Ficin nimi: Ihmissusi ja Laudanum
Kirjoittaja: tellie
Ikäraja: K11
Fandom: Lonely Werewolf Girl
Tyylilaji/Genre: general
Hahmot: Dominil, Kalix
Yhteenveto: Dominil oli älykäs. Hän tiesi, mitä oli tekemässä. Hän olisi varovainen. Hän ei lankeaisi siihen samaan typerään ansaan.
A/N:
Päihdehaasteeseen kirjoitettu teksti. Ihmettelin aina, miksi kummassa Dominil päätyi käyttämään Laudanumia, kun se toisaalta sopii hahmoon, mutta toisaalta ei todellakaan sovi siihen. Tässä tarjoamani teoria.
Dominilin kertoma tarinanalku on vapaata suomennosta canonista, 2. kirjasta (Curse of the Wolf Girl (Martin Millar))
Ihmissusi ja Laudanum
Dominil seisoi peilin edessä ja harjasi hiuksiaan. Valkoinen hiusmassa valui vyötärölle kuin jäinen vesiputous. Peilistä takaisin tuijottivat lähes mustat silmät – älykkäät, mutta aivan liian nuoret ollakseen viisaat. Kasvot, jotka lupailivat jäistä kauneutta, ja pitkä hoikka varsi vihjasi viehättävyyttä.
Oli vain odotettava, että vuodet pesisivät kasvoista lapsenomaisuuden. Oli odotettava, että vuodet pyöristäisivät turhan litteät rinnat ja teinitytön kapeat lanteet saisivat kaipaamansa täyteläisyyden. Oli odotettava terävän, jos ehkä ikävystyneisyyteen taipuvaisen mielen ja tarkan muistin omaksuvan tietoja ja taitoja niin, että niistä alkaisi olla todellista hyötyä luokkahuoneiden ulkopuolella.
Dominil ei pitänyt odottamisesta. Pohjimmiltaan hän ei ollut kärsivällinen, ei koskaan olisi. Vuodet opettaisivat kärsivällisyyteen silloin, kun sille oikeasti olisi tarvetta, mutta ne vuodet olivat vielä kaukana edessä.
Ja kesäpäivät MacRinnalchin linnassa matelivat. Monotonisuus, tylsyys – aurinko nousi aamulla ja laski illalla, ja näiden kahden tapahtuman välissä tapahtui hyvin vähän mainitsemin arvoista. Yöt eivät olleet päiviä kiinnostavampia, eivätkä päivät öitä. Dominil toivoi joka päivä, että kesäloma olisi jo lopussa. Lukukaudet olivat merkittävästi, jos ehkä vain vähäisesti tyhjiä kesälomapäiviä kiinnostavampaa aikaa.
Kuluneisiin neljään viikkoon mahtui vain yksi monotonisuuden rikkonut tapaus. Välittäjä MacDoig oli vieraillut linnassa. Ilmeisesti vierailun ensisijainen syy oli ollut jonkinlainen taidekauppa Verasan kanssa, mutta häpeämättömänä opportunistina välittäjä-kauppias oli käynyt kauppaa kaikesta kaikkien kanssa. Dominil oli mennyt etsimään mitä tahansa kirjoja, joita MacRinnalchin kirjastossa ei ollut (ne kaikki hän oli lukenut jo monta kertaa), ja löytänytkin kaksi. Toinen niistä oli halpa ja tyhjänpäiväinen, mutta toinen jokseenkin hinnakas ja kiinnostava alkuperäispainos.
Dominil oli tehnyt kirjoista hyvät kaupat. Hän oli onnistunut neuvottelemaan hintaa hieman alemmas, joskin MacDoig'n voitto oli epäilemättä vähintään riittävä. Kaupanpäällisiksi Dominil oli kuitenkin saanut reilunkokoisen pullon Laudanumia. Sopivissa olosuhteissa hän saattaisi saada pullosta rahansa takaisin, erityisen sopivissa jopa korkojen kera. Hän tiesi linnan mailta ihmissusia, jotka olivat tulleet riippuvaisiksi, eikä hän kärsinyt minkäänlaisista moraalisista vaikeuksista, jos onnistuisi kiskomaan heiltä jokusen punnan ylimääräistä tuohta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin, kun kirjat oli luettu, kesäloman ikävä oli palannut ja uteliaisuus vienyt voiton. Taloudellisen tappionkin uhalla Dominil oli annostellut itselleen Laudanumia, ja sitten hän oli niellyt nesteen sen karvaudelle irvistäen.
Dominil ei vielä tuntenut vaikutusta, mutta ei hän vielä niitä odottanutkaan. Vai alkoiko hiuksia harjaava käsi tuntua hieman raskaalta? Olivatko pupillit pienemmät kuin tavallisesti?
Huoneen ovelta kuului koputus. Dominil tunnisti sen, koska se ei teknisesti ottaen ollut edes koputus. Se oli ääni, joka lähti, kun lapsi yritti ulottua aivan liian korkealla olevaan ovenkahvaan siinä onnistumatta. MacRinnalchin kakara, Kalix, oli taas onnistunut livahtamaan nimellisiltä lapsenvahdeiltaan. Paino sanalla 'nimellisiltä' – livahdus ei paljon vaatinut, kun lapsenvahteja ei lähtökohtaisesti kiinnostanut vahtia lasta.
Oven auki saatuaan Kalix ei jäänyt odottamaan lupaa tulla sisään. Dominil odotti tuntevansa ärtymystä lasta kohtaan, mutta tunne jäi kokematta. Hän katsoi sivusta, kun Kalix sulki oven perässään ja juoksi hyppimään huolellisesti sijatulla vuoteella. Päiväpeite meni kurttuun, niin varmasti myös lakana sen alla. Edes se ei mainittavasti ärsyttänyt Dominilia.
”Kerro jotain jännää”, Kalix sai sanottua pomppujensa välillä. Hän näytti pitävän Dominilista, vaikka Domnil ei kuollakseenkaan ymmärtänyt, miksi niin saattaisi olla. Hän ei ollut erityisen kiltti Kalixille, pikemminkin päinvastoin, eikä hädin tuskin taaperoiästä päässeellä lapsella ja aikuisuuden kynnystä lähestyvällä Dominililla ollut paljonkaan yhteistä.
Yleensä Dominil olisi käskenyt Kalixia painumaan sinne missä pippuri kasvoi ja vähän äkkiä. Mieleen kuitenkin juolahti vanha MacRinnalchien suvussa kulkenut tarina Köyhästä sudesta ja Rosvosudesta. Olisi ehkä mukava istua alas ja kertoa se Kalixille. Lapsi oli aina niin onnettoman ja eksyneen oloinen, jos ei juuri sillä hetkellä riehunut ja ärsyttänyt muita.
”Istu alas, niin kerron tarinan”, Dominil kehotti.
Yllättävää tai ei, Kalix istui sängylle. Dominil istui hänen viereensä ja pakotti aavistuksenomaisen pahoinvoinnin aallon asettumaan. Laudanumilla oli sellainen vaikutus, Dominil tiesi, mutta annos oli ollut verrattain maltillinen.
”Köyhä susi ja Pikkususi asuivat pienessä töllissä keskellä metsää --”
”Miksi se susi oli köyhä?” Kalix keskeytti.
”Luultavasti hänellä ei ollut töitä, eikä kukaan siksi maksanut hänelle palkkaa”, Dominil selitti. Hän muisti tarinan ulkoa niin kuin se oli kerrottu kirjassa, sanasta sanaan. Keskeytyksestä huolimatta hän palasi kertomukseen vaivatta:
”Kylmä tuuli puhalsi läpi töllin huterien seinien ja vesi tipahteli pisaroina vanhan turvekaton läpi. Joka ilta Köyhä susi lähti metsästämään ruokaa Pikkusudelle, mutta ajat olivat huonot, eikä hirviä ollut paljon --”
”Miksei kukaan korjannut kattoa? Miksi hirviä oli niin vähän?” Kalix keskeytti uudestaan.
”Luultavasti kenelläkään ei ollut aikaa korjata kattoa, koska Köyhä susi metsästi koko ajan. Hirviä oli vähän, koska kaikki oli jo syöty”, Dominil selitti ja jatkoi uudelleen: ”Keskitalvella ruokaa ei ollut lainkaan. Köyhä susi ja Pikkususi olivat koko ajan nälkäisiä. Pikkususi itki kylmää ja nälkää, ja Köyhä susi alkoi tulla levottomaksi ja toivoi, että voisi jollakin tavalla tehdä asiat paremmiksi.”
Tällä kertaa Dominil piti tauon oma-aloitteisesti. Hänellä ei ollut paljon kokemusta lapsista, mutta hän oppi nopeasti, ja Kalixin ilme kertoi uuden kysymyksen pyrkivän lapsen huulille: ”Miksi Köyhä susi ei mennyt ostamaan ruokaa?”
”Koska hän oli köyhä, Kalix. Sitä paitsi Köyhä susi ja Pikkususi asuivat keskellä metsää. Kauppaan oli monen päivän matka.”
Tarina eteni hitaasti mutta varmasti. Muutaman virkkeen välein Dominilin oli pakko pitää tauko ja vastata Kalixin kysymyksiin, mutta hän yllätti itsensäkin kärsivällisyydellään. Puolessa välissä tarinaa hän alkoi haukotella (Laudanum vaati veronsa), mutta Kalix olisi halunnut kuulla tarinan loppuun.
”Kerron joskus toiste. Lupaus.”
”Et kerro kuitenkaan”, Kalix syytti.
”Kerron. Lupaus, Kalix. Lupaukset pidetään. Ja tämän tarinan jälkeen kerron muitakin tarinoita, jos päästät minut nyt nukkumaan.”
”Onko muitakin tarinoita?”
”Totta kai on, eikö kukaan ole kertonut sinulle tarinoita? Nyt, Kalix. Minä käyn nukkumaan.”
”Ei ole”, Kalix vastasi lapsen rehellisyydellä.
”Vai niin. Menehän nyt, minua väsyttää.”
Dominilin suureksi yllätykseksi Kalix halasi häntä. Dominil, jonka jäinen persoona paistoi läpi jo vahvasti, ei ollut erityisen halattava nuori. Kalix ei myöskään ollut kovin tottunut minkäänlaisiin hellyydenosoituksiin, joten hänkin näytti olevan jollain tavalla hämillään.
”Sinä haiset tosi hyvältä”, Kalix sanoi hätäisesti halauksen jälkeen. Sitten hän ryntäsi ulos ovesta, tietenkään vaivautumatta sulkemaan sitä mennessään.
Domnil istui hetken paikallaan ovea tuijottaen. Enimmäkseen hän keräsi energiaa noustakseen sulkemaan sen, mutta samalla hän ajatteli Kalixia, jolle kukaan ei kai koskaan ollut kertonut tarinoita. Se oli surullinen ajatus. Dominil ei pitänyt monestakaan ihmisestä, ihmissudesta tai keijusta, ja sääli huomattavasti harvempia. Hän ei varsinaisesti pitänyt Kalixistakaan, mutta lapsi, jolle kukaan ei ollut koskaan lukenut tarinoita, kieltämättä vetosi tunteisiin.
Sitä paitsi Kalix oli tietämättään tehnyt melkoisen palveluksen, Dominil ajatteli noustessaan vuoteelta. Hänen oli täytynyt haistanut Laudanum, vaikkei Kalix tietenkään tiennyt, mitä oli haistanut. Sitä tuoksua ei sopinut päästää Verasan, Dominilin vanhempien tai kenenkään muun nenään.
Oven suljettuaan Dominil romahti vuoteelleen ja torkkui. Hän uneksi Köyhästä sudesta ja Rosvosudesta, elävää värikästä opiaattiunta, joka tuntui todellisemmalta kuin todellisuus. Havahtuessaan hän ajatteli Kalixia, Laudanumia, tarinoita ja taloudellista voittoa.
Sitten hän ajatteli taloudellisen voiton turhuutta ja muistutti itseään pitämään huolta siitä, että seuraavalla kerralla peittäisi Laudanumin tuoksun tarkemmin. Koska seuraava kerta tulisi. Aika kului niin mukavasti, niin nopeasti, eikä edes Kalix onnistunut ärsyttämään Dominilia.
Totta kai Dominil tiesi Laudanumin riskit. Hän tiesi, että jotkut elivät kuin Köyhä susi, koska olivat käyttäneet kaiken rahansa Laudanumiin, mutta Dominil oli älykäs. Hän olisi varovainen. Hän tiesi, mitä oli tekemässä. Hän ei lankeaisi siihen samaan typerään ansaan.
