Fandom: ACD:n Canon!Holmes (tai vaihtoehtoisesti Granada)
Paritus: Holmes/Watson
Ikäraja: K-11
Genre: Draamaisa romance
Disclaimer: En omista alkuperäishahmoja, jotka fiktiivisten ollessa kyseessä kuuluvat Arthur Conan Doylelle, enkä sen puoleen oikeita historiallisia henkilöitäkään, joita toivon mukaan onnistuin tässä loukkaamaan heidän vaatimuksensa täyttämällä tavalla.
Varoitukset: Aikakaudelle tyypillistä rankahkoa homofobiaa ja aiheeseen liittyvää termistöä. Ketjutupakointia. Ensimmäisessä persoonassa tapahtuva kerronta lienee myös maininnan arvoinen, että sille allergiset osaavat varoa.
Summary: Maaliskuussa 1895 varsin arvovaltainen vieras saapuu tapaamaan Sherlock Holmesia poikkeuksellisen työtarjouksen kera, joka ajaa niin Holmesin kuin Watsonin pohtimaan, missä todella kulkee ammatin ja yksityiselämän raja.
A/N: Etsin jokin aika sitten vastaavasta aiheesta kirjoitettuja ficcejä ja koska en surukseni löytänyt juuri sitä mitä kaipasin, niin tiettyhän se piti lopulta raapustaa itse. Tarinassa esiintyvä ’mysteeri’ pohjaa täysin oikeaan episodiin ja tapahtumajärjestys vastaa historiallista faktaa siinä määrin, kun taustatutkimuksen pohjalta kykenin takaamaan. Luultavasti kyseinen asiakas lähetti todellisuudessa lakimiehensä asialle, mutta otin tarinan puitteissa luovia vapauksia.
Eli: mitä jos Sherlock Holmes olisi ollut historiallinen henkilö ja niiden yksityisetsivien joukossa, joita Queensberryn markiisi aikanaan halusi palkata paljastamaan Oscar Wilden valonarat (mies)suhteet. (Ennakkotieto kummastakaan henkilöstä ei ole välttämättä tarpeen.)
It was in the year '95 that a combination of events, into which I need not enter, caused Mr. Sherlock Holmes and myself to spend some weeks in one of our great university towns…- The Adventure of the Three Students, Arthur Conan Doyle
Tärkeintä on olla aitoVaikka kevät oli jo käsillä, ei siitä vielä ollut tietoakaan Lontoon kaduilla. Maaliskuun kylmä viima paiskoi heltymättä vasten kasvojani ne viimeisetkin metrit, kun kiiruhdin Baker Streetin poikki kohti kotia. Viimeinen potilaskäyntini oli osoittautunut odotettua lyhyemmäksi tapaukseksi ja iloitsin jo valmiiksi siitä ajatuksesta, että kykenisin pian vetäytymään loimuavan takan lämpöön kesken olevan kirjan kanssa. Pääsin lopulta turvallisesti sisätiloihin ja telkesin syvää tyytyväisyyttä tuntien myräkän ulos, ja olin juuri kurottautunut ottamaan hatun päästäni kun rouva Hudson purjehti näkyviin teetarjotinta kantaen.
”Tohtori Watson, en osannut odottaa teitä vielä tuntiin!” hän selitteli, nyökäten pahoittelevan oloisesti kohti tarjottimelle olevia kuppeja; niitä oli kaksi, joten aluksi en käsittänyt miksi hän katsoi anteeksipyyntöjen olevan paikallaan. Sitten hän kuitenkin jatkoi, ”Herra Holmesin puheille saapui juuri äsken asiakas, joten jos pidätte kiirettä, ehditte vielä varmasti kuulemaan millä asialla hän oikein on täällä.”
Nyökkäsin ja kiitin, ja koska olin kuitenkin itse matkalla yläkertaan, tarjouduin ottamaan teetarjottimen mukaani. Rouva Hudsonin kiitollisen sirkutuksen kaikuessa korvissani lähdin nousemaan portaita ylös, varoen etten mennessäni läikyttäisi tarjottimen antimia.
Porrastasanteella pysähdyin sen verran, että kykenin sijoittamaan tarjottimen läheiselle pöydälle siksi aikaa kun riisuin märän takkini. Jätin sen taiteltuna porraskaiteelle ja keräsin tarjottimen taas käsiini; huoneen ovi oli onneksi jo raollaan, joten kykenin ilmoittamaan tulostani koputtamalla tarjottimen reunalla vasten ovenkarmia, ennen kuin työnnyin peremmälle.
Astuessani sisään teetarjotinta tasapainoillen, kävi saman tien selväksi ettei Holmes ollut osannut odottaa minua rouva Hudsonin sijaan. Silmänräpäyksen ajaksi hänen kasvoillaan välähti ilme, jota ani harvoin olin niillä nähnyt – sekoitus hätäännystä ja rehellistä pelkoa – mutta se oli haihtunut yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, ja jälleen sen korvasi rävähtämätön tyyneyden naamio.
”Ah, Watson, juuri sopivasti – vieraamme oli juuri paljastamaisillaan miksi hän hakeutui tykömme tänä iltana.” Kääntyen asiakkaan puoleen, hän viittasi minuun ja jatkoi, ”Kollegani tohtori Watson. Olette epäilemättä törmänneet hänen
Strandissa julkaistuihin taltiointeihin niistä tapauksista, joita olemme yhdessä vuosien varrella tutkineet.”
Sohvalla istuva mies oli meitä hieman vanhempi ja hänen ankaria kasvojaan dominoivat huomattavat kulmat, jotka olivat säilyneet tummina harmaantuneista hiuksista huolimatta. Hän näytti etäisesti tutulta, mistä päättelin että olin oletettavasti nähnyt hänen kuvansa ainakin muutamaan otteeseen lehdissä.
Laskin teetarjottimen käsistäni viereisellä pöydälle ja tulin kättelemään miestä. Vasta silloin Holmes, epäluonteenomaiseen
faux pas’een sortuen, suvaitsi todeta, ”Watson, saanko esitellä: Sir John Douglas, Queensberryn markiisi.”
Kohotin kulmiani yllättyneenä, mutta siinä vaiheessa markiisi oli jo tarttunut käteeni murskaavalla otteella. ”Olen toki Holmesin ohella kuullut teistä, tohtori, vaikken olekaan tutustunut kirjoituksiinne”, hän murahti. ”Olen kiireinen mies, enkä tätä nykyä jaksa juurikaan tuhlata aikaani seuraamalla maamme sanomalehtien laskevaa tasoa.”
Takan suunnalta kuului äkisti terävä raksahdus. Käännyimme yhtä aikaa markiisin kanssa katsomaan Holmesia, jonka käsi juuri parahiksi erkani sen veitsen kahvalta, joka kuriositeetin luontoisesti toimitti jo ties kuinka monetta vuotta paperipainon ja kirjeniputtajan yhteisvirkaa. Nyt veitsi törrötti syvällä takanreunuksessa, ja Holmes selaisi näennäisen viattomana kädessään olevia papereita.
Katsoin parahiksi selvittää kurkkuani. ”Holmes mainitsi, että olitte juuri kertomassa asianne luonteen. Pyydän, olkaa hyvä ja jatkakaa.”
Otin esille muistiinpanovihkoni ja kynän, ja koska Holmes oli selkeästi päättänyt pysyä seisaallaan, siirryin istumaan hänen tyhjänä olevaan tuoliinsa. Vastapäisellä sohvalla markiisi oikaisi selkänsä ja sanoi, ”Hyvä on. Aluksi minun on kuitenkin kysyttävä, sanooko nimi ’Oscar Wilde’ kummallekaan teistä herroista mitään?”
Olin jo avannut suuni vastatakseni, kun Holmes äkisti kiirehti edelleni. ”Nimi on jokseenkin tuttu”, hän ilmoitti soinnittomasti. ”Tunnustan kuitenkin, että tarkemmat yksityiskohdat loistavat poissaolollaan. Olkaa hyvä ja tarkentakaa.”
Tahtomattanikin tulin syrjäkarein vilkaisseeksi hänen suuntaansa. Vasta viime viikolla olimme olleet teatterissa katsomassa Wilden viimeisimmän näytelmän, ’
Tärkeintä on olla aito’; huolimatta siitä, että Holmesin mielenkiinto sitä kohtaan oli ollut parhaimmillaankin keskinkertainen, edes se ei ollut hänelle riittävä syy unohtaa teoksen kirjoittaneen miehen nimeä. Ei ollut hänen tapaistaan valehdella potentiaalisille asiakkaille näin suoraan ja olinkin äkisti tavattoman kiinnostunut siitä, mikä sai hänet pelaamaan tämän sortin peliä nyt.
Siinä missä Holmesin kasvoilla pysytteli edelleen sama aiempi välinpitämättömyys, markiisin kulmat painuivat puolestaan notkolle. Ääni syvästä vastenmielisyydestä väristen hän aloitti, ”En mielelläni tee selkoa sen miehen edesottamuksista, syistä jotka pian tulevat kiistattoman selviksi, mutta koska te ette varsinaisesti jätä minulla vaihtoehtoa, teen tämän kerran poikkeuksen. Oscar Wilde on Irlannin vitsaus tälle kaupungille, pahainen perunanpurija joka kehtaa esiintyä aristokraatin elkein ja tuhlata kuin yksi, vaikkei omista siihen vaadittavaa arvonimeä, saati varoja. Hän myös katsoo olevansa jonkin sortin taiteellinen intellektuelli, ja onkin viimeisimpänä tempauksenaan onnistunut saamaan puoli Lontoota sekaisin jostakin ala-arvoisesta kyhäelmästä, jota ei parhaalla tahdollakaan saata kutsua näytelmäksi. Se, miten moisen keinottelijan on onnistunut huijata itsensä vakiovieraaksi niin monen merkkihenkilön päivällispöytään, on todellinen ihme, sillä uskokaa kun sanon teille – se mies on pelkkä
elukka.”
Langenneessa hiljaisuudessa räpäytin silmiäni hämmentyneesti. Olin toki aikanani armeijassa ja sittemmin alamaailman erinäisten tekijöiden kanssa vastakkain joutuessani tottunut kuulemaan ties millaista kielenkäyttöä, mutta tätä ennen en koskaan ollut törmännyt vastaavaan vieraamme kaltaisessa asemassa olevan miehen suusta.
Holmes ei sen sijaan edelleenkään reagoinut yllättävään purkaukseen mitenkään näkyvästi. ”Ymmärrän.” Hän poimi taskustaan savukerasian ja sytytti kaikessa rauhassa sen sisällöstä yhden. Vasta otettuaan muutamat henkoset savukkeestaan, Holmes jatkoi, ”Oletan että on olemassa jokin tietty syy, miksi tämän herra Wilden menestys kiusaa teitä niin suuresti.”
”Tällä ei ole mitään tekemistä jonkin niin jonninjoutavan kuin kateuden kanssa, jos te sitä tarkoitatte”, Queensberry murahti myrkyllisesti. ”Wilde on turmioksi meille kaikille ja se, että se riivaaja on päättänyt aloittaa paheidensa tartuttamisen minun pojastani, on vain ikävä tosiasia.”
Viimein Holmesin siihen asti niin kivisillä kasvoilla näkyi eloa; karistaen kärsimättömästi savukettaan orpona lojuvaan kahvikuppiin, hän tiukkasi, ”Kuten tekin, me olemme molemmat tohtori Watsonin kanssa kiireisiä miehiä ja meillä on parempaakin käyttöä ajallemme kuin kuunnella tuntitolkulla verhottuja loukkauksia. Pyydän, käykää asiaan.”
”Hyvä on. Joitakin päiviä sitten sain poliisilta tiedon, että Wilde on haastanut minut oikeuteen kunnianloukkauksen nojalla. Kuten varmaan hyvin tiedätte, maksimirangaistus moisesta syytteestä on kymmenen vuotta vankilassa. Lakimiehieni mukaan paras puolustusstrategia on osoittaa, että haasteeseen johtanut kommenttini on täysin perusteltavissa oleva fakta eikä pelkkä perätön huhu. Totuuden todistamiseksi kaipaan kuitenkin osaavan yksityisetsivän apua ja eräs nyrkkeilyseurani jäsenistä osasi kertoa, että te olette alallanne paras.”
”Hän ei ollut väärässä”, yllätin itseni mutisemasta puoliääneen.
Holmes vilkaisi minua kiitollisena, ennen kuin puhutteli jälleen Queensberryä. ”Sanoistanne on pääteltävissä, että haastetta edelsi jonkinasteinen julkinen kohtaus, jonka yhteydessä te esititte mainitun kommentin. Olenko oikeassa?” Kun markiisi nyökkäsi, hän jatkoi, ”Mikä mahtoi olla tuo tilanne ja – ennen kaikkea – väitteenne luonne?”
Uusi inhon väritys käväisi asiakkaamme kasvoilla, kun hän selkeästi muisteli tapahtunutta. ”Olin jo aiemmin käskenyt sitä irlantilaisroistoa pysymään erossa pojastani, mutta sanani olivat kaikuneet kuuroilla korville. Kyseisenä iltana yritin päästä sen kirotun näytelmän ensi-iltaan, tehdäkseni lopullisesti selväksi mitä mieltä olin moisesta pelleilystä ja miehestä itsestään. Minut kuitenkin käännytettiin pois teatterin henkilökunnan toimesta, joten kävin jättämässä Wilden klubille lyhyellä viestillä varustetun käyntikorttini.”
Enteilin tässä vaiheessa jo itsekin pahinta, mutta Holmes oli lopulta se, joka puki epäilykseni sanoiksi. ”Ja miten te osoititte tämän kyseisen kortin?”
”Kirjoitin
siihen ’Oscar Wildelle – tunnetulle sodomiitille’.”
Huoneeseen laskeutui hyinen hiljaisuus. Kynä, jota olin käyttänyt tehdäkseni keskustelun aikana muistiinpanoja, pysähtyi äkisti kesken rivin; jähmettynein katsein seurasin, kuinka vihkon sivulle syntyi sen johdosta mustetahra, jonka alati laajentuessaan imi pian muitakin sanoja tummanpuhuvaan nieluunsa.
Lopulta Holmes, ääni pidätellystä tunteesta matalana, puhui. ”Lienee turha edes sanoa, kuinka vakavasta syytteestä on kyse. Oletan että teillä oli perusteltuja syitä esittää se, ettekä olleet pelkästään suivaantunut jäätyänne paitsi teatterielämyksestä.”
En parhaalla tahdollakaan voinut ymmärtää, kuinka Holmes kykeni vitsailemaan tällaisella asialla, ja markiisin alati myrskyisämmäksi muuttuvan ilmeen edessä kuvittelin jo hetken hänen menneen liian pitkälle. Lopulta Queensberry kuitenkin vain tuhahti. ”Kysyttekin vielä. Kuten olen toistuvasti sanonut, se mies on piirittänyt keskimmäistä poikaani siitä asti kun he tapasivat, eikä tunne mitään häpeää tehdessään sitä julki. Sen lisäksi – huolimatta kotona odottavasta vaimosta ja lapsista – hänet voi tavata ilta toisensa jälkeen riekkumasta ulkona – ja missä seurassa! Mieheksi, joka tykkää tekeytyä siniveriseksi, hän törsää käsittämättömiä summia juottaakseen sairaat mielitekonsa jakavaa roskasakkia, ja tekee sen vieläpä kaiken kansan silmien alla nimekkäimmissä ravintoloissa. Ikään kuin kaikki se ei olisi vielä tarpeeksi, niin kyllähän nyt jo sokeakin kykenee pelkästään näön perusteella päättelemään, minkä sortin pervertikko se mies todella on.”
Uusi hiljaisuus. Huoneen ilmapiiri oli käynyt hetkessä niin painostavaksi, että ymmärsin tuskin hengittää. Holmes puhalsi savua suupielestään ja piti miettiväisen katseensa kohdistettuna epämääräiseen pisteeseen vastapäisessä tapetissa.
”Kaikesta huolimatta teiltä puuttuvat kuitenkin konkreettiset todisteet siitä, että mitään rikolliseksi luokiteltua olisi tapahtunut? Ja siksi ne nyt etsitte jotakuta, joka kykenisi perehtymään herra Wilden liikkeisiin, haastattelemaan mainittua kyseenalaista illallisseuraa ja niin edelleen. Eikö niin?” Vastauksena esitettyyn kysymykseen Queensberry nyökkäsi jämäkästi ja Holmes osaltaan toisti liikkeen, tällä kertaa kuitenkin paljon hitaammin. Katselimme markiisin kanssa molemmat kuinka hän imi viimeiset henkoset savukkeestaan, ennen kuin hieroi sen voimalla sammuksiin takanreunusta vasten. ”Kiitän teitä asian tuomisesta tietooni, sir, mutta joudun valitettavasti kieltäytymään.”
”Anteeksi kuinka?” Hetkessä markiisi oli kavahtanut jaloilleen ja seisoi nyt mittailemassa Holmesia silmästä silmään; minä yksin pysyin istumassa. ”Vitsailetteko?”
”Kaikkea muuta”, Holmes vakuutti kalseasti. ”Kuten Watson hyvin tietää, ja niin tekisitte tekin mikäli olisitte ikinä vaivautuneet lukemaan lehtenne pörssisivuja pidemmälle, ei ole olemassa mitään rikollisuuden lajia jota halveksuisin enemmän kuin kiristystä, ja tarjoamanne toimeksianto liippaa omaan makuuni aivan liian läheltä sitä. Minä en rupea pilaamaan miehen mainetta vaivaisten huhupuheiden vuoksi, enkä kannusta ketään muutakaan tekemään niin.”
”Kutsutteko te tätä kiristykseksi?” Queensberry ähkäisi ällistyneenä. ”Tässähän on herranjumala kyse koko Britannian kansakunnan moraalista –”
”Sitä suuremmalla syyllä. Mikäli minun oletetaan toimivan koko maan edun nimissä, oletan että Hänen Majesteettinsa itse saapuu puheilleni sitä vaatimaan. Siihen asti katson kuitenkin parhaaksi luottaa tässä asiassa omaan harkintaani ja toivotan teille mukavaa päivänjatkoa.”
Tulin ajatelleeksi, ettei markiisi selkeästi ollut mies, joka oli tottunut kuuntelemaan kieltäviä vastauksia; jo hänen menettelynsä teatterista taannoin lähtiessään todisti sen. Hetken aikaa hän tuijotti Holmesia mykistyneen tyrmistyksen vallassa, kunnes lopulta jokin paljon ikävämpi ja laskelmoivampi tunne alkoi ottaa hänen kasvoistaan vallan.
”Vai niin. Näen nyt, miten asia on”, hän virkkoi hitaasti. Puhuessaan hänen silmänsä pyyhkivät pilkallisesti Holmesista minuun ja sitten taas takaisin häneen, jättäen mennessään ihoni kananlihalle. ”Uskallanpa väittää, että tulette vielä katumaan tätä.”
”Saanen syvästi epäillä sitä”, Holmes tokaisi kylmästi. Hän marssi avaamaan oven ja viittasi kohti portaikkoa. ”Löydätte varmasti itsekin ulos.”
Markiisin viimein poistuttua huoneessa vallinnut uhkaava tunnelma muuttui täysin. Holmes sulki oven, lukitsi sen ja raahusti sitten heittäytymään siihen nojatuoliin, jossa itselläni oli yleensä tapana istua. Enää hänen olemuksessaan ei ollut lainkaan tietoa sitä äsken hallinneesta ylpeydentäyteisestä röyhkeydestä, vaan hänen kasvonsa olivat käyneet tuhkaisan kalpeiksi ja väsyneiksi.
Vihdoin hän virkkoi, ”Olen pahoillani että sinut raahattiin mukaan tähän. Mikäli olisin tiennyt että olit tulossa aikaisemmin takaisin –”
”En olisi toivonut sinun kuulevan äskeistä yksin”, huomautin väliin. Suuni tuntui äkisti kuivalta ja takeltelin etsiessäni oikeita sanoja. ”Pelkään kuitenkin, että olit tarpeettoman tehokas kieltäytyessäsi.”
Holmes terästäytyi jälleen ja nojautui äkisti eteenpäin, sihahtaen, ”Mitä minun olisi sitten sinun mielestäni kuulunut tehdä - suoltaa kiitoksia sille, joka odotti minun auliisti ottavan osaa miesvainoon? Pokkuroida henkilöä, joka tieten tahtoen haluaa tuhota toisen miehen elämän – miehen, joka on syyllinen samaan rikokseen kuin minä itse.”
Viimeisten sanojen kohdalla hänen äänensä kävi teräväksi halveksunnasta, ja se lopulta sai minut liikkeelle; työnnyin ylös tuolistani ja olin muutamalla askeleella hänen vierellään. Laskettuani käden hänen olkapäälleen, oikaisin tiukasti, ”Johon
me olemme syyllisiä, Holmes. Lakkaa yrittämästä jättää minut tämän ulkopuolelle.”
Holmesin käsi hiipi peittämään omani ja puristi sitä kiitollisena. Hetken aikaa me seisoimme siten, ankkuroituneina toisiimme kuin eksyneet merellä, samalla kun talon seinien ulkopuolella myrsky takoi ikkunoita sisäänpääsyä vaatien. Nyt kun alkujärkytykseni oli nyt mennyt ohi, huomasin katuvani omaa toimettomuuttani ja etenkin äskeistä syytöstäni. Pakottauduin lopulta kysymään, ”Luuletko, että hänen onnistuu saada kokoon vaadittavat todisteet jonkun muun toimesta?”
Holmes nyökkäsi vaisusti. ”Olen tavannut muutaman niistä nuorista miehistä, jotka ovat illallistaneet Wilden seurassa. Ja ei, ei mitään sellaista”, hän kiirehti lisäämään, tuntiessaan varmasti kuinka otteeni hänen olkapäästään äkisti kiristyi, ”he ovat toimineet tiedonlähteinä muutamien tapausten yhteydessä ja siinä se. Mutta pelkään pahoin, että monet heistä ovat oikean palkkion turvin yhtä anteliaita muunkin tiedon suhteen.”
Oloni oli äkisti lannistunut ja raskas. Tuntui selvältä, ettei tilanteeseen ollut olemassa mitään sellaista ratkaisua, joka oli meidän vallassamme. Ellei -
”Minä tiedän! Ehkä sinä voisit tarjota palveluksiasi puolestaan Wildelle, auttaa häntä –” Äkillisen oivalluksen aiheuttama riemuni kuitenkin tukahtui Holmesin järkyttyneen katseen edessä. ”Eikö se ole sinusta hyvä idea?”
Holmes oli vääntäytynyt tuolissaan mutkalle, kyetäkseen tuijottamaan minua paremmin. Hitaasti hän aloitti, ”Wilde on
syyllinen, Watson. Kuvittele mitä voisi tapahtua mikäli se tulee julki… mikäli kävisi ilmi, että minä olen puolustanut sellaista miestä. Millaisen kuvan sinä kuvittelet että se antaisi minusta?” hän tenttasi painokkaasti. ”Millaisen
meistä?”
”Joten sinä aiot antaa asian vain olla?!” tulistuin nyt vuorostani. ”Neljä vuotta sitten sinä olit tyynesti valmis syöksymään omaan kuolemaasi siihen putokseen, mikäli se tarkoitti että maailma pääsisi samalla eroon Professori Moriartysta – mutta nyt sinä aiot katsoa vierestä kun viaton mies tuomitaan pahimmillaan eliniäksi?”
”Minä hyppäisin kernaasti siihen putoukseen kymmenkertaisesti uudestaan, mikäli se takaisi ettei minun koskaan tarvitse nähdä sinua seisomassa tuomiolla samasta asiasta!” Holmes riuhtaisi kätensä otteestani ja kurkotti kohti taskuaan; kun hän otti jälleen esiin savukerasian ja tikut, näin että hänen kätensä olivat alkaneet vapista. Sytytetyn savukkeen ympäri hän mutisi hiljaa, ääni yhtälailla väristen, ”Luoja sentään, John, vielä jokin vuosikymmen sitten ihmisiä hirtettiin tästä hyvästä...”
En kyennyt vastaamaan mitään; seisoin mykistyneesti paikoillani, käsi edelleen typerästi häntä kohti kohotettuna. Sisälläni oikeudentuntoinen ylpeys karjui edelleen itseään tiedetyksi, mutta samalla siihen kuitenkin sekoittui uusi, paljon haavoittuvaisempi tunne, joka alati voimistui mitä pidempään katselin Holmesia. Olin tietoinen että hänellä oli joskus tapana sympatisoida ja täten jättää ilmiantamatta poliisille ne rikoksentekijät, joiden motiivit olivat olleet varsin ymmärrettäviä, mutta nyt ensimmäistä kertaa näin hänen kieltäytyvän kokonaan jonkin asian tutkimisesta heti kättelyssä – koska hän katsoi minut sen arvoiseksi.
Holmes oli juuri puhaltanut savun ulos keuhkoistaan, kun kumarruin alas suutelemaan häntä. Suudelmassa maistui tuhka ja epätoivo, ja kun me lopulta erkanimme, hän nojasi otsaansa vasten omaani ja huokasi syvään. ”Ole kiltti, äläkä pyydä tätä minulta”, hän anoi hiljaa. ”En voi riskeerata sekaantuvani asiaan – en vain voi.”
”En pyydä”, vakuutin. ”Toivotaan, että siinäkin tapauksessa että jonkin sortin tuomio luetaan, Wildellä on tarpeeksi älyä paeta ulkomaille ajoissa.”
”Ehkä meidänkin pitäisi tehdä samoin”, Holmes tuumi hetken päästä. ”En tarkoita että meidän pitäisi lähteä maasta, mutta ehkä olisi hyvä jättää pääkaupunki hetkeksi aikaa taakse. Muutama henkilö on vastikään kirjoittanut minulle apua pyytäen ja molemmat tapaukset ovat kaukana Lontoosta.”
En voinut myöntää etteikö lomamatkan mahdollisuus olisi ollut kutkuttava muutamastakin eri syystä, mutta jokin ajatuksessa jätti minut kylmäksi. ”Silti… Tuntuu pelkurimaiselta karata.”
”Ah, sinä ja sinun ikuinen sotilaan kunniasi”, Holmes veisteli kuivasti hymyillen. ”Etkö sinä juuri suositellut Wildelle samaa?”
”Wilde on runoilija ja näytelmäkirjailija. Me – kuten sinä juuri puolestasi sanoit – emme.”
Tällä kertaa Holmes karisti tuhkaa oikeaoppisesti tuhkakuppiin. ”Enpä olisi niin varma sinusta. Olen ennenkin maininnut mitä mieltä olen siitä romantisoidusta proosasta jota sinä kutsut olennaisten faktojen kertaamiseksi, mutta nykyään se sisältää vieläpä näytelmiin verrannollista fiktiota mitä tulee tiettyihin aspekteihin meidän suhteemme luonteesta.”
Olin jo ollut valmis vakuuttumaan, että hänen aiemmat puolustuspuheensa kirjoituksistani olivat osoitus siitä, etten joutuisi enää kuuntelemaan muistutuksia tästä iänikuisesta aiheesta; näemmä toivoni oli kuitenkin ollut ennenaikaista. ”Ajatella, että vielä hetki sitten sinä olit kertomassa mitä kaikkea olisitkaan valmis tekemään puolestani…”
”Turhamaisuus ei pue sinua, Watson.” Hymähdin, ja olin jo jatkamassa matkaa kirjoituspöytäni ääreen, kun Holmes äkisti tarttui käteeni. Kun katseemme kohtasivat, hämmästyin siitä mitä näin hänen silmissään. ”Mutta silti – älä hetkeäkään epäile, ettenkö olisi tarkoittanut kaikkea mitä sanoin.”
Sain jotenkuten nyökättyä vastaukseksi, ja huojahtelin sitten mitäännäkemättömin silmin ja mieli kuohuksissa kohti sitä suuntaan, minne olin ollut matkalla. Vasta kun jalkani osuivat jotakin vasten, ymmärsin tulleeni pienen päivällispöydän luokse kirjoitusnurkkaukseni sijaan. Pöydällä oli edelleen samainen teetarjotin, jonka olin tullessani kantanut sisään; unohtunut tee itsessään oli ehtinyt jäähtyä jo ajat sitten.
Tarjottimen reunan alta kuitenkin pilkotti jokin paperi. Kun kurottauduin vetämään sen esiin, se paljastui käsiohjelmaksi viimeviikkoiselta teatterikäynniltämme – näytelmän nimen alla koreili näkyvin painokirjaimin Oscar Wilden nimi.
Mennessäni kirjoituspöytäni ääreen, pidin huolen että piilotin paperin visusti vanhojen muistiinpanojeni joukkoon.
