Kirjoittaja: Kosmik
Ikäraja: K-11 (?)
Genre: Slash, h/c, one-shot
Paritus: Topias/Nooa
Varoitukset: Seksuaalisesti latautunut tunnelma, haavojen kuvailu
Yhteenveto: "Oliko Nooa se sama mies kuin puoli vuotta sitten vai oliko jokin muuttunut?"
A/N: Lol, en tosiaankaan tiedä, mikä ihme tää teksti on olevinaan. :'D Enkä ole ikärajastakaan varma. Nää hahmot on yhdestä pitemmästä jatkis-projektista, jota en nyt linkkaa tähän, koska en halua mainostaa omia tekstejäni. Se tuntuisi oudolta. Mutta siis, halusin yrittää päästä sisään Topiaksen sielunmaisemiin, kun siinä jatkiksessa käsittelen lähinnä Nooan ajatusmaailmaa. Enkä kirjoita juuri koskaan yksikön kolmannessa persoonassa, joten tää on siinäkin mielessä poikkeus. Tää ehkä tavallaan spoilaa sivuavasti sen jatkiksen loppua, jota en ole vielä edes kirjoittanut ja julkaissut, mutta vain hyvin ylimalkaisesti. Ja lol, kuten otsikosta voi päätellä, tää teksti sijoittuu puoli vuotta sen jatkiksen lopun jälkeiseen aikaan. En millään keksinyt parempaakaan otsikkoa ja toi puoli vuotta toistuu terminä tässä niin monta kertaa, että käyköön nyt otsikosta sitten. Yritän tän tekstin avulla vähän herätellä innostustani sen jatkiksen kirjoittamista kohtaan, mutta jää nähtäväksi, oliko tästä sekasotkusta mitään apua. :'D
Puoli vuotta myöhemmin
Siitä oli kulunut jo puoli vuotta. Elämä oli palannut takaisin tavallisiin uomiinsa, Topias oli yrittänyt unohtaa, mutta ei ollut kyennyt. Hän seisoi parhaillaan kerrostalon rappukäytävässä ja tuijotti ovea edessään. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi ollut sisällä kerrostalossa, tai kaupungissa ylipäänsä. Hän oli majaillut vanhemmillaan, keskellä korpea, jo viimeiset pari vuotta, eikä hän tuntenut oloaan kotoisaksi kaupunkiympäristössä. Mutta nyt hän oli tässä ja epämääräinen pelko jäyti hänen sisimpäänsä.
Postiluukussa oli tuttu sukunimi, mutta hän ei tiennyt, mitä odottaa. Oliko Nooa se sama mies kuin puoli vuotta sitten vai oliko jokin muuttunut? Hän oli pistäytynyt Nooan isän, Johanneksen, luona hetki sitten ja mies oli vaikuttanut olevan pojastaan huolissaan. Nooa ei kuulemma ollut ennallaan. Hädin tuskin poistui kotoaan. Topias ei uskoisi ennen kuin näkisi. Tiesihän hän, että Nooalla oli taipumusta synkistelyyn ja vetäytymiseen, mutta hän ei halunnut uskoa, että asiat olivat menneet niin huonoon suuntaan. Ehkä hän voisi muuttaa asioita. Hän oli sen Nooalle velkaa. Olivathan he tavallaan ystäviä, ehkä enemmänkin, tai sitä Topias ainakin toivoi.
Topias kohotti kättään kohti ovikelloa, mutta ei saanut vietyä elettä loppuun asti. Hän tiesi särkeneensä jotain heidän väliltään puoli vuotta sitten. Hän oli vetäytynyt juuri sillä hetkellä, kun Nooa oli heikoimmillaan. Se oli ollut hänelle liikaa. Puheet yhteen muutosta, yhteisestä tulevaisuudesta ja sitten kaikki oli hajonnut käsiin sen onnettomuuden myötä. Topias oli pelännyt, vaikka olisi pitänyt olla rohkea.
Topias puri huuleensa ja painoi sormensa päättäväisesti ovikellolle. Se päästi terävän rimpautuksen ja hän jäi odottamaan sydän rinnassa pamppaillen. Sisältä kuului askelia ja Topias sujautti tärisevät kätensä takin taskuihin, jotta Nooa ei näkisi hänen hermostuneisuuttaan.
Ovi raottui hitaasti ja Topias pakotti pienen hymyn huulilleen. Pian hänen edessään seisoi häntä aavistuksen pitempi, tummatukkainen mies, jonka kumara asento sai tämän näyttämään tavallista lyhyemmältä. Nooa näytti osapuilleen samalta kuin puoli vuotta sitten ja kuitenkin erilaiselta, eikä Topias tiennyt, mitä ajatella hänestä. Nooa katsoi häneen tympeästi ja tuhahti: ”Mä en aio ostaa sulta mitään.” Sitten hän lähti vetämään ovea kiinni. Topias tarttui häkeltyneenä ovenkahvaan ja nykäisi oven enemmän auki, jotta Nooa ei pääsisi pakenemaan takaisin asuntoon.
”Nooa, se olen minä, Topias”, Topias hörähti tavoitellen vitsikästä äänensävyä. Hän oivalsi vasta, ettei Nooa tunnistanut häntä uuden lyhyemmän kuontalon vuoksi. Nooa jähmettyi aloilleen ja hänen silmänsä levisivät yllätyksestä. Hänen katseensa poukkoili Topiaksen kasvoista hiuksiin, sitten vartaloon ja takaisin kasvoihin. Topias oli näkevinään Nooan nytkähtävän lähes huomaamattomasti häntä kohti, mutta mies malttoi mielensä viime hetkellä ja jätti eleen tekemättä. Topias huomasi toivovansa, että Nooa olisi toteuttanut aikeensa.
”Tuu sisään”, Nooa hörähti lopulta ja siirtyi peremmälle asuntoon. Topias huokaisi helpottuneena astuessaan eteiseen. Hän riisui ulkovaatteensa ja seurasi Nooaa peremmälle. Hän ei ollut koskaan käynyt Nooan luona ja mitä hän oli Johanneksen puheista päätellyt, oli Nooa muuttanut uuteen kämppään onnettomuuden jälkeen. Asunnossa vallitsi hienoinen epäjärjestys ja ilma oli tunkkaista, mutta Topiaksesta se oli vain kotoisaa. Olihan hän itsekin taipuvainen sotkuisuuteen.
Nooa istui alas sohvalle ja viittilöi Topiasta tekemään samoin. He asettuivat sohvan molempiin päätyihin, niin että väliin jäi yksi paikka hajurakoa. Kuin itsestään he ohjautuivat tuijottamaan toisiaan ja Topias tunsi sisällään tutun, lämpimän läikähdyksen kohdatessaan Nooan lämpimät, ruskeat silmät, jotka olivat tehneet häneen vaikutuksen heti, kun hän oli tavannut Nooan ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Silloin hän oli yrittänyt kieltää niitä tunteita itseltään, mutta nyt hän halusi vaalia sitä kaikkea. Hän oli kaivannut juuri tuota katsetta, juuri tuota miestä koko menneen puolivuotisen ajan, vaikka hän oli sinnikkäästi yrittänyt unohtaa kaiken. Hän katsoi arpea Nooan leuassa ja kaulassa ja mietti, miten lähellä kuolemaa Nooa oli käynyt. Eikä Topias ollut kyennyt olemaan miehen tukena. Pystyikö Nooa antamaan hänelle koskaan anteeksi?
Hiljaisuus jatkui, eivätkä he saaneet irrotettua silmiään toisistaan. Topias näki Nooan koko olemuksesta, että mennyt puolivuotinen oli ollut miehelle rankka. Kipsi oli jo poissa, mutta Topias tiesi, että vaatteiden alla oli piilossa parantumattomia arpia, fyysisiä ja henkisiä. Nooan lyhyet hiukset olivat rasvoittuneet ja leukaperissä oli ainakin viikon sänki. Silti miehen silmissä oli se pieni tuike, jonka Topias oli tuonut esiin sinä talvena, jonka hän vietti Nooan kanssa Nooan isän metsästysmökillä. Se oli talvi, jota Topias ei halunnut unohtaa, vaikka oli yrittänyt pakottaa itsensä siihen koko menneen puolen vuoden ajan. Se oli ollut jatkuvaa, päivittäistä kamppailua, mutta lopulta hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei kukaan muu ollut koskaan saanut häntä tuntemaan yhtä voimakkaasti. Hän ei ollut koskaan kertonut siitä kenellekään, ei edes Nooalle, vaikka ehkä mies ansaitsi kuulla sen.
Hitaasti ja melkein kuin yhteisestä sopimuksesta he ojensivat käsiään toisiaan kohti. Nooa laski toisen kätensä heidän väliinsä sohvalle ja Topias asetti omansa sen päälle ja puristi hellästi. Se kirvoitti pienen, alakuloisen hymyn Nooan huulille, juuri sen hymyn, joka sai Topiaksen sisällä kuohumaan. Hitaasti Topias hivuttautui lähemmäs Nooaa irrottamatta katsekontaktia ja painoi suunsa lempeästi Nooan pehmeille huulille. Hän sulki silmänsä ja veti sieraimiinsa miehen tuttua, väkevää ominaistuoksua. Pian hän jo ujutti kätensä tämän poskille ja syvensi suudelmaa. Nooa tarrautui hänen kylkiinsä ja kellahti selälleen sohvalle. Topias könysi miehen päälle, tunki kieltään ahnaasti toisen suuhun ja nautti tämän suurten käsien hyväilystä vartalollaan. Hänen ihollaan väreili, hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän pelkäsi, mihin se kaikki johtaisi. Hän ei halunnut nähdä Nooan paljasta vartaloa ja arpia. Hän ei ollut valmis kohtaamaan sitä pelkoa uudelleen.
Topias nytkäytti päätään taaemmas tuntiessaan Nooan käden housunetumuksellaan. He jähmettyivät siihen, kasvot muutaman kymmenen sentin päähän toisistaan, Topias Nooan päällä ja muistojen kietoutuessa yhteen. Topias näki Nooan kasvoilta sen saman kiihkon kuin heidän ensimmäisellä kerrallaan. Se oli tapahtunut nopeasti ja suunnittelematta. Topias oli haaveillut siitä jo kauan ennen kuin se lopulta tapahtui. Hänellä oli mennyt kauan myöntää se itselleen ja lopulta kaikki oli tapahtunut omalla painollaan. Enää hän ei tiennyt, oliko paluuta entiseen.
Topias värähti tuntiessaan Nooan ohjaavan kätensä hänen selälleen. Hän näki Nooan ilmeestä, että tämä ymmärsi. Sen myötä hän antoi periksi ja laskeutui makaamaan miehen päälle, päänsä hän painoi Nooan jykevälle rinnalle ja hiljentyi kuuntelemaan tämän kiivaita sydämenlyöntejä. Nooa ujutti kätensä hänen lyhyen tukkansa lomaan, silitteli hellästi ja Topias päätti unohtua siihen hetkeksi. Se oli samaan aikaan samanlaista kuin aina ennenkin ja silti erilaista. Hän pelkäsi eri tavalla kuin puoli vuotta sitten.
”Mä en tienny, näkisinkö sua enää... koskaan”, Nooa mutisi jonkin ajan kuluttua. Topias antoi sanojen upota tajuntaansa. Hän oli tiennyt koko ajan, että he näkisivät. Mutta Nooa oli erilainen, ikuinen pessimisti ja murheissa märehtijä. Topias tunsi pistoksen sisimmässään.
”Minähän sanoin, että myö nähään vielä. Etkä sinä tietenkään uskonu minua. Hölömö sinä oot”, Topias naurahti ja suukotti Nooan sänkistä poskea pilkettä silmäkulmassaan. Nooa hymähti jo pirteämpänä ja puristi Topiasta tiukemmin itseään vasten. Eleen myötä Topias tunsi viimein, ettei mikään ollut muuttunut heidän välillään. Puolisen vuotta sitten he olivat viettäneet monet illat samalla tavalla korvessa, kaukana kaikesta. He olivat pötköttäneet pirtin sohvalla sylikkäin ja katselleet takkatulta, televisiota, tai ulkona riehuvaa lumimyrskyä, ja tunteneet olevansa kaukana muista, ihmisten arvostelevien katseiden ulottumattomissa, kaksin. Menneen puolen vuoden aikana Topias oli ymmärtänyt, ettei sitä tunnetta voittanut mikään. Siksi hän oli nyt tässä ja miten oikealta se tuntuikaan.
”Mitä sinulle kuuluu?” Topias kysyi, kun Nooa ei sanonut hetkeen mitään.
”Tässähän tää. Käsi on parantunut ihan hyvin, mut siitä on kadonnut paikoitellen tunto. Se... ei palaa varmaan koskaan ennalleen”, Nooa mutisi Topiaksen korvaan ja Topias kuuli miehen äänestä, että tämä yritti kuulostaa reippaammalta kuin olikaan.
Topias huokaisi, könysi pois Nooan päältä ja he asettuivat uudelleen istualleen sohvalle. He hivuttautuivat lähemmäs toisiaan ja Topias tarttui hellästi Nooan vasempaan käsivarteen. Hitaasti hän hivutti hupparin hihan ylemmäs ja pakotti itsensä katsomaan Nooan parsittua käsivartta. Arvet olivat tummanpunaisia, niissä näkyi tikkien jättämät jäljet ja Topiaksen mieleen häivähti graafisia, iljettäviä muistikuvia: auki revitty käsivarsi, veren ja punaisten lihassäikeiden keskeltä pilkottava valkoinen luu ja kaikkialle levinnyt, rakeinen rasvakudos. Sillä hetkellä Topias oli ollut varma, ettei Nooa selviäisi. Hän ei vieläkään tiennyt, mikä oli lopulta pelastanut miehen. Ehkä Nooa oli taistelijasielu. Ei sille ollut muutakaan selitystä.
Topias laski kämmenensä Nooan käsivarrelle ja alkoi hyväillä sitä hellästi. Hän antoi sormiensa vaeltaa punertavia arpia pitkin, se oli kuin palapeli. Nooa hymyili surumielisesti ja Topias ymmärsi, ettei mies tuntenut sitä, hänen kosketustaan. Hän hivuttautui aivan Nooan kylkeen kiinni ja suuteli miehen poskea hellästi, koska tiesi, että sen Nooa tuntisi.
”Mitä sä täällä teet?” Nooa kysyi ja asetti kätensä Topiaksen voimakkaalle reidelle. Sitä kysymystä Topias oli jännityksellä odottanut. Hän ei tiennyt, tunsiko Nooa enää samalla tavalla kuin puoli vuotta sitten.
”Minä... oon aatellut sitä, mistä... puhuttiin sillon joskus”, Topias aloitti takerrellen. Nooa hymähti ja silitteli hellästi hänen reittään, melkein kuin rohkaistakseen.
”Ennen sitä... sitä...” Topias jatkoi, mutta ei kyennyt viimeistelemään lausetta. Nooan käsi puristi hänen housujaan reiden kohdalta. Mies kyllä ymmärsi, mitä hän tarkoitti.
”Minä pelkäsin... että minä menetän sinut ja... minä en pystynyt vielä silloin... Minua pelotti”, Topias antoi sanojen vain tulvia ulos suustaan. Hän oli alkanut täristä. Hän tunsi kyynelten kirveltävän jo silmäkulmissaan. Entisessä elämässään häntä oli hävettänyt osoittaa sellaista heikkoutta jonkun toisen seurassa, mutta Nooa oli muuttanut kaiken. Hänen ei pitänyt ihastua mieheen. Hän ei ollut tuntenut niin ketään toista kohtaan, ei naista, ei miestä. Ja kun hän oli hiljalleen saanut Nooan kovan kuoren rakoilemaan, oli hän ymmärtänyt, että heillä oli enemmän yhteistä kuin hän oli kuvitellutkaan. Ja silti hän oli hylännyt Nooan juuri sillä hetkellä, kun tämä olisi häntä eniten tarvinnut.
”Minä... oon pahoillani... niin pahoillani”, Topias sanoi ääni väristen. Ensimmäiset kyyneleet valahtelivat hänen kalvakoille poskilleen ja hän pyyhkäisi ne nopeasti kämmenensä syrjään. Sitten Nooa oli jo siinä. Mies otti hänet karhumaiseen syleilyyn, asetti kätensä hänen takaraivolleen ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Topiasta nauratti ja itketti samaan aikaan. Hän puristi Nooan paidan kangasta nyrkkiinsä ja hieroi kasvojaan miehen jykevään rintaan. Juuri tätä hän oli ikävöinyt, Nooan välitöntä tarvetta lohduttaa ja olla läsnä, tunnetta siitä, että joku ymmärtää.
Kyyneleet tyrehtyivät yhtä pian kuin alkoivatkin, mutta Topias ei halunnut vetäytyä asetelmasta. Nooan paita oli kastunut hänen parkumisensa vuoksi, mutta se ei tuntunut miestä hetkauttavan. Topias niiskaisi ja vetäytyi lopulta loitommas katsoakseen Nooaa silmiin. Hän huomasi toivovansa, että voisi tästä edespäin herätä joka aamu tuon miehen vierestä ja katsoa noihin tummiin silmiin, jotka käänsivät hänen elämänsä ja tunnemaailmansa aivan päälaelleen noin vuosi sitten. He eivät rakastuneet toisiinsa päätäpahkaa. Topias muisti tunteneensa ensimmäiseksi hämmennystä niistä lämpimistä tunteista, joita hän tunsi Nooaa kohtaan, mutta vielä silloin hän ei ollut ymmärtänyt, mistä se kaikki myllerrys johtui. Hän ei ollut kokenut mitään vastaavaa ennen. Se kaikki oli tapahtunut hiljalleen askel askeleelta, sitä mukaa, mitä paremmin he oppivat tuntemaan toisensa. Nooan silloinen poikaystäväkin sai järjestettyä draamaa heidän välilleen, mutta he olivat selvinneet siitäkin. Miksi he eivät selviäisi tästäkin?
”Mä luulin sua jehovaks tai imurikauppiaaks ku sä seisoit tuolla oven takana”, Nooa avasi suunsa ja hörähti hilpeästi sanojensa päätteeksi. Topias tirskahti ja mottasi häntä hellästi olkapäähän.
”Onko sinusta tullut perkele likinäköinen? Sinun pitää hankkia itellesi silmälasit”, Topias naurahti huojentuneena Nooan kevennyksestä.
”Mitäs leikkasit sen pöheikkös veke? Sä näytät... ihan erilaiselta ilman sitä harakanpesääs”, Nooa naurahti ja ujutti sormensa hellästi Topiaksen lyhentyneen tukan lomaan.
”Ja sinä näytät isäukoltas tuon pirun partasi kanssa.”
”Yh, siinä tapauksessa pitääkin ajaa tää veke.”
He hykertelivät hetken sanailulleen ja hiljentyivät lopulta tuijottamaan toisiaan. Kummankin mielessä oli sama ajatus, sama kysymys, jonka he halusivat esittää toisilleen. Miten tästä eteenpäin?
”Kai sä jäät yöksi?” Nooa rikkoi hiljaisuuden ja hymyili pienesti. Heillä oli paljon puhuttavaa ennen lopullisia päätöksiä. Ehkä asiat olivat vielä korjattavissa.
