Nimi: Hän kirjoittaa aamuisin
Ikäraja: S
Paritus: Neville/Luna
Genre: drama, romance, raapaleita kertaa kolome
Summary: Nevillelle ihailee outoa ja ihmeellistä tyttöä kaukaa.
A/N: Raapaleet. Rakastan lukea niitä. Ne ovat niin perhanan vaikeita ja ihan oma maailmansa, johon en ole ennen uskaltanut kastaa edes varvasta. Päätin nyt sitten rohkaistua ja katso mitä siitä seuraa. Hahmovalinnat olivat helppoja, sillä Neville on ihana, Lunakin. Kommentit ilahduttaisivat kovasti
Hän kirjoittaa aamuisinI
Kun ihmiset huutavat Lunan perään käytävillä, tyttö nousee varpailleen ja hyräilee vieraita sävelmiä.
Neville pysähtyy ja kurkottaa nähdäkseen tytön, jonka askel käy kuin tanssi, jonka jalan alla kivinen maa taipuu ja sulaa kuin kevät. Joskus tyttö katsoo häntä silmiin. Yleensä ei.
Nevillen ihokarvat ovat arvaamattomat, ne reagoivat niin katalasti kaikkeen ja paljastavat ajatukset. Kun Luna kysyy tanssisiko Neville hänen kanssaan yhden kerran, iho paljastaa heti, miten Nevillen päässä humisee. Käsi on hikinen kuutytön kättä vasten.
Luna katsoo häntä kovin harvoin, Neville kärsii nälkää, kuluu kuin aika, yrttitiedon tunnilla alruunat itkevät lohduttomasti. Tulisipa jo kevät, hän miettii iltaisin, tulisipa uusi kevät.
II
Kukaan ei tiedä, että Neville kirjoittaa. Hän herää ennen kotitonttuja ja istuu sen ikkunan ääreen, josta näkee pitkälle järven selkään.
Kukaan ei tiedä, kuinka hauska Neville on kirjoittaessaan. Kirjoittaminen on nimittäin helppoa; sanat saavat ottaa aikansa, soljua, virrata, laahustaa tai kompuroida. Ne tulevat kun tulevat, eikä niitä ole syytä hoputtaa. Kun ne tulevat, sulkakynä piirtää ne pergamenttiin varmoin vedoin.
Joskus Neville kirjoittaa Lunasta. Ei liian usein, sillä aihetta ei saa kuluttaa loppuun ja kirjattavat ajatukset täytyy punnita huolella.
Ehkä minusta tulee kirjailija, Neville ajattelee etsiessään koululaukkuaan, jonka joku synkkäkatseinen luihuinen on piilottanut kolmannen kerroksen vessanpönttöön.
Sittenpä näkevät.
III
Luna ei koskaan naura hänen vitseilleen.
Luna siristiää silmiään ja kallistaa päätään, mutta ei naura. Tytön silmissä ei ole lainkaan kulmia, Neville huomaa.
Kerran Neville sattuu paikalle kun Luna itkee, eikä tiedä mitä tehdä, joten istuu viereen ja kertoo tarinan. Sitten Luna kertoo tarinan, joka on aika surullinen, ja yhtäkkiä hengittäminenkään ei ole enää itsestäänselvyys.
Sellaiset ihmiset, Luna sanoo, sellaiset ihmiset eivät kuulu meidän maailmaamme. Neville nyökkää, ja Luna painaa päänsä hänen hartialleen, sulkee silmät.
Seuraavalla kerralla Luna suutelee, mutta huomauttaa ensin, että lintujen on lävistettävä pilvet tullakseen nähdyiksi. Mutta tiedäthän sinä sen, etkö tiedäkin? Sinä kuulut niihin, jotka odottavat ja näkevät.