Minä, kuu ja murheellisuus
S | kepeää murheellisuutta ja surua
Tavoita tunnelma #2, musiikki-inspiraatioterttu: Juha Tapio - Jossain täällä
❥ Hyvää syntymäpäivää sensaatio!
Bussi kulkee kovaa, mutta minä pysyn paikallani. Kuoppainen tie tärisyttää, saa polven särkemään yhä kovemmin. Kaupungin valot lyövät päin kasvoja, melkein hukun voimakkaina leiskuviin väreihin. Me kiidämme yössä, minulla on mukanani vain kymmenet tuntemattomat kasvot ja hopealla koristeltu kävelykeppi. Emmekä me puhu, emme sanaakaan, kuuntelemme vain linja-auton tasaista hurinaa ja toistemme rauhanomaista hengitystä kaaosmaisen kaupungin keskellä. Kadut ja tarinat ympärillämme eivät lopu koskaan, niitä risteilee miljoonittain minne ikinä kuljemmekin, vaikka emme koskaan pysähdy kuuntelemaan ainuttakaan.
Silloin tällöin joku nousee bussista ja minä toivotan hänelle hyvää jatkoa. Me emme tunne, mutta välitän silti. Hetken pitelen kiinni hänen kädestään, mutta sitten annan jälleen tilaa ottaa haparoivia askelia yön pimeydessä. Minä hymyilen ja toivon lämpimänkeltaisten katuvalojen valaisevan tiet kohtaamilleni kasvoille. He ovat tismalleen yhtä eksyksissä kuin minäkin.
Minunkin päätepysäkkini koittaa hyvin pian. Bussi jättää minut viimein omilleni, sen takavalot kiiluvat hetken hämärässä ennen kuin katoavat pimeyteen. Minun on määrä jatkaa tästä yksin.
Katuvalot valaisevat hiekkatien vain vaivoin, ne rätisevät, kuin koettaen pysytellä hengissä. Me olemme yhtä, valot pitelevät minua hoivassaan vaikka ne ovat itsekin melkein hukkumassa. Pian nekin loppuvat. Myötätuntoisesti ne kurottautuvat minua kohti kelmeine säteineen, mutta taakseni katsomatta jatkan vain eteenpäin. Niin elämäkin kulkee, on kohtaamisia ja sitten on jälleen jatkettava yksin.
Hiekka rahisee, kun haparoin sitä kepilläni. Pian olen kulkenut pellonreunaan saakka, uuvuttanut itseni askeleisiin ja jokseenkin myös eksyksiin. En minä tiedä, missä olen tai missä minun kuuluisi olla, mutta kaunis maisema avautuu eteeni niin, etten voi kuin jäädä. Kuu valaisee valtavan aukean hämärään, jotta näkisin kuinka usva tanssii korkeassa heinässä. Ei kestä kauaa, kun niittykin alkaa valmistautua talven lepoon, vastaanottamaan hyytävät yöt ja aamun huurteen.
Hädin tuskin kykenen asettumaan tien reunaan, kun kipu polvessani käy tuskalliseksi. Puristan hampaani yhteen, annan niiden pureutua huuleen vain saadakseni sen vuotamaan verta. Kipu saa minut melkein antamaan ylen, mutta en voi kuin nielaista tuskani ja keskittyä viileään yöhön ympärilläni. Pimeys sulkee minut syliinsä ja hetkessä minusta tuntuu, kuin olisin kotona.
Kuunvalo saa kaiken heräämään eloon. Se on minun ainoa lohtuni pimeässä pellonreunassa, se antaa minulle syyn olla tässä. Kohotan katseeni suoraan kohti valkoista toivoa taivaalla, sekin katsoo suoraan minuun.
”Älä sinä huoli”, voin kuulla sen sanovan. Mietin vain, kuinka yksinäinen se on, kuinka hiljaisuus ympäröi sen joka puolelta ja puristaa kasaan kaiken yksinäisyyden. Mutta minä katson sitä niin lohdullisesti kuin osaan. Salaa toivon, että voisin koskettaa kuuta ja käpertyä sen halaukseen, poistaa kaiken yksinäisyyteni ja turvattomuuteni. Olen ympäröity ihmisillä ja rakkaudella, kymmenillä ja taas sadoilla katseilla, suorastaan kietoutuneena rakkauteen, mutta silti oloni on rikkinäisempi kuin koskaan.
Tähtien tuike tuntuu mitättömältä valtavan taivaan alla. Minä hymyilen väkinäisesti, mutta kuun katseleminen muistuttaa siitä, kuinka kaukana tähdet ovatkaan, jo kuolleita kun katseeni ehättää niihin saakka. Maailma on valtava ja minä olen niin yksin. Me kaikki olemme. Jokainen askel on otettava itse, tehtävä yksin tämä loputon ohikulkumatka.
Olen kerta kaikkiaan väsynyt. Selkää pakottaa, tunnen edelleen asvaltin töyssyt nikamissani. Polvea kuumottaa, kipu tuntuu pistävältä. Nojaan itseni kylmää hiekkaa vasten, annan luvan levähtää ja pysähtyä. Keskustelumme kuun kanssa on käynyt vaitonaiseksi, mutta me puhumme sanoja vailla. Minä vain myhäilen, keikun turvattomuudessa.
”Kuu”, minä aloitan, varovaisesti kuiskaan vain. En ole varma, kuuleeko se heiveröistä ääntäni niin kauas, mutta ainakin se katsoo myötätuntoisesti ja on valmiina sulkemaan minut syliinsä kaikella valollaan.
”Enkö minä voisi tulla sinun luoksesi?” Kysymys on epäuskoinen, vaitonainen ja minä vajoan hiljaisuuteen heti sen kysyttyäni. Voin melkein kuulla kuun huokaisevan epäuskoisesti, suuri tuuli puhaltaa ylitseni niin viiltävänä, että se saa minut säpsähtämään. Väsymys ja yksinäisyys iskevät minuun kovemmin kuin arvaankaan, kylmä tuntuu lyövän avokämmenellä suoraan kasvoihin. Kellun pelossa, annan sen kannatella. Yllättävän voimakkaana kannatteleekin, upottaa minut syvään kehtoonsa. Kuu katselee, kun pääni painuu pelon rajan alle, eikä mene kauaakaan kun vedän henkeeni mustaa ja annan sen hukuttaa minut hyvänolontunteeseen.
Kuun katse on hyväntahtoinen. Ikävä roihuaa rinnassani ja lämmittää kylmän yön. Vilkaisen epätoivoisena hopeanhohtoiselle taivaalle, mutta se on armottoman suuri ja tunteeton, täynnä pelkkää kylmänsinistä. Kuukin on jo miltei kääntänyt selkänsä, jättänyt minut yksin itkemään. Lopullisen väsyneet jalkani kieltäytyvät kuljettamasta minua enää metriäkään, mutta keväisen aamu-usvan alla, pelon kestämättömässä kehdossa, pienet kivet selkää pistellen, minä olen likimain onnellinen.
