Otsikko: Toivoa
Kirjoittaja: Odo
Esilukija: Lauchuo
Hahmot: Leon/Cloud
Ikäraja: Sallittu
Genre: draama
Fandom: Kingdom Hearts
Vastuusvapaus: Square Enixille ja Disneylle kiitos mahtavasta pelistä, vain tarina on minun.
A/N: Tällaista raapustelin tuossa yksi päivä ja kauhea mieli olisi pelata taas Kingdom Heartsia. Ties milloin viimeksi ajatuksen kanssa pelannut niin ehkei kaikki canonjutut ole muistissa, mutta mitä pienistä. Osallistuu Vuosi raapalentien V ja Multifandomiin.
Toivoa
”Olet synkkä”, Leon sanoi Cloudille tietäen, että ei itse ollut sen parempi. He istuivat Olympoksen Colosseumin varjoissa selät toisiaan vasten. Areenalta kantautui taistelun äänet ja sydämettömien kirskuvat huudot. He olivat jo taistelleet ottelunsa, mutta areenalla niiden kierre ei loppuisi koskaan. Heidän piti taistella, itsensä ja muiden takia, pitääkseen sydämettömät areenalla ja Olympoksen muuten puhtaana vihollisista.
Heidän selkänsä painautuivat toisiaan vasten ja he tunsivat ihmisen lämmön vasten itseään, mikä oli mukavampi kuin Colusseumin kuumuus, joka sai hien virtaamaan ja olon tukalaksi. Varjossa oli sentään viileää.
”Sephiroth”, Cloud sanoi nimen vaimeasti, mutta Leon ymmärsi. Cloudin oli mahdotonta päästää irti. ”Minun on löydettävä hänet.”
”Tiedän.” Keskustelu loppui lyhyeen ja he jäivät istumaan metelöivään hiljaisuuteen. Taistelun äänet jatkuivat ja muistuttivat sen loputtomuudesta.
”Leon, kun olin Haadeksen apuna... Kadotin itseni.” Leon liikahti levottomasti.
”Nyt olet löytänyt taas itsesi”, Leon vastasi toivoen, että se olisi totta. He kaikki olivat hävittäneet osan itsestään kotinsa myötä.
”Sora... Uskotko, että hän korjaa asiat? Avainmiekanhaltija?” Cloudin kysymys oli kuin kuiskaus, mutta Leon kuuli sen. Hän nojautui paremmin vasten toista.
”Uskon”, Leon vastasi ja tunsi, miten paino hänen selkäänsä vasten irtaantui Cloudin noustessa ylös. Hän seurasi toisen esimerkkiä ja katsoi tämän sinisiin silmiin.
”Meidän on jatkettava taistelua”, Cloud sanoi lyhyesti ja kääntyi jo lähteäkseen. Leon tarttui kiinni tämän kädestä ja veti vaalean miehen halaukseensa. Heidän aseensa kolahtivat toisiaan vasten molempian puristaessa kiinni omistaan.
”Minä en halua menettää sinua, Cloud. Me pääsemme kotiin ja -”, Leon ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Sydämettömät valtasivat koko ajan vain lisää maailmoja ja heidän toivonsa oli keskenkasvuisessa pojassa.
”Leon, meillä on toivoa”, Cloud sanoi ja painoi otsansa vasten toisen otsaa. ”Sora antoi minulle toivoa.”
Leon hengitti syvään ja katsoi taas toisen sinisiä silmiä. ”Mennään jatkamaan taistelua.”
He lähtivät takaisin areenalle kädet raskaina aseistaan, mutta mieli hieman kevyempänä kuin aiemmin. He pääsisivät vielä kotiin, yhdessä, kun aika koittaisi.
