Sielusi valokuvassani, S, 3x raapale

[Hazyel]

Kirjoittaja: Lauchuo
Ikäraja: S
Genre: darkfluff
Tiivistelmä: Toiset ihmiset uskovat, että valokuva kahlitsee sielun.

A/N: A softer world -haasteesta napattu kuva inspiroi, ja pitihän siitä sitten kirjoittaa. Räntsäkkeelle kiitos hahmojen nimistä!

Haasteet:
A Softer World -haaste II (Sarjis)
Fluffy10 #2
Vuosi raapalehtien V

Sielusi valokuvassani

Susanin käsi lepäsi Teresan oman päällä, sormet hivelivät hiljakseltaan rystysiä. Susan antoi päänsä laskeutua Teresan olkapäälle, eikä se haitannut yhtään Teresaa, sillä se tuntui hyvältä. Oli ollut jännittävää näyttää koko Teresan suvulle ensi kertaa, että he olivat tyttöpari, mutta kukaan ei ollut ollut edes hämillään tai vihoissaan. Ehkä he olivat aina odottaneet Teresalta juuri sitä.

Yhtäkkiä jostain ilmestyi puutarhakeinun eteen nuori mies, joka nappasi heistä kuvan järjestelmäkamerallaan ja tuntui katoavan sitten yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Susan oli sävähtänyt pystyyn salamavalon välähtäessä.

"Mikä sinun tuli?" huolehtiva Teresa kysyi.

"Ei mikään. En vain pidä valokuvista", Susan vastasi, ei hän totuutta kehdannut kertoa.

***

"Susan, katso tänne!" Teresa huikkasi ja siinä samassa, kun Susan kääntyi, salamavalo välähti ja hämmentynyt ilme oli tallentunut Polaroid-kameran valokuvapaperille.

“Sinä tiedät, etten pidä valokuvista”, Susan tokaisi närkästyneenä ja nappasi valokuvan suoraan kamerasta. Hän oli juuri repimässä sen kahtia, kun Teresa sai napattua sen takaisin.

“Et varmasti revi sitä. Mikset sinä pidä valokuvista?” Teresa kysyi puolihuolimattomaan sävyyn tarkkaillessaan paperia, johon valokuva pikkuhiljaa alkoi ilmestyä.

“Minä uskon, että valokuvat kaappaavat aina osan sielusta. Ettei sielu voi koskaan päästä kuoleman jälkeen lepoon, koska sen palasia on kiinni valokuvissa”, Susan vastasi, mutta jätti Teresan ja kuvan rauhaan. “Mutta ehkä se on vain uskomus.”

***

Vain vuotta myöhemmin Teresa istui Susanin sairaalasängyn vierellä ja piti tyttöystäväänsä kädestä, vaikka eihän se mitään auttanut. Susanin vanhemmat olivat jo allekirjoittaneet paperit elämää ylläpitävän hoidon lopettamisesta. Tietysti se satutti Teresaa, mutta Susan olisi halunnut sitä, eikä hän voinut kiistää asiaa. Niin oli parempi Susanille.

Vielä ennen hengityskoneiden sammuttamista Teresa pyysi, että saisi ottaa viimeisen valokuvan Susanista. Polaroid-kameran tulostaman kuvan alle hän kirjoitti tekstin:

Kerran sanoit, että uskot valokuvien kahlitsevan sielusi, ja pelkäsit sitä.
Minulle se on viimeinen toivo pitää sinut luonani.

Siinä missä sängyllä makaavan Susanin kasvot olivat levolliset, kuvan Susanin olivat jotain aivan muuta. Mutta se oli Susan.

[Räntsäke]

Voi että, miten kaunis!

Tuo valokuvista esitetty ajatus on jotain, mitä en ole ennen kuullut, mutta aika siisti ajatus silleen. En ajatellut Susanilla olevan mitään erikoisempaa syytä inhota valokuvia, kaikki vain eivät pidä niistä. Eihän niissä ikinä näytä niin hyvältä kuin itse haluaisi...

Mä oon huono runoilemaan mitään erikoisempia näin lyhyistä tekstipätkistä, mut halusinpahan kertoa, että tykkäsin. Loppu oli yllättävä kaikessa surullisuudessaan, en odottanut ihan sellaista. Mut sepä tästä näin kauniin ja koskettavan tekikin.

Kiitoksia tästä. : )

[vinkuravarvas]

Olit jotenkin todella hyvin saanut tuon alkuperäisen sarjakuvan idean solmittua tähän omaan tekstiisi. Vaikka ajatus siitä, että joku oikeasti pelkäisi valokuvatuksi joutumista tuntuukin ainakin itselle melko vieraalta ja oudolta, olit saanut sen kuulostamaan ihan uskottavalta ja vieläpä kiinnostavalta. Eri aikoihin sijoittuvat pätkät loivat näinkin lyhyessä tekstissä Susanin ja Teresan suhteesta kauniin ja eheänkin kokonaisuuden,

Ja jos siis unohdin sen heti tuohon alkuun sanoa, niin pidin tästä kovasti! Jotenkin tämmöinen S ikärajan kuvailu näinkin synkästä aiheesta loi tähän tekstiin (ainakin minun mielestäni ) juuri sopivanlaisen viattoman surullisen tunnelman.

Kiitos!

[LillaMyy]

Kuten sanoin jo silloin, kun julkaisit tämän, niin en tosiaan tarvitse tätä täyttämään darkfluffi-terttuani, mutta kyllä tälle silti on tilaa mun Kommenttitertussani. (: (Ihan niin kuin siellä ei muutenkin olisi kauheita Smaugin mentäviä aukkoja... xD)

Aika söpö aloitus. (: Jotenkin jo se, että tässä ollaan selkeästi käyty ensimmäistä kertaa näyttämässä, että 'hei, mulla onkin tyttö- eikä poikaystävä' on aina yhtä söpöä, koska siihen liittyy osaltaan jännitystä muiden reaktiosta, mutta myös ylpeyttä siitä, että 'mullakin on joku!'. (: Tuo nuori mies vaikuttaa joltain sukujuhliin (joidenkin sellaisten oletan olevan käynnissä, koska ei meillä päin ainakaan muuten ole koko suku paikalla) palkatulta tai sitten joltain sukuun kuuluvalta herralta, jota on pyydetty ikuistamaan juhlista niin paljon kuvia kuin mahdollista. Susan nyt sitten sattuu kuulumaan sukuun Teresan takia, joten totta kai hänestäkin pitää saada kuva, mutta tiedän kyllä tunteen, että tuollainen yllättävä salakuvaus ei ole kovin kivaa.

Voi Susania, hänestä nyt räpsitään vaan koko ajan valokuvia, vaikkei hän pidä niistä. Hänellä on kyllä oiva selitys tuolle, joten sinälleen ihan ymmärrettävää, mutta ymmärrän myös Teresan halun saada muistoksi kuvia tyttöystävästään, ilmeisesti vieläpä ensimmäisestä sellaisesta, tai ainakin sen kuvan olen tästä saanut. Tämä kaksikko kuulostaa kyllä ihanan luontevilta keskenään, vaikkei tässä vielä juuri mitään olekaan tapahtunut. Jotenkin nämä vain sopivat toisilleen kuin nenä päähän. (:

Yhyy, kamalan lopetuksen olet kyllä keksinyt tähän. >: Etenkin, kun tämä tapahtuu vain vuotta näiden iloisten tapahtumien jälkeen! >: Toisaalta tykkään siitä, että tässä jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, mitä oikein on tapahtunut, että Susan on sairaalassa näin vakavassa kunnossa, mutta toisaalta taas olisi voinut olla mielenkiintoista kuulla, miksi näin on. Onko Susanilla ollut joku sairaus, joka nyt yllättäen vei voiton? Tapahtuiko juuri tätä ennen jokin todella katastrofaalinen onnettomuus? Jotain muuta? Kutkuttava lopetus, siis, koska nyt lukija jää päänsä sisällä pohtimaan, mikä ihme on vienyt Susanin sairaalasängyn pohjalle ja vieläpä koneisiin kiinni. Tämä myös kiteyttää hyvin sen, mitä jo aiemminkin pohdin, että Teresa haluaa ottaa niitä kuvia, vaikkei Susan pidäkään siitä, muistoiksi itselleen, vaikkei välttämättä aluksi ollutkaan tiedossa, että kaikki loppuisi ennen kuin kunnolla alkaisikaan.

Kiitoksia tästä, tämä oli todella surullinen, vaikka tässä oli myös iloisuuttakin mukana. (:

[Odo]

Minun on pitänyt kommentoida tämä jo hyvän tovin, mutta pääsin tänne asti vasta nyt. Olen viime aikoina lukenut originaaleja normaalia enemmän ja niissä huomaa kyllä hyvin, että miten ihmisten tyyli eroaa ficatessa. Sinäkään et ole poikkeus, vaikka ei se ole huono juttu. Tykkään sun pottereista, että myös originaalista.

Tässä on jotenkin haikea tunnelma jo alusta lähtien, vaikka puhutaankin ihan hyvistä jutuista. Kuinka esitellään sukulaisille ja se on kaikille okei, ja myöhemmin, kun paljastetaan vihdoin ehkä kauankin varjeltu salaisuus, miksei tykätä valokuvista. Itse ainakin näen, että eka ja toka raapale oli erillään toisistaan ja tässä on mennyt välissä kauan aikaa, kuten myös kolmanteen, joka sitten kertoikin sen. Pidin miten kamera oli mukana jokaisessa. Lopetus oli tosiaan dark!fluffia, vaikka sen olisi ehkä voinut laittaa angstiinkin, olihan kyseessä varsin surullinen lopetus. Kuitenkin dark!fluff genrenä sai miettimään tästä hieman fantasiaelementtejä, jos se sielu todella jääkin niihin valokuviin. Että toinen todella jätti osan toisesta itselleen valokuvaan, eikä päästä edes lepoon omasta surustaan johtuen.

Kaikinpuolin oikein hienoja raapaleita ja pidin niin teemasta kuin ajatuksesta noiden valokuvien suhteen. Otsikon valokuvissani hieman häiritsee, mutta toisaalta, otettiinhan kuvia kaksi. Jäi vain mysteeriksi mitä sille toiselle tapahtui, kun viimeinen kuva oli oikeastaan se the kuva ja olisi toiminut yksinäänkin, sielusi valokuvassani. Toisaalta kun siellä on se toinenkin kuva olemassa, ja jos se on tallessa on kyseessä tosiaan useampi kuva. Kuitenkin hyvin tekstiin sopiva otsikko näin yleisesti.

Kiitän tästä.