Ficin nimi: Minä rakastan sinua
Kirjoittaja(t): Monki
Oikolukija(t): DAE
Fandom: Varjojen kaupungit
Tyylilaji: Romance
Ikäraja: K11
Paritus/päähenkilö(t): Clace, Malec, Isabelle
Yhteenveto: ”Minä rakastan sinua.” Hän kietoi kätensä pojan ympärille.
Vastuunvapaus: Varjojen kaupungit ja sen unohtumattomat henkilöt ovat mahtavan Cassandra Claren, minä vain kirjoitan heistä.
A/N: Tässä on sitten sitä kuuluisaa Clacea. Toivon että osaan kirjoittaa sitä jotenkin. Ja tämähän on toinen ficcini. Toivon että tykkäätte.
B/N: Tuolla voi vielä olla virheitä ja jos on johtuvat minun huonosta panostuksestani. Hieno ficci. Ja jos ikärajassa tai nimessä on valittamista niin ne mulle, kiitos. Toivottavasti tykkäätte, näin munkin puolesta!
-Minä rakastan sinua-
Clary seurasi voimattomasti kuinka Jacen rinnan läpi työntyi demonin kynsi. Hän yritti juosta kaatuvan enkelinsä luokse, mutta ei voinut. Jokin piti häntä paikoillaan. Hän yritti huutaa kuiviin valuvan Jacen vuoksi, mutta kurkusta ei tullut pihaustakaan. Jokin kuristi häntä. Pian hän kuolisi ja viimeinen asia jonka hän näki, oli hänen kuoleva rakkaansa.
Clary heräsi, huutaen pala kurkussa. Se oli unta, vai oliko? Se tuntui niin todelliselta... ja niin epätodelliselta. Jace ei voinut olla kuollut, ei vain voinut. Elämä ilman häntä olisi... se ei olisi mitään. Hän huomasi olevansa Instituutissa. Jos hän kerran oli siellä, niin olisi Jacekin. Paitsi jos... EI! Älä edes ajattele sitä mahdollisuutta!
Hän heitti peiton syrjään ja juoksi ovelleen punainen pyörremyrsky perässään kieppuen. Jacen huone olisi tämän huoneen vieressä.
Clary riuhtoi Jacen huoneen kahvaa avatakseen puisen oven. Lukossa. Hän vetäisi steelensä pyjamahousujen taskusta (Clary kantoi sitä nykyään joka paikassa, kaiken varalta) ja sipaisi nopean avaamisriimun oven pintaan. Ovi naksahti auki ja Clary syöksyi sisään. Hän näki lohdullisen muotoisen mytyn sängyn päällä.
Jace havahtui mukavasta unestaan, jossa hän oli taistellut demoneja vastaan. Joku hoki hänen nimeään ja ravisti häntä olkapäästä. ”Jace, Jace... Herää nyt...” Lämmin olo tulvahti hänen lävitseen. Se oli Clary, joka häntä herätti näin aamusta. Hänen Clarynsa.
”Clary, mitä nyt? Joko pitää nousta syömään Isabellen epämääräisiä mössöjä?”Ajatuskin sai kylmät väreet kulkemaan sekäpiitä pitkin.
Clary valahti polvilleen Jacen sängyn viereen. ”Olet elossa”, hän mumisi ylivoimaisen helpottuneena. Jace nousi istualleen ja katsoi häntä kummastuneena.
”Tietenkin olen elossa. Miksi en olisi?” hän näytti hetken mietteliäältä,”Vai tarkoitatko, että sainko ruokamyrkytyksen siitä Izzyn ruispuurosta? Nimittäin olin itsekkin vähän epäluuloinen, siitä mitä söin... En ruispuuroa ainakaan, siitä olen varma.”
”Jace minä näin unta, että sinä kuolit”, hän kertoi nenäänsä nyrpistelevälle Jacelle.
”Kuolin?”, hän sanoi hämillään, ”Mutta en minä voi kuolla, tiedät sen. Olen voittamaton.”
Clary kiipesi Jacen viereen. ”Tiedän tietenkin. Se uni vain oli niin aito. Voitko puhua vostain muusta, niin minun ei tarvitse ajatella sitä?”
”Hmmm... Mitä minä nyt puhuisin...”, Jace mietti ja jatkoi sitten, ”Olen ajatellut vähän meidän tulevaisuuttamme. Esimerkiksi missä me asumme? Instituuttiin emme jää, se on varmaa, vai mitä?” Jace piti tauon, ”Ajattelin Herondalen kartanoa. Minusta se olisi hyvä paikka. Kaunis paikka, paljon tilaa ja se on lähellä Alicantea. Mitä luulet, olisiko se hyvä?”
”Mm hm”, Clary mutisi, jo melkein unessa. Jacen ääni oli rauhoittava. Loput Jacen puheesta muuttuikin sitten samaksi surisevaksi ääneksi ja Clary vaipui uneen.
Jace huomasi Claryn nukkuvan ja otti tämän syliinsä. ”Hyvää yötä, Clary”, Hän suukotti tytön päälakea ja rentoutti itsensä nukkuakseen.
”No niin, nouskaahan jo!” joku keskeytti Claryn unen. ”Meillä on töitä ja te vain nukutte kuin mikäkin laiskiais pari”, Isabelle, kuka muukaan. Mustatukkaisen tytön ääni kuului huoneen sisäpuolelta. Clary avasi silmänsä ja näki ensimmäisenä Jacen kaulan kauniin kaaren. Kunpa hän vain voisi jäädä tähän ja olla Jacen vieressä, mutta... ”Ettekö te ymmärrä mitä minä puhun? Voinhan minä vähän selventääkin...”
Isabelle käveli sängyn vireen ja asetti huulensa Jacen korvan juureen. ”Ylös niin kuin olisi jo!” Isabelle näki hänen hätkähtävän ja avaavan kultaiset silmänsä. Toimii aina, hän ajatteli tyytyväisenä. Yleensä se oli tosin Alec jota piti herätellä näin. Jace oli jalkeilla heti jos joku sanoi ’demoni’, ’ase’ tai ’Clary’ (viimeisin toimii kaikkein parhaiten).
”Isabelle, mitä kello on?” Clary kysyi hieman virkeämmin.
”Kuusi, eli teidän pitäisi kohta olla valmiina metsästykseen”, tyttö vastasi armottomasti. ”Teillä taisi olla upea yö, mutta työt kutsuu.”
Clary huokaisi, ”Nähdään keittiössä.”
”Paras onkin että näemme pian...” Ei vastalauseita, Isabellen katse viestitti. Hän kääntyi ja lähti korot kopsuen ulos ovesta ja sulki sen perässään.
Jace sulki Claryn lämpimään syliinsä. ”Sanoiko hän, että menemme metsästämään?”
Clary nousi enemmän istualleen ja katsoi Jacen kultaisista hiuksista paljaaseen rintakehään.
”Sanoi. Tosin en tiedä onko ilmoitusta tehty...” hän liukui sängyltä alas. Lämmin käsi tarttui hänen käsivartensa.
”Sanoit, että näit unta jossa kuolin. Oliko se toiveuni?” Clary kauhistui. Kuinka Jace voi edes ajatella sellaista? ”Jace, paina tämä todella hyvin sinne kultaiseen kalloosi. Minä rakastan sinua, eikä se muutu. Se ei muutu koskaan. Ymmärrätkö?” Clary kääntyi katsomaan Jacea joka tuijotti kattoa huolissaan. Hän käänsi katseensa Claryyn.
”Se on vaikea uskoa. En minä ole sellainen jonka sinä ansaitset.”
Clary puuskahti. Kuinka vaikea se voi olla käsittää? Hän meni sängyn viereen ja nousi hajareisin Jacen päälle katsoakseen poikaa silmiin. ”Lopeta”, hän painoi suukon Jacen huulille. Sen piti olla nopea, mutta kun hän alkoi erota, painoi käsin hellästi hänen päätään. Clary antoi periksi. Suudelma maistui suolaiselta ja makealta, Jacelta. Jace painoi hänet vasten itseään. Clary tunsi kovat lihakset ohuiden vaatteidensa läpi. Jace pujotti kätensä Claryn selkään ja suuteli hänen leukapieltään.
”En”, hän sanoi suudelmien välistä. Clary alkoi hivellä Jacen hiuksia ja-
”JACE. CLARY. Mistä vetoa, että teillä ei ole mitään järkevää päällä. Jos teillä nyt edes on mitään päällä... epäilen”, Isabelle huuteli oven läpi. Jace huokaisi harmistuneesti.
”Kyllä, kyllä, Isabelle. Tulossa.” Ovella kuului ärtynyt huokaus ja sitten askeleet loittonivat.
”Enkelin tähden, eikö täällä saa hetken rauhaa ja yksityisyyttä?”, Jace oli selvästi ärtynyt. ”No... eiköhän jatketa illalla...”
Clary hymyili ja veti Jacen mukanaan ylös. ”Meidän täytyy pukeutua.” hän katsoi Jacen lihasten liikkeitä, kun tämä veti paidan päällen. Hän muisti vasta Jacen katsoessa häntä, pukeutua itsekin. Hän tunsi Jacen katseen hipovan selkäänsä, kun hän veti topin pois päältään. Clary tunsi punastuvansa.
”Sinä olet kaunis”, Jace siirtyi hänen viereensä ja puhui hänen korvansa juuressa. Clary nojasi hetkellisesti päätään Jacen olkapäähän.
Clary ja Jace astuivati keittiöön Isabellen jakaessa ”kaurapuuroa” lautasille. ”Tulittehan te. Viimeinkin.” hän katsoi syyttävästi heitä. Aamut olivat aina tällaisia. Hänen veljensä ja Claryn patistamista ulos makuuhuoneesta.
”Kai sinä olet soittanut Alecille, että lähtee sieltä kimallekasan kainalosta?” Jace ohitti Izzyn viimeisimmän kommentin.
”Kyllä, mutta me tapaamme vasta Hunter’s Moonin edessä”, Isabelle viittasi ihmissusien baariin.
”Mitä me siellä?” Clary kysyi kummissaan. Ihmissusia?
”Joku ilmoitus nuoresta ihmissudesta rettelöimässä baarin lähellä”, hän sai vastaukseksi. ”Syökää.”
Jace silmäili epäluuloisesti möykkyä lautasellaan. ”Ei ole nälkä.”
Alec heräsi puhelimensa piritykseen. Hän huoahti ja otti laitteen käteensä. ”Haloo?”
”Alec, Hunter’s Moonin edessä puoli kahdeksan. Selvä?” soittaja oli Isabelle.
Alec hieroi ohimoaan. ”Selvä...”, puhelu katkaistiin. Hän asetti puhelimen yöpöydälle ja kääntyi katsomaan velhoa, joka makasi hänen vieressään. Magnuksen kasvot olivat häneen päin ja peitto oli valahtanut hänen vyötärölleen paljastaen navattoman vatsan. Magnus oli niin kaunis...
”Huomenta, Magnus”, hän sanoi. Velho avasi kissansilmänsä.
”Onko sinulla töitä tiedossa?” hän kysyi. Alec nyökäytti alakuloisena päätään.
Magnus nojautui eteenpäin ja suuteli Alecia. Alec ei tahtonut sen loppuvan ja painoi itsensä kiinni Magnukseen. Hän huokaisi ja siveli Alecin paljasta selkää.
Alec oli kaunis. Alecin hiukset olivat kuin musta myrsky, silmät kuin sininen loputon meri. Hän oli niin kaunis muodoiltaan. Iho kalpea ja sileä paitsi kohdista joissa vanhojen riimujen arvet olivat. Alec loisti niin paljon kirkkaammin kuin tämän veli, Jace. Se joka oikeasti tiesi mitä sana ’kaunis’ tarkoitti, katsoi Alecia eikä Jacea. Magnus ei millään tahtoisi Alecin vaarantavan henkeään joka päivä, mutta ei hän voinut asialle mitään.
Alec kuljetti käsiään pitkin Magnuksen rintakehää. Magnuksen iho oli pehmeän ruskea ja sileä. Hänen kissansilmänsä olivat kirkkaat ja vangitsevat. Alec rakasti Magnusta, vaikka Klaavi ei siitä pitänytkään. Hän ei välitä siitä, hän välittää vain Magnuksesta.
”Minun pitää etsiä taistelupukuni”, hän sanoi Magnuksen korvaan. Ei hän millään olisi viitsinyt lähteä tästä, mutta kun työ kutsui se oli myös tehtävä. ”Oletko sattumoisin nähnyt sitä?”
Magnus huokaisi,”Vasta eilen sinä sitä pidit, joten ei se kovin kauas ole voinut mennä.” Oliko Alecin aina pakko lähteä juuri tällaisina hetkinä? Hän katseli kuinka Alec nousi sulavasti ja katseli ympärilleen.
”Kai se on sitten kylpyhuoneessa...”, Alec lähti kohti kylpyhuonetta ja tuli pian takaisin hämmentynyt ilme kasvoillaan. ”Ei se siellä ollut. En yhtään tiedä missä... Öh... Mitä sinä teit, kun eilen tulin kotiin?”
Magnus muisteli kuinka oli kaapannut Alecin makuuhuoneeseen ja viskannut tämän taistelupuvun... sängyn alle? Ei. Nurkkaan? Mahdollisesti... Sitten Magnus muisti.
”Katso minun vaatteitteni alta”, hän sanoi.
Alec katsoi ympärilleen. ”Sinun vaatekasojasi on aika monta... Mikä niistä?” Magnus huomasi Alecin olevan oikeassa.
”Varmaan tuo joka on lähimpänä ovea”, hän päätti. Alec heitti vaatemytyn syrjään ja huokaisi helpotuksesta.
”Löytyi”, hän sanoi ja jatkoi hiljaa, ”Pitäisiköhän tämä joskus pestä...? Ei varmaan”, Magnus seurasi kuinka Alec riisuutui ja pujotti taistelupuvun housut jalkaansa.
”Etkö voisi millään jäädä tänne? Voisit sanoa olevasi kipeä... vaikka flunssassa?” hän kysyi epätoivoisena.
”Magnus, jos olisin flunssassa, voisin parantaa itseni Iratzella. Joten ei, en voi.” Alec katsoi Magnuksen murtunutta ilmettä ja kääntyi pois päin. ”Magnus, työni on tällaista usko jo.” Hän sieppasi paitansa ja veti sen päänsä yli.
Magnus huokaisi. Hänenkin pitäisi alkaa valmistautua päivään. Eli ei kun ylös ja meikkipöydälle. Hän heitti peiton syrjään ja huomasi Alecin punastuvan. Hänellä ei ollut mitään yllään. Velho nousi ylös sängystä ja vetäisi Alecin silmien väriset farkut jalkaansa. Hän käveli meikkipöytänsä luo ja istahti alas.
”Kimallepurkki päivässä pitää hiukset korkealla.” hän sanoi ja Alec vilkaisi häntä peilin kautta.
”Käytätkö sinä yhden purkin päivässä?” hän kysyi kummissaan.
”Totta kai. Luuletko että puolella purkilla pärjäisi koko päivän? Turha luulo.” Alec ei sitten tajunnut mistään, muotiin tai meikkiin liittyvästä yhtään mitään. Hän pudisti päätään. Se oli yksi asia, jota hän Alecissa rakasti. Välinpitämättömyys ulkonäköä kohtaan.
Alec tuli hänen olkansa taakse. Hän piti jousta kädessään. ”Oletko nähnyt nuolikoteloani?” hän kysyi.
”Hukkaatko sinä tänään kaiken? Ja en, en ole nähnyt. Mutta voisit katsoa naulakosta.” hän sanoi kyllästyneesti.
”Selvä.” Alec lähti eteiseen.
”Löytyi!” kuului oven suunnalta. Alec ei kuitenkaan lähtenyt ovesta vaan palasi makuuhuoneeseen. Hän painoi suukon Magnuksen huulille. Magnus vastasi suudelmaan ja pitkitti sitä. Aivan liian pian Alec kuitenkin vetäytyi pois.
”Nähdään myöhemmin”, hän sanoi ja lähti pois.
”Parasta onkin, että nähdään, Alexander.” Magnus sanoi hiljaa ja tarttui kimallepurkkiin. Tästä päivästä tulisi pitkä. Jälleen.
”Alec! Takanasi!” Jace huusi kun demoni ilmestyi Alecin taakse. He olivat saaneet ihmissuden kuriin ja jatkaneet yöhön asti tappaen demoneita.
Alec väisti, mutta demonin piikikäs häntä osui hänen kylkeensä. Hän putosi polvilleen. Jace heitti tikarin demonin kaulaan. Demoni rääkäisi ja Jace tappoi sen iskemällä serafiterän sen rintaan. Siinä oli viimeinen tältä kadulta, sillä Izzy ja Clary olivat saaneet toisen demoneista kukistettua.
Jace laskeutui parabateensa viereen, jonka kylki oli nyt täysin veressä. ”Alec. Alec? Pystytkö seisomaan?” hän kysyi. Alec ei vastannut vaan putosi makuulleen.
”Alec! Mikä hätänä?” Isabelle kiiruhti heidän luokseen hätääntyneenä. Hänkin laskeutui veljensä viereen.
”Jace, tee jotain! Riimu!” hän sähähti Jacelle. Clary tuli Isabellen perässä ja katsoi kauhistuneena Alecia.
Jace vetäisi steelensä taskustaan ja avasi Alecin paidan. Hän asetti sen kärjen lähelle Alecin sydäntä ja alkoi piirtää. Mustat kaaret ja viivat ilmestyivät hänen iholleen.
”Toimi... Toimi...”, hän hoki piirtäessään. Alecin silmät värähtivät hieman auki ja kaikkien olemus rentoutui.
”Jace... Onko kaikki kunnossa...?” hän kysyi heikosti. Jace naurahti heikosti.
”Sinulta sitä pitäisi kysyä ja vastaus on silmiemme edessä. Pystytkö nousemaan?” Alecin silmät olivat jo hieman kirkkaammat. Onneksi demoni ei ollut voimakas. Alec nyökkäsi ja kampesi itsensä kyynärpäidensä varaan. Hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän valahti takaisin maahan.
”Tai ehkä en...” hän sanoi hampaidensa välistä. Jace huokaisi ja rypisti otsaansa. Hän pujotti kätensä Alecin alle ja nosti tämän toiselle hartialleen. Alec oli jo tiedottomassa tilassa.
”Voi Alec...” Clary kuiskasi. ”Viemmekö hänet Instituuttiin?”
”Luulen että Magnus voi hoitaa häntä.” Jace alkoi kävellä kohti Brooklynia.
”Menkää te vain jo kotiin, tulen perässä.”
Magnus katsoi kelloaan. Puoli yksi. Hän huomasi itsekin olevansa levoton. Totta kai hän tiesi tällaisten reissujen olevan pitkiä. Mutta se että hän ei ollut nähnyt Alecia, kuin aamulla sai hänet jo levottomaksi. Hän kallisti kahvikuppiaan huulilleen. Tyhjä. Magnus laski sen yhdeksän muun tyhjän kupin seuraksi. Niillä ainakin oli seuraa, mutta hänellä ei. Reilu jako.
Magnus kuuli ovikellonsa soivan. Huono merkki. Alecilla oli oma avain, hän ei käyttänyt ovikelloa. Magnus riensi ovelleen ja avasi sen peläten sen takana olevaa. Hän näki Jacen ja Alecin tämän olkapäällä, tajuttomana.
”Mitä tapahtui?” hän tiukkasi vapisevalla äänellä.
”Hän sai demonin piikkihännän kylkeensä. Tarvitsen taikaasi, varmuuden vuoksi.” Jace katsoi vakavasti Magnuksen silmiin.
”Tule sitten sisään.” hän hoputti.
Jace asetti Alecin sohvalle ja Magnus asetti vapisevat kätensä pojan kyljelle. Sinisiä kipinöitä alkoi tihkua irvokkaalle haavalle. Magnus sulki silmänsä ja lausui loitsun. Jace katsoi tarkkaavaisena vierestä, kuinka haava umpeutui.
Magnus avasi silmänsä. ”Voit mennä, hän toipuu tästä.” Jace nyökkäsi ja lähti ovea kohti.
Jace astui ulos ovesta, sateeseen. Hän huokaisi ja nosti taistelupuvun hupun päänsä yli. Jace sulki oven ja katosi kaatosateeseen.
Clary astui sisään Instituutin ovesta Isabelle vieressään. He kävelivät ääneti hissille ja lähtivät ylöspäin äänekkään kirskunnan säestämänä. Isabelle avasi hissin oven ja astui ulos.
”Toipuuko Alec?” Clary kysyi huolissaan.
”Kyllä. Se demoni ei ollut voimakas.” Izzy kaappasi lattialla vaeltavan Churchin syliinsä. Se naukaisi äänekkäästi mutta alkoi kehrätä Isabellen rapsuttaessa sen leukaa. Tytöt kävelivät pitkin käytäviä, kohti omia makuuhuoneitaan. Isabellen huoneen kohdalla he sanoivat toisilleen hyvät yöt ja Clary jatkoi kohti omaansa.
Oikean oven kohdalla hän käänsi kahvaa ja sytytti valon. Hän oli huolissaan Alecista eikä malttanut siistiytyä vaan otti piirrustuslehtiönsä. Clary istahti pöydän ääreen ja alkoi piirtää. Paperille ilmestyi hahmotteluja Jacesta, enkelinä kuvattuna.
”Sinulla on hyvä maku”, kuului hänen olkansa takaa. Hän säpsähti ja kääntyi. Jace oli tullut äänettömästi huoneeseen ja oli nyt aivan lähellä häntä.
”Tiedän.” Clary heitti lehtiön syrjään ja halasi poikaystäväänsä. ”Onko Alecilla kaikki hyvin?” hän kysyi.
”Kyllä hän toipuu”, Jace sanoi luottavaisena. ”Meidän aamumme jäi kesken, muistatkos...?” hän jatkoi.
Clary hämmästyi, kunnes muisti, mitä Jace tarkoitti ja punastui. "Ai niin”, hän onnistui vain sanomaan. Jace painoi huulensa hänen huulilleen.
”Meidän pitäisi käydä suihkussa, eikö?” Jace hymyili ilkikurisesti. Claryn polvet melkein pettivät. Jace oli vain niin kaunis.
”Niin, aivan...” Clary ei pystynyt ajattelemaan selkeästi.
”Clary, onko kaikki kunnossa? Ei meidän tietenkään ole pakko jos et halua...” Jace vakuutti.
”Ei, ei. Kyllä minä haluan”, hän sanoi nopeasti. Jace hymyili ja alkoi riisua taistelupuvun päällimäisiä vaatteita. Clary alkoi riisua omiaan.
Kun molemmat olivat valmiit he suutelivat ja Jace hiveli Claryn selkää hellästi. He siirtyivät kylpyhuoneeseen. Jace laittoi suihkun lämpimälle ja veti Claryn kiinni itseensä.
”Minä rakastan sinua, yli kaiken”, hän kuiskasi Clarylle.
”Minäkin rakastan sinua, Jace Herondale”, Clary vastasi Jacen korvaan. Lämmin vesi peitti heidät ja he suutelivat toisiaan, uudelleen ja uudelleen.
Alec avasi silmänsä. Olo oli heikko ja kylkeen sattui. Hän kohotti katsettaan ja näki Magnuksen nuokkuvan sohvan päässä.
”Magnus?” hän kuiskasi. Velhon silmät rävähtivät auki ja kohdistuivat häneen. ”Miten minä tänne päädyin? Olin vain kadulla ja...” Äkillinen kipu hänen kyljessään sai hänet haukkomaan henkeään. Magnus oli hetkessä polvillaan hänen vieressään.
”Alec? Alexander, miten voit?” hän kysyi huolissaan.
”Ei hätää. Tämä on vain normaalia. Siis että kylkeeni sattuu näin... Luulisin ainakin” Alec vastasi. Hän tunnusteli kylkeään kevyesti. Kun siihen ei sattunut ylivoimaisesti, hän nousi istumaan. Liian nopeasti. Kipu moninkertaistui ja hänen silmissään sumeni.
”Alec! Sinä et ole kunnossa! Anna kun minä autan.” Magnus hätääntyi. Demoni ei tainnutkaan olla niin harmiton, kuin kaikki luulivat. Alec oli valahtanut selälleen, kalpeampana kuin yleensä.
”Anna vain steeleni” hän pyysi silmät kiinni. Magnus epäröi, mutta antoi silti Alecille hänen steelensä. Alec avasi silmänsä ja kohotti käsivarttaan. Hän piirsi parantavan riimun ja hänen lihastensa kireys poistui sen vaikutuksen myötä.
”Olen kunnossa. Ei hätää. Iratzea tämä vain tarvitsi”, hän vakuutti. Magnus oli vieläkin epäilevällä kannalla. Väitteensä tueksi Alec nousi istumaan, eikä täällä kertaa pudonnut selälleen tuskan saattelemana. Magnus huokaisi helpotuksesta.
”Syötävää?” hän kysyi.
”Ei. Tahdon vain suihkuun”, Alec päätti.
”Selvä”, Magnus suostui. Alec alkoi nousta hitaasti seisomaan. Magnus nousi antaakseen tukea tarpeen tullen. Alec huojui hetken paikallaan, mutta onnistui pysymään pystyssä.
”Olen kunnossa, kuten jo sanoin”, hän toisti.
Magnus makasi sängyn päällä pelkät housut jalassa, kun Alec tuli sisään huoneeseen märkänä ja vettä valuvana. Hän ei ollut näköjään jaksanut käyttää lanteillaan olevaa pyyhettä kuivatakseen itseään.
”Jos et ajatellut käyttää tuota pyyhettä, niin voisit heittää sen hevon kuuseen. Ei minua ainakaan haittaisi yhtään.” Hän hymyili punastuvalle Alecille.
”Niin no...” Magnus nousi sängystä ja astui Alecin eteen.
”Alec. Alexander. Et tiedäkään miten helpottunut olen, kun olet kunnossa ja punastelet taas.” Puna Alecin poskilla syveni. ”Enkä tiedä mitä olisin tehnyt, jos sinä... jos sinä... et olisi kunnossa. Minä rakastan sinua.” Hän kietoi kätensä pojan ympärille ja suuteli tätä. Alec vastasi suudelmaan ensin ujosti ja sitten kovemmin.Magnus työnsi Alecin sängyn reunalle ja kaatoi tämän selälleen. Hän katsoi Alecin syvän sinisiin silmiin. ”Kai sinä tiedät sen?”
”Tiedän. Magnus Bane, minä... minä rakastan... sinua.” Magnus tiesi, miten vaikeaa tämä oli Alecille ja hän oli ylivoimaisen onnellinen noista sanoista.
Magnus painoi otsansa vasten Alecin otsaa ja suuteli tämän korvan juurta. Suudelma siirtyi alemmas leuan liepeille, kaulakuoppaan. Sitten se kulkeutui ylemmäs huulille. Alec painoi kätensä vasten Magnuksen päätä. Magnus kieräytti Alecin päälleen. He olivat kokonaan sängyn päällä. He jatkoivat suutelua ja niiden lomassa kuiskailivat toisilleen kolmea sanaa.
”Minä rakastan sinua...”
Kommentteja?
