Altais, kiitos ja ihanaa, että lähestymistapa innostaa!
Olin oikein iloinen, että keksinpäs loistavan oivalluksen, kun tajusin Siriuksen elämän "takaperin" kesäkuusta marraskuuhun. Tykkään kirjoittaa canoniin sijoittuvia tai vähintään pohjautuvia ficcejä, vaikka aina en tavoita headcanoneiltani ehkä hahmojen IC-ydintä. Ihanaa, että kosketti ja toivotaan, että jatkoa riittää loppuun asti. Mulla on vahva visio, miten tämä menee, mutta tämä Kaamoksesta valoon -haaste on aikalailla vaikea, kun olen sellainen "rytinällä loppuun", enkä lukujen makustelija. Mutta uskon, että tälle tarinalle haaste parhaassa mahdollisessa tilassa antanee hyvinkin paljon. ♥ Kiitän kommentista, ihana, että seuraat! (Hitsit, mulla on vieläkin lukematta sinun Musta-ficcejäsi, mutta joku päivä! Kun nyt finittäminen jäänyt aikalailla monen muun varjoon, mutta kaikki aikanaan.
)
Ps. Altaisille, että oot kyllä huikea, kun herätit taas kipinäni Mustiin. Mustat best.
Heinäkuu 1993Sirius muistaa rankkasateet, hiostavan ilman ja sään jatkuvan epävakauden, joka kiersi Azkabania arvaamattomasti. Ilma oli ollut raskas ja nyt Sirius seisoi kivimuurilla katsellen kauheutta, jota ei ollut toivonut koskaan enää näkevänsä. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä sisälle vankilaan, vaikka ei ymmärtänytkään aineettoman kehonsa tahtoa. Tahto oli silti olemassa.
Oli yö, kun Sirius oli saapunut Azkabanin kolkkoon ja sydämen pysäyttävään pimeyden tyyssijaan. Azkaban oli pimeä sisältä ja kallioiden syvimpiä sopukoita myöten, mutta tämä oli luonnollista heinäkuista hämärää ja jopa pimeää, kun taivas tummui ja kesä kulki kohti loppuaan. Oli kai harvinaista, että heinäkuu oli näin väsynyt. Sirius ei muistanut, olivatko heinäkuut olleet ennen Azkabania valoisampia vai eivät. Azkabanissa vietetyt kaksitoista vuotta olivat vieneet häneltä auringonvalon ja myrskyiset sateet ja ainoa, mitä hän muisti ajalta tyrmässä oli ankeuttajien aiheuttama ihon alle kiirivä kylmyys ja pimeä. Toisenlainen pimeä. Meren hajun hän muisti, mutta ei haistanut sitä nyt ainakaan niin voimakkaasti, kuten joskus. Haju oli häilyvä muisto, kuten hänen kehonsakin häälyi näkymättömänä ja vailla todellista ruumista.
Sydämessä velloi ahdistus, mutta samaan aikaan Sirius tunsi olevansa irrallaan Azkabanin kauhuista. Katsoi sitä vapaan miehen silmin, mutta pelkäsi, mitä näkisi kovien seinien sisäpuolella. Ankeuttajia ei näkynyt. Sirius oli siitä helpottunut, vaikkakin varuillaan, tulisivatko hirveät olennot etsimään häntä. Siitäkin huolimatta, ettei hän ollut enää osa tätä maailmaa. Jokin niissä olennoissa tuntui Siriuksesta siltä, että ne aistisivat hänen onnensa ja vapautensa, vaikka ei ollut oikeasti läsnä. Kaiken keskellä Siriuksessa kyti ilo. Hento iloisuus siitä, että tämäkin vankila oli nyt poissa. Lopullisesti. Kuin heinäkuu olisi aistinut Siriuksen tunteet kävi tuuli mereltä ja toi myrskypilvet hänen yläpuolelleen. Jossain jyrähti ukkonen. Sitten tuli sade.
Sirius yritti muistaa, miltä se oli tuntunut. Kun sielua myöten kylmyys oli pesiytynyt häneen, mutta kiviseinät olivat lämmenneet auringosta ja sateiden saapuessa kosteus tunkeutunut sisään ja muodostanut kastehelmiä karkeille pinnoille ja kaltereille, joiden välistä Sirius oli paennut. Auringonvalo ei koskaan tullut sisään asti. Sirius muisti itsensä laihan ja riutuneen koiran hahmossa. Kun Sirius mietti pakoaan, hän ei kyennyt liikkumaan eikä osannut sanoa, oliko tämä yö se, jolloin hän oli paennut. Vai joku muu. Sisimmässään hän tiesi, että juuri tämä oli käänteen tekevä yö, mutta pelko jäyti jopa tätä varjomaista kehoa eikä hän siksi voinut olla varma.
Rohkeus oli aina ollut Siriuksen vahvuus ja heikkous. Heikkous, kun siihen lisättiin nuoruuden huolettomuutta ja jopa typeryyttä. Ehkä myös sellaista sankaruutta, mikä ei sopinut siihen ajankuvaan. Nyt hän keräsi rohkeutensa, sen kovan ja vahvan, joka oli pelastanut Harryn muutamaa vuotta tätä hetkeä myöhemmin. Kerätessään rohkeuttaa astua sisään Azkabaniin, kalvoi epätoivo ja vuosien taakan tuomat kauhut hänen mieltään.
Vaikka tämä ruumis oli kevyt kuin höyhen, ei Sirius meinannut saada sitä liikkumaan. Sade ja ukkonen tekivät yöstä meluisan, mutta jotenkin siinäkin hetkessä eli hiljaisuus. Sirius huomasi, että hiljaisuus tuli hänestä itsestään. Hän ei kuullut enää niitä varjoääniä, jotka olivat seuranneet häntä Azkabanista ja hiipineet painajaisiin. Äänet olivat olleet juuri ja juuri hengissä pysyvien ihmisten hengityksen rahinaa ja joidenkin hulluutta, kun he rikkoivat itseään yrittäessään ulos. Eikä enää kuulunut sitä luovuttaneiden äänetöntä vaikerrusta, joka oli enemmän aistittavissa kuin kuultavissa. Koirana Siriuksen kuulo oli ollut tarkempi. Hän tiesi, mitä meluisa hiljaisuus oli.
Siriuksen viimein lipuessa läpi porttien, josta hän oli kävellyt sisään tietäen itsensä syyttömäksi mieheksi, hän värähti. Sade rummutti ja pieksi rakennusta, joka oli kivinen loukku. Ankeuttajia ei näkynyt vieläkään ja Sirius tunsi helpotusta. Ne eivät olleet tässä unenkaltaisessa maailmassa, jossa hän kohtasi oman elämänsä uudestaan kuolemansa jälkeen. Ehkä hänen mielensä ei olisi kestänyt ankeuttajia, hän ajatteli. Ketään muutakaan ei näkynyt, ei ihmisiäkään. Jonkunlaisessa sumussa Sirius kulki samaa tietä takaisin, mitä hän oli käyttänyt pakoonsa. Muistaakseen, ehkä. Perillä Sirius kohtasi itsensä lukemasta.
Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Kasvot, jotka hän näki, myrskysivät kuin heinäkuun syksyä enteilevät sateet ja kalvenneista silmistä näki elon kipinää. Siriuksen ei tarvinnut katsoa lähempää Päivän Profeettaa, sillä tämän oli oltava vuosi 1993. Paon hetki oli lähellä. Kalman kalpeille kasvoille oli kihonnut hieman väriä, mutta lommot olivat yhä hänen poskillaan, karkea parta ja takkuinen takku likainen ja hoitamaton. Vaatteet olivat kuluneet, riekaleina ja ne roikkuivat riutuneen kehon päällä. Tuo riutunut keho oli tarpeeksi, että hän pääsisi pakenemaan. Liian heikko elämään enää Azkabanissa. Oli hänen pakonsa yö ja elämä, jonka Sirius näki elävän itsensä kasvoilla vahvisti muistoa palosta, jonka hän oli saanut sillä hetkellä. Palossa oli kytenyt vihaa Peter Piskuilania kohtaan ja voimakas tarve suojella Harrya. Elävä Sirius oli hullu.
Elävän Siriuksen heittäessä syrjään Päivän Profeetan, Siriuksen vatsaa kouraisi, kun se aukesi aukeamalle Weasleyn perheestä. Kuva muistutti häntä heistä, mutta hänen sisällään kuohahti, kun rotanhahmoinen Piskuilan sai kuvan irvistämään julmasti. Siriuksen mieleen palasi Piskuilan silloin, kun tämä oli tappanut ne kaikki jästit. Silloin talvi oli jo tehnyt tuloaan. Oli ollut kylmä. Nytkin elävän Siriuksen keho värisi ehkä kylmyyttä ja ehkä suuttumusta. Vihaa, jota Sirius ei enää viimeisellä matkallaan tuntenut. Kun hän ymmärsi, että viha oli poistunut hänestä hänen ruumiinsa jäädessä taakse, se huojensi häntä. Jostain syystä, vaikka hän tiesi elävän itsensä pääsevän pakoon, Sirius toivotti tälle kuin kuiskauksena onnea. Ei hän tiennyt, miksi. Sirius ei ollut saavuttanut onnea loppuelämänsä aikana, mutta joitain hetkiä hän muisteli.
Harrya. Sirius muisteli Harrya. Kun elävä Sirius alkoi kiertää kehää tyrmässään, Siriuksen aineettoman kehon muoto alkoi haalistua. Tällä kertaa mikään ei nykäissyt häntä pois tästä ajasta ja paikasta, eikä Sirius ollut varma kohtaisiko jälleen toisen ajan ja paikan vai lopullisen kuolemansa. Azkabanin pienet ikkunat päästivät läpi kuunkajon. Sade oli lakannut.
