Ficin nimi: Sateessa
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Lyra
Varoitukset: -
A/N: Tuisku ja Miia löytyvät myös näistä teksteistäni:
Ongelma, S (marraskuu 2016) ja
Ehkä, S (marraskuu 2016) +
Auringon laskiessa tuulee, K15 Sateessa
(552 sanaa)
elokuu 2016
Miian oli kylmä. Sade rummutti katuja tasaiseen tahtiin ja valui sisään lenkkareitten koloista. Vesi kasteli sukat hitaasti ja ne litisivät jokaisella askeleella. Vettä lensi kasvoille ja sormet olivat valkoiset kylmästä. Tietenkin juuri sinä päivänä hän oli unohtanut sateenvarjon ja myöhästynyt bussista. Olisi sittenkin pitänyt mennä aamulla pyörällä, eikä suostua kulkemaan isän kyydissä. Ainakin Miia olisi jo kotona, eikä enää raahustaisi sateessa eteenpäin kylmissään.
Päivä oli muutenkin ollut surkea. Liikuntatunnilla oli pelattu lentopalloa ja Miian olemattomalla koordinaatiokyvyllä ei pitkälle pötkitty. Montaa osumaa hän ei ollut pallosta saanut, mutta sitäkin useammin oli Miian joukkue hävinnyt pallon Miian takia. Kaiken lisäksi hän oli unohtanut pyyhkeensä kotiin ja joutunut olemaan loppu päivän hikisissä vaatteissa. Ruokailussa hän oli vielä vahingossa sotkenut housuihinsa ketsuppia. Ja sitten oli Tuisku. Tuisku, joka hymyili ärsyttävää hymyään ja kuherteli Sofian kanssa kaikkialla, minne Miia vain kääntyi. Tuisku olisi todella tarvinnut kovan lyönnin vasten kasvojaan ja Miia oli valmis antamaan sen.
Laahustaessaan kotiin Miia unelmoi vain lämpimästä suihkusta ja siitä, että koska oli perjantai, hänen ei tarvitsisi tehdä enää mitään. Kotona Miia voisi vain ottaa rennosti, syödä jääkaapista äidin valmistamaa ruokaa ja nukahtaa sohvalle, jos siltä tuntui. Ei ollut ensimmäinen viikonloppu syksyllä, kun vanhemmat olivat päättäneet lähteä kesänlopetuslomalle mökille. Miia ei sellaista jaksanut, joten hän sai olla rauhassa yksin kotona. Erään tietyn pojan kasvot ilmestyivät hänen mieleensä.
Jos ärsyttävä sade olisi vain loppunut ja Miia ei enää olisi tärissyt kylmästä. Miia oli kuunnellut aluksi musiikkia puhelimestaan, mutta sekään ei pitänyt sateesta, joten Miia oli kokenut paremmaksi laittaa puhelimen syvälle taskun uumeniin. Joku ohitti hänet mopolla ja vettä roiskui. Hetken mielijohteesta Miia kohotti keskisormensa pystyyn kuskin perään. Toinen ei kuitenkaan kääntynyt ja Miia jatkoi kohti kotia raahustamista. Matkaa oli piirun yli kahdeksan kilometriä, mutta Miia oli jo kävellyt suurimman osan.
Mopoilija kääntyi edessäpäin ympäri ja lähti tulemaan takaisinpäin. Miian olisi tehnyt mieli näyttää keskisormea uudestaan, mutta tyttö hillitsi itsensä. Mopoilija ajoi hänen ohitseen ollenkaan hidastamatta, mutta tällä kertaa Miia ei saanut osakseen vesiryöppyä. Mopoilija kuitenkin oli vienyt tytön huomion täysin, sillä Miia ei ollut ollenkaan huomannut hänen vierelleen astellut ihmistä, ennen kun tuo avasi suunsa.
“Tarvitsetko sateenvarjoa?” ääni sanoi ja samassa hänen päänsä ylle ilmestyi sateenvarjo ja joku tuppautui hänen viereensä.
“Tuisku”, Miia huokaisi.
“Iltapäivää”, Tuisku vastasi ja heitti toisen kätensä rennon oloisesti Miian hartioille ja veti tytön lähemmäs itseään. “Miksi sä vaellat täällä sateessa?”
“Myöhästyin bussista”, Miia selitti vain hiukan vastahakoisesti.
“Olisit voinut odottaa seuraavaa”, Tuisku tokaisi.
“Ei tullut mieleen”, Miia tuhahti. Äänessä oli enemmän ilkeyttä kuin oli tarkoitus.
Hetken he kävelivät hiljaisuuden vallitessa ja Miia antoi ajatustensa pyöriä vapaina. Hän ei ymmärtänyt, miten jaksoi Tuiskua. Hänen olisi pitänyt kääntyä pois, kieltäytyä sateenvarjosta ja olla loppuelämänsä puhumatta Tuiskulle. Jotenkin se ei kuitenkaan onnistunut. Miia oli pitkään taistellut sitä vastaan, eikä ollut suostunut myöntämään sitä itselleen. Silti Tuisku oli saanut hänet aivan myydyksi. Miian omatuntoa kolkutti aina välillä Sofia, kun hän päästi ajatuksensa niin pitkälle, mutta hän ei ollut se, joka oli heittänyt käden toisen hartialle.
Tuisku vilkaisi edemmäs ja huokaisi kuuluvasti. Miiakin katsoi ja hänenkin olisi tehnyt mieli huokaista. Sofia seisoi farkkutakissaan ja revityissä farkuissa tien reunassa hymyillen leveästi. Tuisku loi pahoittelevan ilmeen Miialle, mutta siitä huolimatta Miia ymmärsi, ettei hän olisi saanut olla mustasukkainen. Hänen pitäisi mennä kotiin ja unohtaa tämä kaikki, jälleen kerran.
“Sä voit pitää sen sateenvarjon”, Tuisku sanoi ja juoksi sitten risteykseen, jossa Sofia heilutteli kättään. Miia käänsi selkänsä.
