Nimi: Menetetyn rakkauden kyyneleet
Kirjoittaja: Isfet
Beta: Jemina, kiitos <3
Ikäraja: S
Genre: drama, romance taustalla
Hahmot/Paritus: Useita, selviää lukemalla
Vastuunvapautus: Ei ole minun ei, en saa tästä rahaa
Yhteenveto: Älä salpaa surua luoltasi, kun kaarisiltaa teet; ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet (Aale Tynni, Kaarisilta)
A/N: Nonniin, tämäkin on yksi niitä joita olen pyöritellyt, väännellyt ja käännellyt saadakseni tästä julkaisukelpoisen. Nyt se kai on, vaikka jokin tuntuu vielä hiertävän. Ehkä se on vain tervettä itsekritiikkiä (lue: itseinhoa),ehkei; kerro sinä. Koska seitsemän on voimakas taikaluku, tässä on seitsemän sadan sanan raapaletta. Otsikko on melko melodramaattinen, antakaa se minulle anteeksi. (Ai niin, vitosrapsussa on suora lainaus KV:stä, se on kokonaan Rowlingin)
Severus Kalkaros istui ruohikolla selkä linnan viileää kiviseinää vasten nojaten ja katseli katkerana aurinkoiselle pihamaalle. Punaiset hiukset näyttivät suorastaan liekehtivän kevyen tuulen tanssittaessa niitä, helisevä nauru kantautui hänen korviinsa maailman suloisimpana ja samalla tuskaisimpana äänenä. Häntä Severus rakastaa, on aina rakastanut ja tulee aina rakastamaan. Kuolemaansa saakka.
Ja kun tyttö tarttuu onnellisesti hymyillen vieressään seisovan sotkutukkaisen pojan ojennettuun käteen, Severuksen sydämeen iskettyä tikaria väännetään syvässä haavassa. Tikarista tihkuu jäätävää myrkkyä, eikä hän silti saa käännettyä katsettaan suutelevasta parista. Sanoit aina hänen olevan mäntti, pelkkä ylimielinen kusipää! Ihan kuin hän olisi muuttunut!
En minä tarkoittanut sitä mitä sanoin sinulle.
Ensimmäinen kyynel.
*
Sirius on kuollut. Kolme sanaa hakkasi Remuksen tajuntaa. Silti hän ei onnistunut sisäistämään asiaa. Sekasortoisesta ministeriöstä oli helppo kaikkoontua, paeta pois, pois, pois. Oli sinänsä ironista, että avatessaan silmänsä Remus huomasi olevansa Kalmahanaukiolla, paikassa jota Sirius vihasi eniten. Jalat kuljettivat hänet yläkertaan, tutulle ovelle.
Remus nielaisi kurkkuunsa nousseen karvaan möykyn ja painoi kahvan alas. Raskaat samettiverhot estivät nousevan auringon valon pääsyn huoneeseen, niin kuin tuli ollakin. Auringon ei koskaan tarvitsisi valaista huonetta, jossa Sirius ei enää kietoisi käsiään Remuksen ympärille. Ehkä heidän rakkauttaan ei vain ollut luotu kestämään, ei koskaan. Remus hautasi päänsä tyynyyn, joka tuoksui yhä Siriukselle.
Toinen kyynel.
*
Kurja limanuljaska, senkin punapäinen paviaani! Kuinka saatoit, kuinka kehtasit! Lavenderilla oli ollut ihan hyvä ilta, siis siihen asti kun Ron laskeutui portaita Hermionen kanssa.
Lavender räjähti totaalisesti. He seurustelivat, joten mitä Ron oli tehnyt poikien makuusaleissa kahdestaan Hermionen kanssa! Ron oli käynyt etäisemmäksi joulun jälkeen ja hän oli sietänyt sen, mutta tuo oli liikaa, aivan liikaa! Ei Ron häntä koskaan ollut vienyt poikien makuusaleihin! Mitä Hermionessa oli mitä hänessä ei ollut? Miksei hän kelvannut? Ron oli typerä, seisoi hänen huutaessaankin vain korvat hienoisesti punottaen tuon suklaasilmäisen kikkarapään vieressä, puolustautumatta mitenkään. Täysi idiootti. Ja silti Lavender oli rakastanut häntä.
Kolmas kyynel.
*
Andromeda Tonks tuijotti kivettyneenä pientä pergamentinpalaa edessään. Se ei ollut pitkä ja tiukan asiallinen kuten ministeriön kirjeet, vaan lyhyt, nopeasti kirjoitettu ja sävyltään osaaottava. Ministeriö ei olisi muutenkaan ilmoittanut että hänen miehensä oli löydetty kuolleena, sillä nykyään ministeriö tarkoitti suunnilleen samaa kuin "tiedät-kai-kenen sätkyukot".
Hitaasti nainen nousi ylös, ja käveli katsomaan seinällä riippuvaa valokuvaa. Se oli heidän hääkuvansa: molemmat hymyilivät onnellisina, sädehtivät rakkautta ympärilleen kuten vastanaineet tekevät. Andromeda puristi kätensä nyrkkiin. Hänen piti olla vahva, Dorankin takia. Hänhän oli Musta, pitäisi olla helppoa pitää pää ylpeästi pystyssä ja olemus arvokkaan vakaana.
Miksi se sitten oli niin hemmetin vaikeaa?
Neljäs kyynel.
*
Pölyä, välähdyksiä, murskautuvan kiven ryskettä - kaaos. Tonksin sydän hakkasi. Hän ei kestänyt tätä epätietoisuutta. Aberforth juoksi heitä kohti huutaen jotain merkityksetöntä pohjoisesta ja jättiläisistä.
"Oletko nähnyt Remusia?" nainen huudahti epätoivoisesti.
"Hän kaksintaisteli Dolohovin kanssa, sen jälkeen en ole nähnyt!"
Tonks juoksi pölyn läpi kuuntelematta mitä hänen peräänsä huudettiin. Hän viskasi juostessaan muutaman kirouksen, tähyillen kiihkeästi ympärilleen. Lopulta hän huomasi tutun ruskeahiuksisen hahmon noin sadan metrin päässä hurjasti taistellen. Tonksin sydämessä läikähti, Remus oli elossa, hän oli -
Samassa mies kaatui maahan ja taikasauva lennähti hänen kädestään. Kuolonsyöjä astui eteenpäin voitonriemuisesti. Remus kohtasi vakaasti miehen katseen, vihreän valosuihkun osuessa kohteeseensa.
"Eei-iii!"
Viides kyynel.
*
Tämä ei tunnu miltään. Rose katsoi suoraan teräksenharmaisiin silmiin. Ne katsoivat takaisin ylpeinä, haastavina.
"Se on sitten ohi."
"Niin on."
Se tarkoitti me. Paitsi etteivät he koskaan todella olleet me. Joskus piti vain rikkoa rajoja, tehdä jotain koska se oli kiellettyä. Väärin.
"Törmäillään, Weasley", Scorpius sanoi tavalla jonka vain aito Malfoy osaa.
Rose nyökkäsi arvokkaasti jääden katsomaan loittonevaa selkää, kunnes syntisen makeat suudelmat ja hekumoivat väristykset hampaiden näykätessä kaulaa liian lujaa katosivat muiden muistojen mukana kulman taa.
Kielletty hedelmä maistuu makeimmalle
Eivät he koskaan rakastaneet toisiaan. Heidän suhteensa oli perustunut kapinoinnille auktoriteetteja vastaan, samoin kuin tuliviskikokeilut. Ei tunnetta.
Kuudes kyynel.
*
Huone vaipui hiljaa viileän kesäyön hämyyn. Vanha mies istui avonaisen ikkunan ääressä katsoen viereisessä vuoteessa makaavaa naista. Ryppyinen käsi pyyhkäisi hellästi hiuksia otsalta, silmissä pesi väsymys ja huoli.
"Arthur, minulla ei ole hätää."
Mies hätkähti kuullessaan käheän, lempeän äänen ja vastasi vaimonsa katseeseen.
"Sinuun koskee."
"Ei enää kauan. On aika lähteä", nainen vastasi kevyt hymy kasvoillaan.
Arthur tarttui vapisten vaimonsa käsiin. Miten hänelle kävisi, Molly ei saa lähteä, ei saa jättää häntä yksin. Mutta tätä oli kestänyt jo liian kauan, olisi ollut itsekästä pitkittää tuskaa. Arthur pakotti kasvoilleen huteran hymyn ja kuiskasi ääni väristen:
"Hyvää matkaa, rakas."
Seitsemäs kyynel.
*
