Nimi: Ei mihinkään
Kirjoittaja: pihlajanmarja eli minä
Paritus: Ei parituksia
Genre: Sitähän tässä olinkin miettimässä kun en yhtään tiennyt minne osastolle tämän laittaisin. Sitten laitoin tänne, mutten kyllä vieläkään osaa tätä mihinkään genreen lajitella.
Ikäraja: Ihan sallittu.
Summary:
Hän halusi nauttia tästä pysähtyneestä hetkestä hiljaisella kuistilla kun kello löi yhtätoista ja hänen ei tarvinnut olla mikään tai kukaan.A/N: Osallistuu FF10:een sanalla 01. Uusivuosi. Ja itse tykkään tästä jostain syystä tosi paljon, toivottavasti tekin. Kommentit on kivoja. ^^
Ei mihinkäänYmpärillä oli hälinää ja paljon kirkkaita valoja. Naurua, iloista jutustelua kuului joka puolelta mutta Sirius ei saanut mistään otetta. Hän tunkeutui anteeksipyydellen väkijoukon läpi kuistille ja vetäisi syvään henkeä. Ulkona oli kylmä, siksi kaikki olivat sisällä. Siriuksella ei tietenkään ollut takkia päällään ja hänen kätensä olivat kylmästä kohmeiset kun hän sytytti tupakan.
Hän muisti montakin asiaa uudesta vuodesta. Hän muisti kuinka hän ja Regulus olivat salaa vanhemmiltaan valaneet tinaa pikkupoikina ja isä oli saanut heidät kiinni. Hän muisti ikävän läimäytyksen ja sen, kuinka häntä koski vielä enemmän veljensä hillitön itku kuin kiinnijäämisen häpeä. Saastaiseen jästirojuun ei saanut koskea, sen Regulus oli siitä uudesta vuodesta oppinut, Sirius ei.
Sirius hypisteli tupakkaa kädessään. Tupakoinninkin hän oli 14-vuotiaana aloittanut ihan vain vanhempiensa kiusaksi. Likainen jästitapa ärsytti hänen äitiään suunnattomasti, mutta korvapuustit kesti kun näki Reguluksen kateellisen ilmeen. Hänen veljestään ei vain ollut kapinointiin.
Siriuksesta tuntui, että James poltti vain, koska Siriuskin poltti. Se tuntui hieman oudolta syyltä, mutta olisihan Peterkin polttanut samasta syystä, jos ei olisi pelännyt kiinnijäämistä niin paljon. Remus taas oli liian viisas sellaiseen.
Sirius hymähti itsekseen. Oli siinä hänellä ystävät, mutta ei hän ystäviään olisi mihinkään vaihtanut. ”En mihinkään, kuulitko”, Sirius kuiskasi ilmaan ja valkoinen höyrypilvi seurasi hänen sanojaan. Sirius oli jo melkein unohtanut miten kylmä oli. Ajatteleminen teki sellaista joskus, sai unohtamaan. Kummallista.
Sirius ei kuitenkaan halunnut vielä kääntyä ja palata takaisin juhliin. Vielä oli aikaa keskiyöhön, aikaa totuttautua ajatukseen, että tämä oli hänen uusi elämänsä. Hän oli vaihtanut kahisevat puvut, jäykän kohteliaisuuden ja teeskentelyn hymyileviin kasvoihin, aitoon nauruun ja naiseen joka kohteli häntä omana poikanaan. Sirius oli tehnyt sen jo kesällä karkaamalla kotoaan, mutta vasta nyt hän alkoi kunnolla tajuta asian. Siksi hän halusi nauttia tästä pysähtyneestä hetkestä hiljaisella kuistilla kun kello löi yhtätoista ja hänen ei tarvinnut olla mikään tai kukaan. Hän polkaisi tupakan maahan ja tuijotti taivaalle.
”Helkkari, Sirius, vihdoinkin löysin sinut! Täällähän jäätyy. Tule sisälle, niin minun ei tarvitse väistellä humalaisen Margaret-tädin halauksia yksin.”
”Kuulostaa lupaavalta”, Sirius sanoi ja virnisti ovensuulla värjöttävälle pörröpäiselle pojalle. ”Onko täti nuori? Hyvännäköinen?”
”Olisi pitänyt tähdentää, puhun isotädistä. Hänellä on viitoisleuka ja karmiva nenä.”
”Mennäänkö mieluummin yläkertaan?” Sirius kysyi ja heilautti kätensä rennosti ystävänsä olkapäille. ”Voimme lähettää Kuutamolle ja Matohännälle kirjeet, joissa kerromme miten mahtavaa täällä on ja miten heillä mahtaa olla tylsää siellä yksin vanhempiensa kanssa.”
James nauroi.
”Miten vain, Anturajalka.”
Ovi sulkeutui heidän takanaan ja Sirius tiesi olevansa kotona.
