni tippui hikeä paidankauluksesta sisään ja kaipasin suihkua enemmän kuin mitään muuta.
- Letter ja Nova jää tunnille, ne kaksi muuta voi viedä talliin. Kiitokset teille kaikille ja nähdään taas viikon päästä. Hyvinhän se meni jokaiselta! Inkan sanat kaikuivat maneesissa ja minun oli pakko virnistää itsekseni, vaikka olinkin niin lopussa että se taisi näyttää ennemminkin irvistykseltä.
Dukan hoitaja tarjoutui viemään ruunan pois ja mielihyvin annoin hänen tehdä sen. Yleensä mielelläni olisin halunnut harjata ja hoitaa hevoseni ennen ja jälkeen tunnin, mutta nyt olin vain liian väsynyt siihen. Hoipuimme Sofin kanssa taukotilan sohvalle ja lysähdimme sinne muiden tallilaisten kanssa.
- Ihan turhaan kävin suihkussakin, Sofi nurisi ja joi hartaasti tarjoamastani vesipullosta, jonka kaivoin tärisevin jäsenin laukustani.
- Älä inise. Oikeasti toi on ihan parasta ja sä tykkäät siitä, sanoi siihen Lauri, hauskannäköinen parikymppinen opiskelijapoika, joka kuului tallimme harvaan mieskuntaan. Laurilla oli oma puoliverinen, viisivuotias tamma Lara ja lähes joka ikinen ratsastuskoulun tyttö suunnilleen palvoi häntä kuten asiaan taisi kuulua. Sofi pyöritteli hänen toteamukselleen vain silmiään.
- Niin varmaan. Kukapa nyt ei tykkäisi pelätä hajoittavansa luitaan hypätessään noin pimeällä kaakilla, hän tuhahti, mutta hymyili silti.
- Oletko sä koskaan hajoittanut yhtään? Lauri kysyi ja Sofi ojensi venytellen käsivartensa pojan tutkittavaksi.
- Olen mä, ranteen kun putosin leikkitelineestä. Siinä on vieläkin arpi.
Lauri keskittyi juoksuttamaan pitkiä sormiaan Sofin iholla ja ihmettelemään pientä, hädin tuskin silminnähtävää arpea. Minä olin kuullut tarinan siihen liittyen jo monta kertaa, eikä minua tosissaankaan huvittanut jäädä kuuntelemaan sitä vielä kertaalleen.
Äiti ja Jarkko saapuivat hyväntuulisina ja konjakille tuoksuen sunnuntai- iltana. Minä olin imuroinut ja Sofi oli autellut välillä sen mitä oli jaksanut. Roskat hän oli unohtanut viedä ja ne lojuivat edelleenkin eteisessä, kun vanhemmat avasivat ulko-oven.
- Onhan täällä talo vielä pystyssä! äiti hihkaisi ja yritti rutistaa minua, mutta vetäydyin irti.
- Älä viitsi hönkiä mua päin. Mä olen haistellut täällä alkoholia niin paljon, että puhaltelisin promilleja itsekin vaikken ookaan juonut.
Se veti vanhukset vähän vakaviksi, mutta he näyttivät rentoutuvan kun huomasivat, ettei asunnossa lojunut mahdottomasti siideri- tai kaljatölkkejä. Kaikki näkyvillä olevat olin käynyt palauttamassa kauppaan jo päivällä.
- Kai teillä on tuliaisia? Sofi kysyi ensimmäiseksi ja suostui halaamaan hajusta välittämättä molempia.
- Totta kai meillä on, mutta saadaanko me purkaa laukut ensin? Jarkko naurahti.
- Tietenkin! Ja saanko mä vähän rahaa, meillä ei oo oikein ruokaa ja mä menisin kaupungille parin tyypin kanssa, Sofi kysyi ja Jarkko hövelisti lupasi, eikä edes muistanut tavanomaiseen tapaansa tiukata, että kenen kanssa. Ei Sofi kuitenkaan olisi kertonut.
Äiti säikähti lähinnä toteamusta siitä, ettei meillä ollut ruokaa ja alkoi pian säheltää pannujen ja kattiloiden kanssa keittiössä. Jarkko puolestaan antoi meille tuliaiset, kasseista löytyi valkoviiniä ja suklaata meille molemmille. Sitten hän kaivoi viisikymppisen lompakostaan ja Sofi oli kadonnut ovesta melko nopeasti. Oli hän kuitenkin muistanut kiittää.
- Voi, Sofiko ei syökään meidän kanssa? äiti kysyi pettyneenä ja katsoi minua. - Kai sä jäät edes vaihtamaan kuulumisia?
- Kai mä jään, vaikka mitä muka nyt viikonlopun aikana ois kerennyt tapahtua, minä huokaisin. Äiti oli lätkäissyt eineslihapullat uuniin ranskalaisten kanssa, enkä tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Ei hän mikään ruoanlaittaja koskaan ollut ollutkaan. Yleensä meillä kokkasi Jarkko, silloin kun äiti tajusi ostaa ainekset.
Äidin mielestä kuitenkin viikonloppuun mahtui vaikka mitä, ja hän innostuikin pölöttämään lauantaisesta ratsastustunnistamme niin paljon, että Jarkko luovutti hetken kuluttua ja meni olohuoneeseen katsomaan televisiota.
- Joko se Inka puhui niistä yksityistunneista? äiti kysyi ja katsoin häntä ihmeissäni.
- Ei se mulle ainakaan mitään puhunut.
- No, ehkä se unohti. Sillä oli suunnitelmissa kutsua joku isompi nimi pitämään tunteja osaavimmille oppilaille. Että pääsisitte kisaamaan kunnolla ja tuommoista.
- Ja sä kerrot mulle vasta nyt! älähdin ja samassa melkein suutuin. Ja miksei Inkakaan ollut maininnut mitään? Ehdottomasti olisin halunnut sellaisille tunneille, vaikka tietysti se maksaisi paljon enemmän. Menisin sitten vaikka töihin ja rahoittaisin ne itse.
- No puhettahan se vaan oli. Sitä paitsi Inka tuskin olisi maininnut siitä mulle, ellei olisi ajatellut, että te Sofin kanssa voisitte päästä mukaan, vai mitä luulet?
- Niin kai sitten, mutisin ja vaihdoin suosiolla puheenaihetta. Äiti tuntui olevan samaa mieltä ja kertoili mielellään, miten laivan kannella oli ollut illalla romanttista seisoskella sen minkä kylmässä oli tarennut. Minäkin mielelläni olisin lähtenyt laivalle, mutta olisihan helmikuussa sitten abiristeily ja muuta. Kyllä sellaista saattoi odottaakin.