Ikäraja: S
Yhteenveto: Hyviä aikoja, huonoja aikoja, ja kaiken kietoo yhteen tuoksu, jonka nimi on Shalimar.
Kirjoittajalta: Se pyörii sittenkin! Tai siis, se kirjoittaa sittenkin! Tämä teksti syntyi yhdenlaisena ja on käynyt sen jälkeen läpi monta muodonmuutosta. Tunnen, että nyt se on löytänyt oikean muotonsa ja sen, mitä yritin tavoittaa. Tuntuu väärältä antaa mitään lukuohjeita, joten sanon vain, että tämä on auki tulkinnoille.
Shalimar
Olemme kulkeneet yhdessä valovuoden. Käsi kädessä, kumpikin vuorollaan toista johdattaen. Muistoja on niin paljon, että ne sekoittuvat toisiinsa kuin vesivärit ja tihkuvat märän paperin läpi mielen puhtaille pinnoille. Simpukankuorien rasahtelu paljaiden jalkojen alla; karjakellon heleä sointi siellä, missä yksinäiset vuoret järjestyvät jonoiksi. Viikatteen kiihtynyt kuiske heinikossa ja särmikkäät r-kirjaimet, jotka takertuvat kurkkuun. Yksinkertaisten ikkunoiden takana uhoava kylmyys, jota vastaan taistelemme sylikkäin. On niitäkin öitä, jolloin kuumuus käy niin tukahduttavaksi, että on mahdotonta saada tarpeeksi etäisyyttä.
Hyviä aikoja, huonoja aikoja, ja kaiken kietoo yhteen tuoksu, jonka nimi on Shalimar.
Kaupungissa ilma on valheista paksua, ja askeleet kaikuvat yksinäisinä metrotunneleissa. En ole vieläkään oppinut suunnistamaan välinpitämättömyyden ja viiltävien kyynerpäiden keskellä. Sinä olet huolissasi, pelkäät, että lukitsen maailman ulkopuolelle. Ei se pidä paikkaansa. Joka aamu kun lähdet, avaan ikkunan maailmaan ja istun sen ääreen kahvikuppini kanssa. Huutoja, naurua, voihketta, hiljaisuutta. Valkoista kohinaa. Pieni makuuhuone on täynnä elämää. Ja kun tulet kotiin ja kerrot päivästäsi, imen itseeni tarinoita metrossa tapaamastasi kodittomasta, isättömistä lapsista ja tuhansista muista ajan kiihtyvässä virrassa piilottelevista karikoista.
Kuten sanoin, hukkasin suuntavaistoni kaupunkiin.
Ovi leikkaa ilmaa kuin veitsi, ja askeleesi saavat seinät kumisemaan. Pysähdyt makuuhuoneen kynnykselle, ja koukistan sormeani kutsuksi. Suudelma kihelmöi otsalla samalla tavalla vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Mutta tänään välillämme on etäisyys, jota hellinkään kosketus ei ylitä.
Sillä sinä pelkäät näitä tyhjiä huoneita, hiljaisuutta ja mattoja, jotka pysyvät paikallaan. Et ole antanut anteeksi sitä, että se, mikä minusta lopulta tuli ulos, ei ollut hetkeäkään meidän.
"On aika katkaista napanuora."
Painaudun sinua vasten vielä kerran. Nenäni pyyhkii takkisi kaulusta ja tuttu tuoksu, kertaalleen unohdettu, on hukuttaa minut. Me kaksi, merihädässä. Toinen nousee rantaan, toinen lukitsee itsensä simpukkatorniin.