La framboise arctique (S)

[shaya]

Ikäraja: S
Genre: drama, romance
Paritus: Gabrielle Delacour/Charlie Weasley
Vastuuvapaus: En omista Pottereita, enkä osaa ranskaa.
Summary: ”Mutta jos on satama”, sanoo Gabrielle.

A/N: tämä on fiertélle, ihan vain koska.
OTS20: Delacourit, rare10

Gabrielle avaa oven pieniä vaaleanpunaisia kukkia hiuksissaan, nauraen tummalle miesäänelle toisesta huoneesta. Taustalla soi jazz ja kädessään naisella on savuke, jonka holkki on pidempi kuin ne hopeiset haarukat, joita Charlie tietää Gabriellen käyttävän arkisinkin, ihan vain koska.

”Oi!” on Gabriellen tervehdys tänään, poskisuukkoja muutama sentti ohi kasvoista, huolimattomasti, ja halaus joka sirottelee tuhkaa Charlien takinhartioille.

”Keskeytänkö jotain?” punapää kysyy, koska se on kohteliasta ja jos hän on jotakin äidiltään oppinut, niin sen, että vaikka käytöstavat ovat ilmaisia, niiden arvo on kultainen. Gabrielle nauraa lisää – aina vain nauraa, aina – ja pudistaa päätään, non, non, viittoo käymään peremmälle.

Naulakossa on hattuhylly (tietysti), peilissä kultaiset reunukset ja huulipunatahroja. Asunnossa on kaksi huonetta, toisen ovi lukossa, toisessa ei ovea lainkaan. Tietysti. Vain Gabriellella saattaa olla sellainen logiikka, Charlie ajattelee katsellessaan kuinka pariisitar tanssahtelee sisään ovettomista karmeista ja suoraan vastapäiselle ikkunalle, jonka tämä avaa. Yksi ovi kiinni, toinen auki.

”Vitaly, Charlie”, Gabrielle esittelee katse jossakin Montmarten yläpuolella, samassa suunnassa jonne hän puhaltaa savukepilvensä.

”Hei”, Charlie sanoo, mutta Vitaly ei vastaa mitään. Tällä on tummat hiukset ja sellainen taiteilijan olemus ja parransänki, joihin Charlie tietää Gabriellen olevan heikkona.

Juttu on nimittäin niin, että Charlie tuntee Gabriellen. Edelleen. Yhä. Vieläkin.

(Juttu on nimittäin niin, että Charlie rakastaa Gabriellea. Eilen, tänään, huomenna.)

**

”Minä soitan sinulle!” Charlie kuuntelee Gabriellen huutavan ovenraosta Vitalylle, joka harppoi äsken tuohtuneena olohuoneen poikki ja nyt varmasti rappusia pitkin sateeseen. Koko juttu olisi huvittava, ellei se olisi niin hellyttävän gabriellemainen: teatterilla satunnaisesti poimitusta elokuvasta poimittu lausahdus, joka huikataan tuntemattoman perään ihan vain koska.

Koska on Gabriellen yleisin motiivi, eikä tämä kai itsekään aivan tiedä, mitä se tarkoittaa. Koska elämä on? Koska tuntuu siltä? Koska unelmat ovat ikuisia ja arjen luksus ainoa käsillä oleva?

Gabriellella ei ole puhelinta, ja Charlie epäilee vahvasti naisen edes tietävän, mikä se on. Ei hänkään tietäisi, ellei sattuisi olemaan Arthur Weasleyn poika.

Ei sillä, että sillä olisi mitään merkitystä minkään suhteen; vaikka Gabriellella sattuisikin olemaan puhelin ja jopa Vitalyn numero, tämä tuskin soittaisi miehen perään. Gabrielle Delacour, nimittäin, ei kaipaa mitään sellaista elämäänsä. Parisuhdetta. Lapsia. Vakinaista työtä.

(Hänen onnekseen myöskään Charlie Weasley ei kaipaa elämäänsä yllämainituista mitään.)

**

Gabrielle puhuu usein kirjoista joita aikoo kirjoittaa, mutta joita ei ole vielä ehtinyt kokea. Hänestä on ehdottoman tärkeää kokea kaikki ensin itse, koska kirjojen ei pitäisi antaa ihmisille turhaa toivoa, ja kuinka hän muuten voisi tietää puhuvansa totta?

Charlie, sen sijaan, puhuu vähemmän, mutta tietää Gabriellen tuntevan hänen tarinansa silti. Ne ovat helposti luettavissa: seuraa tuota viivaa rintakehän yli lonkkaluulle (älä koskaan kutita nukkuvaa lohikäärmettä), juoksuta sormiasi pitkin tätä arpea käsivarressa (kuka ja kenen armeija?), suutele noita mustelmia lapaluulla (ga-bree-EL).

Oranssit aamut, Gabriellen silkkiset sormenpäät ja Se Hymy joka on pelkkää veelaa ja pakottaa aurinkoleijonatkin vaientamaan karjuntansa ikkunan takana vielä muutamaksi minuutiksi. Charlien siniharmaissa silmissä kuplii nauru, kun Gabrielle murisee ikkunalle ja kynsii tupakalta tuoksuvaa ilmaa leikillään.

”Sinulla on sellaiset silmät kuin juuri avatulla pullollisella oikein hyvää shampanjaa”, sanoo Gabrielle kerran, hiuksissa on pieniä vaaleanpunaisia kukkia (Aina. Joka kerta. Toujours.)

Charlie polttaa savukkeensa ilman holkkia, sillä hän ei ole Pariisista kotoisin. Tuhkaa ympäri sänkyä.

**

Voi mennä vuosia, ennen kuin Gabriellen englantilaisen aamun harmaa kyyhky seuraavan kerran hajottaa yhden Charlien matkateltoista terävällä nokallaan.

Helvetin innokas posteljooni.

(Charlie pitää junista; törmäyksissä kaikki on kiinni sekunneista, mutta matka kestää silti ikuisuuksia.)

**

Joskus he juovat mesimarjalikööriä sen talon katolla, jossa Gabrielle asuu. He eivät koskaan katso Eiffel-tornille päin, ja juomisen saa aloittaa vasta, kun taivaanrannassa välähtää sama sävy, jota heidän juomansakin on.

Mesimarjoja ei saa keittää, sillä silloin niiden maku muuttuu karvaaksi.

”Grand-mère on aina ollut parempi juomien maistelussa kuin valmistuksessa”, toteaa Gabrielle ja leikkii pilvikonetta, omien sanojensa mukaan siis. Charliesta se näyttää ihan tavalliselta tupakanpoltolta.

Grand-mère on se veela, josta Bill aina valittaa Charlielle. Kuulemma ihan hirviö. Onnenpoika kun et sitä joudu kestämään, selittää Bill, ja sitten vaikenee kun Fleur pistää päänsä sisään olohuoneen ovenkarmeista ja kutsuu päivälliselle. Joutui aviomiehensä vangiksi ja ihastui mesimarjojen kitkeryyteen yhtä paljon kun prosentteihin pullon kyljessä, sanotaan.

Fleur kuulemma jumaloi isoäitiään.

(Gabrielle on aina omannut aivan erityisen kyvyn suhtautua kaikkeen rakastamaansa hellällä realismilla. Charlieenkin. Fleuriinkin. Myös grand-mèreen.)

**

Gabrielle ei koskaan sano rakastavansa Charlieta. Juttu on nimittäin sillä tavoin, että hän rakastaa kaikkea muuta, eikä kaikki muu ole Charlie.

Hänen onnekseen Charlie ei ole koskaan ollut perso sellaisille seikoille; Gabriellen hiuksiin sidotuille mesimarjankukille, kun ne putoilevat joka paikkaan, savukkeille jotka poltetaan eri tavoin. Taiteilijarentuille jotka Gabrielle unohtaa Charlien saapuessa samaan tapaan kuin kylpyvaahtokin jäähtyy ammeeseensa keskiviikko tiistain jälkeen.

Kerran keväällä he kiipeävät jalkaisin Montmarten huipulle ja katsovat kuinka kevät purjehtii Pariisiin, niin kuin Gabrielle asian ilmaisee. Charliesta sanonta on jo lähtökohtaisesti pielessä, koska Pariisi on sisämaakaupunki eikä sinne siten voi purjehtia yhtään mikään.

”Mutta jos on satama”, sanoo Gabrielle.

Charlie ymmärtää, hymyilee talvenrippeet silmäkulmiin rypyille.

(Charlie ei ole Pariisista kotoisin, mutta ankkuroitunut Seinen rannalle, sen kerrostalon katolle, jonka eturapuilla on aina pieniä, vaaleanpunaisia kukkia.)

[Funtion]

Ah, merci chérie, fierté kumartaa ja heittää paperinpalasia sun jalkojen alle. Eiku.

Ne ovat helposti luettavissa: seuraa tuota viivaa rintakehän yli lonkkaluulle (älä koskaan kutita nukkuvaa lohikäärmettä), juoksuta sormiasi pitkin tätä arpea käsivarressa (kuka ja kenen armeija?), suutele noita mustelmia lapaluulla (ga-bree-EL).
Tää on mun ehdoton lempikohtani (mainitsinkin sulle tosta jo kuka ja kenen armeija -kohdasta, haha, nerokasta oikeesti!) Tää on siis ihan käsittämättömän upee.

(Charlie pitää junista; törmäyksissä kaikki on kiinni sekunneista, mutta matka kestää silti ikuisuuksia.)
<3

Siis tää oli jotain niin huikeeta. Mä oon iloinen, miten kerrankin oikeesti tajusin mitä sä oot kirjoittanut! Nää oli sellaisia hetken häivähdyksiä, jotka kertoi kuitenkin aika paljon tuosta Gabriellen ja Charlien suhteesta - jos sitä siksi voi kutsua? Ja muutenkin... Charlie, yksi lempihahmoistani, Gabrielle, hänkin siedettävä. Yhdessä jotain hassua (ja miks mä nään tän täysin mahdollisena.)

Täällä oli miljoonatuhatta kohtaa, jotka haluaisin vielä lainata ja ylistää, mut en viitsi. Tän tunnelma oli kamalan käsinkosketeltava. Se oli vahvasti läsnä, koko ajan mukana, ja musta tuntuu että tän tekstin jälkeen en pysty kirjoittamaan mitään ainakaan puoleen vuoteen. Tuli niin pahat alemmuudentunnekompleksit että! (Sä nousit tällä tekstillä mun lempikirjoittajiin ja se on jo jotain.)

Gabrielle oli ihanan heleä. Charlie taas vähän... no, se jäi jotenkin vähän Gabriellen varjoon. Hyvällä tavalla toisaalta, sillä tässä ihastuin nimenomaan Gabrielleen. Ja se miten tässä oli kamalasti vertauskuvia... etenkin tuossa lopussa! Mutta jos on satama. Ja tää nimi on jotain huikeutta: la framboise arctique, mesimarjat. Vaaleanpunaiset kukat. Apua.

Mä rakastin tätä. Ihan vain koska.

[shaya]

fierté, tyttöseni, ei tarvetta paperinpaloille! Mua epäilytti kauheasti kun aloin kirjoittamaan tätä; 14 vuotta on kuitenkin ihan hurja ikäero, mutta toisaalta, Gabrielle on ehkä vähän pikkuvanha ja Charlie taas ikuinen poikamies, joten ehkä tämä paritus sillä tavalla toimii. Hyvä myös jos tekstin tyyli - tuo hetkellisyys nimenomaan - toimii, pohdin sitä aina, vaikken muutenkaan osaa enää kirjoittaa. Olen hurjan otettu lempikirjoittaja-tittelistä (hivelee jumalattarellista itsetuntoani hahaha), mutta älä ihmeessä mitään alemmuuskomplekseja ota, kirjoitat itse niin valtavan hyvin. Gabrielleen kuuluukin ihastua, Charliesta aion sen sijaan kirjoittaa vielä toiste (eli eilen, mutta senhän tiesitkin jo), ehkä hän silloin onnistuu herättämään enemmän tuntemuksia! ;) Nimestä olen muuten kind of alkanut itsekin pitää, jollain oudolla tavalla, vaikka se poikkeaakin normaalista minusta aika paljon. Haha surkeaakin surkeampi kommenttiinvastaus tästä kyllä nyt tuli, mutta kiitos joka tapauksessa hurjasti, sain tästä paljon irti. <3

[Kaarne]

No niin, nyt yritän viimeinkin saada tämän kommentoitua loppuun. En voi luvata, että kommentissani on vieläkään mitään järkeä (tämä on laskujeni mukaan neljästoista yritys jo ), mutta tällä kertaa aion saada sen postattua kuitenkin.

Pidän Charliesta ja pidin Charliesta myös tässä tekstissä. Yleensä minun Charlieni on tavallaan riippumattomampi, se joka pyörittää asioita, mutta oikeastaan nautin kovasti että asetelma oli tässä tavallaan päinvastoin - eikä kuitenkaan silti niin, että Gabrielle olisi ollut manipuloiva tai tunteeton, hän vain oli vapaa ja elävä ja Charlie nautti siitä, että asia oli niin, ja antoi tavallaan Gabriellen olla sitä mitä tämä oli. Tykkään sellaisista ficeistä, jotka kertovat vapaudesta ja sellaisista suhteista, jotka ovat onnellisia olematta kuitenkaan perinteisen mallin mukaisia, ja tykkäsin tässä tuosta pariisilaisesta boheemiudesta mikä oli kuitenkin vähän tavallisuudesta poikkeavaa.

Heh, mainitsit itse tuosta ikäerosta ja minä en tullut jotenkin ajatelleeksi sitä ollenkaan, ehkä siksi että Gabrielle ei ole minulle hahmona laisinkaan tuttu. Toisaalta 14 vuotta on jo sen verran paljon, että sen olisi voinut tekstissä jotenkin nostaa esiin - varsinkin, jos suhde kerran kestää vuosia ja alussa molemmat lienevät kuitenkin jo täysi-ikäisiä, niin kyllä se ikäero jotenkin näkyy. Toki sen ei tarvitse nousta keskeiseen rooliin, mutta olisin tykännyt, jos se olisi edes jotenkin mainittu (muutenkin kuin ryppyinä silmäkulmissa, ihana yksityiskohta se toki!), koska se olisi minusta tuonut tähän lisää syvyyttä ja antanut lukijalle pohdittavaa. (Itse aloin miettiä sitä heti kun kommentissasi asiasta mainitsit ja innostuin hirveästi kaikista mahdollisista tavoista hyödyntää tuota ikäeroa tämän suhteen kuvauksessa ja mietin kaikkia tapoja miten se voisi ilmetä jne. )

Koko teksti oli kielellisesti vallan ihastuttava, paljon onnistuneesti valittuja yksityiskohtia ja kielikuvia ja muuta sellaista. Vähän jäin miettimään tuon kiemuraisuuden määrää, hetkittäin se nimittäin taas väsytti niin paljon että täytyi palata lukemaan jokin kohta uudelleen, mutta näin lyhyessä tekstissä ei vielä häiritsevästi ja Gabrielleen tuollainen kiemuraisuus kyllä mainiosti sopikin. Charlieta olen itse aina pitänyt mutkattomampana, helpompana, mutta koska Gabrielle on tämän tekstin keskipiste ja aurinko, on loogista, että tekstin kieliasukin tukee nimenomaan hänen hahmoaan ja antaa Charlien jäädä enemmän taustalle.

Tykkäsin siis tästä hyvin paljon, kiitos! Yritän lähipäivinä kommentoida myös nuo kaksi muuta välilehdissä auki olevaa ficciäsi, mutta tenttiinluvun vuoksi se voi vähän lykkääntyä - tule tökkimään jos unohdan koko asian.

[Vuorna]

Iltaa! Minut saa houkuteltua vaikka minne ranskankielisen otsikon avulla, etenkin kun mun kielitaidossa on ollut mesimarjan kokoinen aukko! Joka päivä sitä oppii jotain uutta, ja samalla saa luettua varsin ihastuttavan tekstin. Pottereiden ranskattarista Gabrielle on ehdottomasti se tuntemattomampi, ja Charlielle paritettuna häntä en ole varmaan koskaan nähnyt. Se saikin aikaan varsin mielenkiintoisen lukukokemuksen, josta nautin kovasti.

Tässä oli ihanan ranskalainen tunnelma! Gabrielle erityisesti nyt oli varsinainen ihastuttava ranskatar, ei liian stereotyyppinen mutta kuitenkin ne piirteet olivat helposti huomattavissa. Hänen ja Charlien välinen kontrasti oli myös ihana, Charliesta välittyi semmoinen tietynlainen tasaisuus ja ymmärtäväisyys, mikä sopi erinomaisesti yhteen Gabriellen pirskahtelevamman olemuksen kanssa. Mä en heidän ikäeroonsa oikeastaan kiinnittänyt lainkaan huomiota, toki se olisi voinut toimia eräänä lähestymistapana mutta en itse ainakaan jäänyt sitä kaipaamaan.

Suorastaan rakastin kaikkea tämän tekstin kuvailua ja sen aikaansaamaa tunnelmaa. Gabrielle oli ehdottomasti tämän tekstin keskiössä, ja kaikki häneen liitetyt yksityiskohdat sun muut loivat hänestä todella ihanan kuvan! Epätäydellisyydessään täydellinen, vähän siihen tapaan. Tosiaan tän tekstin tunnelma oli älyttömän ilahduttava, jotenkin kepeä mutta silti syvällinen – tuli ihan mieleen semmoinen idyllinen pariisilainen kesäilta vaikka sitten siellä Montmartrella tai Seinen rannalla. Tän tekstin asettelu oli myös mukana luomassa sitä tunnelmaa, ja se myös rytmitti lukemista kivasti.

Charlie ei ole Pariisista kotoisin, mutta ankkuroitunut Seinen rannalle, sen kerrostalon katolle, jonka eturapuilla on aina pieniä, vaaleanpunaisia kukkia.

Ai että mitkä viimeiset sanat! Melkein valahti suu auki, tuo oli täydellinen lopetus tälle tekstille.

Ihanaa, että tämän löysin Finin syövereistä näin vuosienkin jälkeen, nautin tämän lukemisesta valtavasti! Merci beaucoup tämän kirjoittamisesta, se ilahdutti minun iltaani.

[Hopearausku]

Vau, tässä oli aivan upea tunnelma! Koko ficci henkii sellaista tiettyä hetkellisyyttä, mikä oli jo aiemminkin kommenteissa mainittu. Nuo oikeaan laitaan tasatut, ihanan runolliset virkkeet kappaleiden lopuissa olivat todella hienosti toteutettuja, ne tavallaan pysäyttivät kaiken aina hetkeksi ja saivat lukijan miettimään lukemaansa tekstiä. 

Kuvailu oli ehdottomasti parasta antia tässä tekstissä ja suuri osa myös edellä mainitun tunnelman luomisessa. Tämä teksti ehkä sijoittuu Ranskaan noin juonellisesti, mutta kuvailu sai tämän ficin myös tuntumaan Ranskalta:

Oranssit aamut, Gabriellen silkkiset sormenpäät ja Se Hymy joka on pelkkää veelaa ja pakottaa aurinkoleijonatkin vaientamaan karjuntansa ikkunan takana vielä muutamaksi minuutiksi.

Ihan jo yksittäiset virkkeet (kuten ylläoleva lainaus), joissa ei varsinaisesti ole minkäänlaista yhteyttä miljööseen, tuovat silti mieleen Pariisin juuri sellaisena kuin se kaikissa romanttisissa elokuvissa esitetään. 

Gabriellen ja Charlien hahmot on kuvattu upeasti. Kumpikin vaikuttaa omalla tavallaan todella hurmaavalle ja sympaattiselle, erityisesti elokuvista satunnaisia lausahduksia poimiva Gabrielle valloitti sydämeni. Tässä on todella hienosti tuotu esille hahmojen persoonaa juuri tuollaisten pienten yksityiskohtien kautta – luonteenpiirteitä ei osoiteta lukijalle suoraan, vaan hahmokuvaukset on ripoteltu tekstin lomaan osaksi muuta kuvailua. Se toimii todella hyvin ja saa päähenkilöt tuntumaan entistä rakastettavammilta. ♥

Tämä oli tosiaan hieno teksti, kiitos tästä!