Ficin nimi: Luodut toisilleen
Kirjoittaja: Pineapple_Girl
Fandom: Simpsonit
Ikäraja: S
Paritus: Bart Simpson/Milhouse Van Houten (Samantha Stankey/Milhouse Van Houten)
Vastuun vapaus: Kaikki muu paitsi juoni kuuluu Matt Groeningille, enkä saa tästä rahallista korvausta
A/N: Katsoin vähän aikaa sitten jakson, jossa Milhouse seurusteli Samanthan kansa ja Bart oli kolmantena pyöränä. Leikittelin ajatuksella, että Bart käräytti heidät siksi koska on ihastunut Milhouseen. Joten siitäpä tämä fic kertookin.
Luodut tosilleen
Istuin yksinäni lukemassa sarjakuvia. Milhouse oli taas Samanthan kanssa, joten en voinut olla hänen kanssaan. Tai no olisinhan minä voinut - en vain jaksanut enään sitä ainaista kiehnäämisen tuijottelua. Heidän seurustelunsa aiheutti minulle käsittämätöntä tuskaa, jota en osannut selittää. Minua vain inhotti koko tyttö kaikin puolin. Tämän typerät ruskeat hiuksensa, tämän hammasrautansa, tämän tekopirteä hymy. Miten Milhouse on voinut ihastua sellaiseen opettajien nuoleskelijaan?
Päätin käydä Kwik-E-Martissa tyhjentämässä ajatukseni pois heistä. En vain kestänyt ajatella heitä enempää. Sen enempää kuin oli pakko.
Skeittasin nopeaa vauhtia kohti kauppaa. Olin melkein perillä, kunnes näin heidät. Milhouse ja Samantha kävelivät tiellä käsi kädessä. Hieroin silmiäni, tarkastellen onko näkymä totta. Milhousehan sanoi, että pitäisivät suhteensa salassa. Mitä pelleilyä tämä nyt oli?
Käänsin rullalaudan suuntaa heitä kohti.
"Milhouse, jäbä!" Tervehdin ja kävelin parin rinnalla. "Eikö teidän pitänyt pitää tuo teidän suhteenne salassa?"
Milhouse vilkaisi heidän yhdistyneitä käsiään, ja sitten minua.
"No ei kukaan mistään käsien pitämisestä mitään arvaa", hän sanoi. Samantha nyökytteli.
"Kyllähän kaveritkin voivat pitää toisiaan kädestä. Varmaan sinäkin, Bart, olet pitänyt Milhousea joskus kädestä kiinni" Samantha sanoi. Nielaisin muistaessani viimeviikon kädestä pitämisen. Se oli lämmittänyt oudosti mieltäni ja saanut tekemään outoja vatsalleni.
Milhouse istui sängylläni, ollen aivan murtunut. Hänen vanhempansa olivat eronneet ja hän ei voinut lopettaa itkemistä.
"Milhouse, rauhoitu", yritin rauhoitella ystävääni. En kestänyt nähdä häntä tällaisena.
"Mitä se hyödyttää, Bart? Eivät vanhempani sillä mene yhteen", Milhouse sanoi.
"Ei niin, mutta ajattele vanhempiasi... he eivät olleet onnellisia yhdessä ja...", sanani juuttuivat kurkkuun, kun Milhouse levitti kätensä ympärilleni ja halasi tiukasti. En tiennyt mitä tehdä. Istuin vain paikoillani ja annoin paitani kastua märäksi Milhousen kyynelistä. Kun poika oli itkenyt tarpeeksi kauan, eli ainakin viisi minuuttia, hän irrottautui minusta ja katsoi simiini.
"Sori, Bart, en tiedä mikä minuun meni", Milhouse pahoitteli.
"Se on okei...", kuiskasin ja tartuin kädelläni hänen omaansa. Tunsin sydämensykkeeni jättävän lyönnin välistä. Käteni tuntui kuuluvan juuri tähän, Milhousen lämpimän käden ympärille.
Huomasin Milhousen katsovan minua hieman hämillään ja irrotin käteni takaisin syliini.
"Bart!" Milhouse huhuili. Hätkähdin muisteluistani ja katsoin rillipäätä.
"Mitä?" Kysyin.
"Olit ihan omissa maailmoissasi! Kysyimme juuri, että sopiiko jos minä ja Samantha vietetään aikaa puumajassasi. Siellä Samanthan isä ei voi käräyttää meitä", Milhouse kysyi.
Juuri sillä hetkellä mieleeni ilmestyi idea. Idea, jonka avulla saisin heidät erotettua ja minun ei tarvitsisi enää jakaa Milhousea kenenkään kanssa.
"Totta kai se sopii, voitte mennä vaikka heti", vastasin hymyillen.
"Kiitti Bart, me mennään!" Milhouse kiitteli ja he lähtivät kävelemään taloani kohti. Virnistelin tyytyväisenä. Kutsuisin Samanthan isän puumajaani ja hän ei tiedäkään, että löytää sieltä pikku tyttönsä pussailemassa pojan kanssa.
Kun olin varma, että he olivat puumajassani, soitin Samanthan isälle. Sain hankittua numeron tytön kännykästä. Olin lainannut sitä ja tallensin samalla numeron muistiin.
"Bob Stankey puhelimessa", miehen ääni vastasi.
"Täällä Bart Simpson. Kannattaa tulla minun luokseni jos haluat tietää mitä tyttärellesi kuuluu", Bart aloitti.
"Kuka Bart?" Bob kysyi.
"Samanikäinen kuin lapsesi. Kannattaa siis tulla tänne niin näet mitä hän juuri nyt tekee", sanoin.
"Hyvä on. Tulen niin pian kuin voin. Missä asut?" Bob kysyi.
"742 Evergreen Terracella", vastasin virnistellen. Samanthan isä tulisi ja he eivät taatusti pystyisi enään olemaan yhdessä.
Noin viidentoista minuutin kuluttua ovikello soi. Avasin oven ja edessäni seisoi luultavastikin Samanthan isä.
"Missä Samantha on?" Mies kysyi.
"Takapihalla puumajassa. Parempi jos minä en tule mukaan", vastasin ja osoitin puumajaa. Menin miehen perässä katsomaan tapahtumaa. Mies nousi tikkaita ja pian häntä odotti yllättävä näky.
"Samanta!" Bob sanoi.
"Isä!" Samantha sanoi.
Bob nosti Samanthan syliinsä ja kantoi hänet alas puumajasta.
"Mitä olen sanonut pojista ja seurustelusta?" Bob kysyi ja tyttö rupesi nyyhkimään.
"Ne ovat paheita joita pitää välttää!" Samantha sanoi kyynelten seasta.
"Ja nyt menit ja rikoit sääntöäni... joudut tyttökouluun, siellä voit välttyä näiltä kauheuksilta!" Bob sanoi ja kuljetti Samanthaa pois.
"Milhouse!" Samantha sanoi.
"Samantha!" Milhouse sanoi epätoivoisena. Pian Samantha oli poissa ja nyyhkyttävä Milhouse istui ylhäällä puumajassani. Kävelin sinne ja istuin alas. Milhousen itkusta ei tullut taaskaan loppua. Huokaisin ja minä olin tällä kertaa se, kuka levitti kätensä halaukseen. Milhouse itki minua vasten.
"Miten hän pääsi tänne? Mitä tapahtui?" Milhouse kyseli. Tunsin syyllisyyttä enkä pystynyt kertomaan, että syy oli minun.
"Bart, mitä tapahtui?" Milhouse kyseli. Annoin hänen itkeä loppuun, kunnes päätinkin avata suuni. Parempi kertoa totuus.
"Samanthan isä pääsi tänne... minun avullani", kerroin. Milhouse tuijotti minua.
"Sinun avullasi?" Hän kysyi. Nyökkäsin.
"Mitä? Miksi?" Milhouse ihmetteli.
Nielaisin ja tein sitten jotain, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni. Painoin huuleni varovaisesti Milhousen omille ja suutelin hellästi. Yllätyksekseni Milhouse vastasi siihen. Tajusin lopulta mitä tein, joten irtaannuin kauhistuneena ystävästäni.
Tuijotin Milhousea tietämättä mitä sanoa. Milhouse tuijotti takaisin.
"Minä... minä...", mutisin, mutta sanoja ei vain tullut. Milhouse painautui uudestaan minua kohti ja huulemme kohtasivat jälleen. Vastasin suudelmaan ja tartuin samalla poikaa kädestä. Kätemme olivat tosiaan täydelliset toisilleen. Aivan liian pian Milhouse lopetti ja avasin silmäni.
"Mitä olitkaan sanomassa?" Milhouse kysyi, ääni yllättävän rauhallisena.
Käteni oli yhä Milhousen omassa. Katsoin siihen ja sydämeni oli hypähtää kurkusta. Olin niin onnellinen. Milhouse oli vastannut suudelmaan!
"Tiesitkö, että kätemme ovat kuin luodut toisilleen?" Kysyin ja vilkaisin Milhousea. Milhouse vain hymyili ja painoi minut taas suudelmaan.
Sanoja ei tarvittu. Me molemmat tiesimme, että kuuluimme yhteen.
