Kiitos
Vargynja kommentista!
Ennen jatko ficcien kohdalla olen ollut vähän laiska, joten pidetään sormia ristissä että tämä sarja saisi kaikki 6 osaansa
Ja tässä olis siis 3 luku, josta tuli kyllä pitkä, toivottavasti jaksatte lukea
3
Yin hajosi palasiksi ja kokosi itsensä jälleen yhä uudelleen. Hän ei tiennyt, missä kohtaa olisi se piste, jossa kokoaminen loppuisi ja hän jäisi tomuksi. Tosin tomukin oli tomua vaikka se olisi hennosti kasattu yhteen. Ajatukset ja unet sekoittuivat pyörteeksi pään sisällä, ne olivat suuri, verenpunainen kierre joka pyörii valtaisalla jylyllä pään sisällä. Tuli poltti, korvensi, hän muuttui tuhkaksi taas ja oli tulessa. Ei ollut kuolemaa, eikä elämää. Kaikki oli tuskaa. Joskus pimeys vaihtui valoon, keltaiseen ja siniseen, mutta siellä takana oli aina vain sama ilkeä punainen sävy, tuska joka tykytti otsassa, niskassa, korvien nupukoissa. Se oli kuin ruusu, joka kasvoi sekunti sekunnilta aina yhden satuttavamman silmun ja piikin suuremmaksi, terävämmäksi, porautumaan aivoihin, sydämeen, nieluun. Yin ei ollut varma enää omistiko silmiä tai suuta, mutta jos omisti, ne olivat auki ja karjuivat maailmalle, kuivuivat ja tippuivat pois. Samalla lailla kuin hiukset, lihakset, luut, sormet ja varpaat joista jäi vain tyngät jäljelle. Lihakset repeilivät kappaleina irti, säleet leijuivat verestä punaisina laskevan auringon säteissä. Verisuonet täyttyivät, pullottivat ja räjähtivät omaan paineeseensa. Sydän pumppasi kunnes veri valui ulos sen ontoista torvista ja sydän kuihtui käppyräiseksi kunnes hajosi kokonaan tomuksi. Mieli suli kuin pahimmassa kuumuudessa, laskeutui tomun päälle kevein askelin, valuen alas ja alemmas, kunnes se vain tippui eikä mikään ikuisuus tai tuska loppuisi koskaan.
***
Lasi seinät tuntuivat olevan metrien paksuiset, vaikka Hyle tiesi niiden olevan hädin tuskin kymmentä senttiä. Pojan vihreät silmät heijastuivat lasista tyynen vihreinä, hyvin keskittyneinä lasin toisella puolella liikuskeleviin robotteihin. Robottejen piikit ja pinsetit olivat hyvin hellät, pingotettu vaalea muovi siveli pehmeästi mustelmaiselle iholle voidetta. Liikkeet olivat rauhalliset, tikit sulkivat haavat verkkaisesti. Enää ei ollut kiire, pahin verenvuoto on saatu tyrehdytettyä. Jedi tunsi voiman värisevän selkärangassa, nousten ylös niskaan ja sieltä silmiin, jotka lasin heijastuksessa käväisivät syvän sinisessä, kunnes muuttuivat jälleen vihreiksi. Pitkä, musta piikki porautui rauhallisesti sisään tajuttoman rintalastasta, upoten sinne kokonaan kuusitoista senttisen runkonsa. Keho ynähti hiljaa leikkauspöydällä, pojan käsi valomiekankahvalla kiristyi. Robotit jatkoivat kiireetöntä liikutteluaan, mutta yksi niistä kiihdytti kohti valtavia letkuja, jotka roikkuivat tytön kehosta. Kyljistä, reisistä, selästä. Kuului pieni sähköinen sihahdus, kun robotti työnsi sisältään sinistä geeliä putkeen ja sulki sen sitten. Kehon alituinen vapina lakkasi, kädet kehon vierellä rojahtivat alas. Silmien hentoinen toiminta luomien alla loppui. Jedi henkäisi syvään, rauhallisesti, niin että lasi höyrystyi. Robotti katkaisi äänekkäästi napsahtaen tikkien päät, käänsi ne kierteelle toistensa ympäri, sulki ne siteen sisälle. Se tapetoi tytön kehon valkoisiin siteisiin, ne kiersivät olkapäältä vatsaan ja takaisin. Hänet puettiin pastellin violetteihin sairaala vaatteisiin, ne roikkuivat päällä, paljastaen hoikan vartalon nappien karatessa rei´istään. Keho rysähti takaisin leikkauspöydälle, kolea kumahdus sai pojan taas puristamaan valomiekankahvaa. ”Robotit ovat hyviä. Niiden päässä on kuva ihmisen ja parin sadan tuhannen muun olennon kehoista, ja ne tietävät mitä korjata. Ne eivät oksenna verta nähdessään, niiden nupit pysyy kylminä stressaavimmissakin tilanteissa. Ainut huono puoli on se, että ne eivät tunne itse kipua. Ne eivät siis todellakaan tiedä milloin ihmistä sattuu ja kuinka pahasti. Vääntelehtiminen leikkausten aikana on tavallista, robotit eivät edes huomaa sitä.” Vuosien saatossa karheaksi kulunut ääni rahisi Hylen vieressä, Odin liimautui lasiin melkein yhtä tiukasti kuin poikakin. ”Kerran eräs pieni lapsi oli ollut hereillä melkein koko luunsiirron ajan, robotit siitä leikkauksesta myytiin pienille aluksille jossa niiden työpanos ei ollut niin suuri. Eikä niin tärkeä.” Odin laski viileän kätensä jedin käden päälle, ote valomiekasta herpaantui hieman. ”Hän paranee loistavasti. Älä huoli. Sinä voit puhua hänelle jo varmaan huomenna.” Ilo pulppusi metalliritilän raoista, ritilän, jonka Hyle oli kasvattanut sydämensä ympärille. Hän nyökkäsi varovasti Johtajaan päin ”Minä uskon sinua. Todella.” Epävarmuus jäi leijumaan ilmaan mutta Odinin harppoi pois kun mitään ei olisi tapahtunut.
Lasi oli niin höyryssä, että Hylen piti pyyhkiä sitä hihaansa jota näkisi tyttönsä sairaalavuoteessa.
***
”Ja sinä tarvitset häntä NYT, nyt kun hän on jo kaukana, etkä silloin kun hän makasi jalkojesi juuressa, jossa olisit voinut vaikka sylkäistä päin hänen kasvojaan, ja kaivaa tiedot hänen sisältään vaikka väkisin.” Huxin silmät olivat jäätäkin sinisemmät, intensiiviset, tykyttivät kuopissaan pupillit raivosta kavenneina. ”Tajuatko sinä ollenkaan mitä riskeeraat leikeissäsi? Miten koko suunnitelma voi kaatua koska et omassa turhamaisuudessasi pystynyt tottelemaan suunnitelmaa, tuoda jediä tänne!” Hänen poskensa lähentelivät jo hiustensa väriä, silmänsä sykkivät voitokkaina ja suu venynyt irvokkaaksi viivaksi, kenraali nautti selvästi Renin haukkumisesta. Tämä oli nostanut sihahtaen naamion pois, mustien hiuksien päihin oli tiivistynyt hikipisaroita mutta kasvot olivat yhtä kalpeat kuin yleensä. ”Sinä et ollut siellä. Jedi oli oppinut hyvin, taisteli paremmin kuin kukaan ikäisensä. Minulle ei
jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin tappaa hänet!” Molemmat hengittivät rintakehät vavisten. Eräs lyhyt iskusotilas asteli huoneeseen, lämäyttäen raportit pöytään ja kumartuen kuiskaamaan Kylo Renin korvaan. Kenraalin silmät vilisivät pitkin raportin sanoja, mies rypisti kulmiaan yhteen. Kylo kumartui myös raporttien päälle. Renin ääni värisi hiljalleen, mutta Hux oli jo valmiina iskemään takaisin. ”Vai että oikein tappaa hänet? Miksi sitten kolme tuntia planeetalta poistumisesi jälkeen lähettetty iskusotilas partio ei löytänyt yhtään ainoaa jediä,
kuolleena tai
elävänä!!? Miksi sinä, Kylo Ren, muka pelkäisit jotain Skywalkerin saastan kouluttamaa narttupentua, kun kerta olet tappanut haasteellisempiakin vihollisia!?” Ren syöksyi penkiltään aivan Huxin kasvojen eteen, hän tunsi tämän kiihtyneen hengityksen kasvoillaan kun puuskaisi: ”Älä lausu Skywalkerin nimeä täällä” Huxin pupillinsa laajenivat hämmästyksestä ”Tai kohta minulla on joku muu kenraali”. Kylo Ren käveli maskinsa luokse, laski sen päähänsä raskaan sihahduksen saattelemana ja harppoi ovelle. Hux huikkasi tämän perään ääni epätavallisen lamautuneena ja murtuneena, epätoivoisena: ” Mutta mitä me sitten teemme? Sinä tiedät mitä käy jos epäonnistumme.” Renin saappaat pysähtyivät veitsellä leikaten, tämä kääntyi kernaalia kohti ja sanoi ääni voitonriemua tihkuvana, kylmänä: ” Olemme saaneet vihjeen. Minä siivoan omat sotkuni, huolehdi sinä vain omasta osuudestasi.” Niine sanoineen Kylo jätti Kenraalin tyhjään huoneeseen, jossa tämä kiristeli leukaperiään jatkaen raporttien läpi käymistä. Huxin silmät laajenivat ja kylmä, tuttu hymy palasi hiljalleen tämän kasvoille. Jossei etsitä kuollutta tai elävää jediä, niin ainakin sitten
haavoittunutta.***
Yin uskoi, että tuska ei loppuisi koskaan. Että se polttaisi reiän sieluun, uusia reikiä, kunnes se olisi kuin reikäjuusto, hajalla. Mutta se loppui. Tuska ei enää upottanut kynsiään hänen selkäänsä, ei sekoittanut enää sormellaan selkäydinnestettä Yinin kivun raiskaamassa kehossa. Se hiipui pois, mutta kuten vanha ystävä se jätti haamun sydämeen, niskaan, selkään. Kolotuksen. Mikä tosin ei koskaan olisi niin kammottava ja turruttava kuin rehellinen, verinen kipu. Kolotus oli niin tervetullut, että jos tyttö olisi ollut vielä kehossaan, mielessään, eikä välitilassa leijumassa, hän olisi itkenyt. Mutta samalla kun hän nautti ikuisuuksiin valuvasta kolotuksesta, hän ui pelastuksen kaarnalautalle, joka syöksyi valtavaan koskeen. Yin heittäytyi läpi veden avaruuteen, yhä alemmas ja alemmas, kohti tyynen järven pintaa, läpi siitä vesipisaroitten raastaessa vuotavat naarmut poskiinsa, alas pilviin, alas tähtien tuikkeesta, alas. Läpi tuskan, läpi kolotuksen, kunnes ei ollut enää mitään. Yin vajosi alas kunnes oli vain valkoista valoa, jonka läpi hän putosi. Ja sitten oli tyyny pään alla, varpaat kipristelemässä kylmästä ilmasta. Ja sitten oli taas kipu. Ja kolotus. Mutta hän oli elossa. Elossa.
Todellisuus toi uusia tunteita, pienen pakotuksen käsivarressa, selän johon särki vietävästi kyseisessä väärässä asennossa, oksettavan päänsäryn, sormien särkeminen puristettuna lakanaan. Ja tietysti tuska, joka kiersi hohtavan kuuman rautalangan tavoin olkapäästä rintakehän yli vatsaan. Mutta hän osasi nyt potkia sen kauemmas mielen perukoille. Yksi tunne puski eteen, se läpäisi kaikki suojat ja ansat jotka Yin oli virittänyt. Se oli huoli. Hyle. Hyle. Missä poika oli? Tytön oli löydettävä hänet. Hänelle ei saa tapahtua mitään pahaa. Mutta vaikka Yin halusi nousta ylös ja nostaa jalkansa viileälle lattialle ja juosta etsimään Hyleä, keho makasi paikallaan, silmät suljettuina, kädet kehon vierellä. Ei kai hän ollut halvaantunut? Pieni ylpeyden lintu visersi tytön rinnassa kun tajusi puristavansa yhä lakanaa rajusti sormet kämmeniä vasten. Hän pystyi vielä sentään johonkin. Mutta Hyle.
Missä poika oli?***
Hyle Celiinin kulmat painuivat ryppyyn, kun hän huomasi tytön henkäisevän pitkään keuhkoistaan ilmaa ulos. Jedi katseli toista silmät huolesta vaaleina, kalpeina. Tämä oli jo kolmas yö Hylelle vuoteen ympärillä, vaatteet olivat painuneet tutuille rypyille. Kun hänelle oli annettu lupa tulla Yinin luokse, hän oli juossut läpi Wilhin kaakkoissiiven, ohi muutaman sairaalaosaston, lääketieteellisen kirjaston ja mustaksi maalatun käytävän, jonka varrelle ripustetuissa henkareissa ei roikkunut vaatteita vaan ruumiita suurissa pusseissa. Hän oli ensin juossut päin kymmen sentistä lasi ikkunaa, josta useana iltana oli katsellut tyttöä, sitten kiertänyt ovelle, nyökännyt Odinille joka oli vastannut pehmeällä hymyllä ja juossut penkille Yin vierelle. Ja tässä hän oli vieläkin. Monitorit hurisivat hiljaisuudessa. Pimeys näytti kaikki mustan huurteen läpi, mutta Yinin ohuet mustat hiukset – veressä – lepäsivät selän alla sileinä. Leuka oli ylväästi pystyssä kuin joutsenella, kaula oli aivan liian ohut. Silmät lepäsivät kuin ikuisesti kiinni, huulien kaari kiilsi tasaisten käyrien vihreässä valossa. Ainut asia josta Hyle tiesi tytön hengittävän, oli rinnan katkonainen liike, ylös alas. Nyt yksi pitkä henkäys sai voiman pyörtyilemään Hylen suonissa, sydän alkoi takoa hullusti rinnassa, käsi hakeutui valomiekankahvalle. Osa hänen aivoistaan tiesi hyvinkin, ettei valomiekka ratkaisisi mitään, mutta oli luottanut sinisen aseensa pelastavan hänet tilanteesta kuin tilanteesta. Pelko, joka tykytti voiman kanssa hänen suonissaan oli juurikin sitä, ettei pystyisi pelastamaan Yiniä, ettei hän hallitsisi tilannetta. Ettei hän olisi tilanteen herra.
***
Yinin mieli oli sairas huolesta. Ja pelosta. Missä hän oli, miksi häneen ei enää sattunut niin paljon ja missä Hyle oli. Missä olivat vihreät silmät, ruskea sotkuinen tukka? Lakana puristui taas nyrkkiin, hampaat purivat suun seinämiä. Selkä loi hiki lammikkoa lakanaan. Yin tunsi väsymyksen ja päänsäryn läpi jonkun kutsuvan häntä. Voiman kaunis ja kirkas lämpö valui hänen raajoihinsa käsivarsista ja jalkateristä. Hän tunsi itsenä vapaammaksi, vahvemmaksi ja oli helpompi hengittää. Mutta Voima oli liian raskas ja se levittyi hänen päällensä kuin vanukas. Se oli liian voimakas. Vaarallinen. Ja silloin ahdistava pimeys täytti tytön mielen ja hän tajusi mitä tapahtui. Kauhu valtasi Yinin mielen, rintakehään sattui, näkymätön käsi paineli sydämeen reikiä ja paniikki kohisi suonissa. Hänen olisi pakko löytää Hyle pian. Hänen olisi noustava ja juostava ja etsittävä Hyle. Ja Odin. Nopeasti. Ja hänen olisi päästävä pois. Nopeasti. Hyle. Hyle!
HYLE!***
Hyle havahtui, kun Yinin keho alkoi liikkua. Tytön rintakehä kohoili nopeasti, pää kääntyili puolelta toiselle, hiki alkoi tiivistyä ohimoille. Kasvot vääristyivät hetkeksi ja selkiintyivät uudelleen. Sitten Yin nousi istualtaan niin nopeasti, että tippa repeytyi irti hänen käsivarrestaan ja kirkaisu kaikui läpi kolkon huoneen. Hänen silmänsä rävähtivät auki kuin suuren perhosen siivet ja suu haukkoi henkeä kuin hukkumaisillaan. Hyle oli jähmettynyt yllättyneisyydestä ja hämmennyksestä paikoilleen. Yin käänsi päänsä Hyleä päin, ja kauhu häipyi hetkeksi hänen silmistään. Jedi tuijotti toista jediä vähän aikaa ennen kuin tyttö syöksyi pojan kaulaan. ”Hyle! Sinä olet turvassa!” Yin henkäisi Hylen korvaan ja tämä upotti viileän nenänsä tytön niskaan ja oli niin onnellinen, että voisi itkeä. ”Varovasti, sinuun on sattunut pahasti” Hyle naurahti hämmentyneenä kun tyttö perääntyi halauksesta. Hänen silmänsä hohtivat tummanruskeina ja peloista pyöreinä. Pulleat kyyneleet alkoivat tippua varovasti Yinin kasvoilta ja tämä kuiskasi tuskan siivittämillä sanoilla ”Hän on tulossa, Hyle. Minä tunsin sen” Pojan silmiin hiipi ahdistus ”Kuka?” ”Kylo Ren. Hän on tulossa hakemaan minut”
*****
Hän luulee että valehtelen tai hourailen. Hylen silmät täyttyivät ensin pelon kirkkaalla sävyllä, sitten epäusko syöksyi niihin mustana koskena, ja ilme muuttui varovaiseksi, hiipiväksi. Yin olisi halunnut pyyhkiä sen hänen silmistään, vetäistä häntä niin kovaa kun kädellensä pystyi poskelle niin että olisi kuulunut kunnon läimäytys. Mutta käsi tärisi, ylös ponnahtaessa neula oli kääntynyt väärin päin ihon sisällä ja repeytynyt irti. Epätoivo kumahti kolkkona kellona sisällä,
Hän ei usko minua. Huone oli hiljaa, Hyle tuijotti herkeämättä takaisin sieraimet värähdellen. Yin avasi suunsa, se oli kuiva, ja kuiskasi kähisten:” Usko minua, kiltti.” Hylen ilme pehmeni, huulet vapautuivat synkästä viivasta, rypyt kulmilla silottuivat. Sitten hän nousi, nosti valomiekan vyötäröltään ja avasi sen sihahtaen. Liian tuttu ääni sai Yinin värähtämään, haavoja särki ja hän ikävöi omaa oranssia hehkuaan. Pojan ääni oli vahva, mutta hienoisesti värisevä ”Minä uskon sinua. Teen hälytyksen.” Helpotus pyörrytti ja Yinin valtasi rauhoittava tunne. Joku uskoi häntä. Hyle oli astumassa ulos huoneesta, kun Yinin ääni karkasi huulilta ”Älä luulekaan lähteväsi ilman minua.” Hän nousi sängystä, selvästi vaivalloisesti kivun salamoidessa olkavarressa, ja tarttui sängyn päätyyn tukeakseen itsensä. Huokaus karkasi tytön huulilta kun tämä rojahti taas askeleen eteenpäin. Pojan silmiin hyökkäsi tiikerin lailla suojelusvaisto, hän sulki valomiekkansa ja juoksi huoneen läpi tukemaan Yiniä. Poika tavoitti tytön katseen. ”Sinä et voi tulla. Olet liian heikko” Hylen äänessä oli selkeää rehellisyyttä, perusteltuja faktoja kun tämä kietoi oikean kätensä tiukemmin laihan kehon ympärille. Yin nosti katseensa Hylen silmiin, antaen pelkän vihan paistaa niistä. ”Minähän tulen mukaan. Ja minä EN OLE HEIKKO!” Kymmenen senttinen lasi seinä pirstaloitui palasiksi takanaan, sirpaleet levisivät ympäriinsä kuin tähtisädetikun valo piikit. Yin tuijotti poikaa herkeämättä takaisin, odottaen hänen reaktiotaan. Hylen naama painui ryppyyn ja selkiintyi, hän huokaisi syvään ja lausui ”Hyvä on, tule.”
***
Yin oli lämmin vasten Hylen kylkeä, pojan kurkun päätä alkoi kutitella ponnistelujen voimasta. Tyttö hänen vierellään teki työtä pysyäkseen pystyssä, ja heikkous ei paistanut suoranaisesti läpi. Mutta poika tunsi tytön kehon niin hyvin, että tiesi tämän nojautuvan melkein koko painollaan Hylen kylkeen, vaikkei sitä milloinkaan myöntäisi sitä. He raahautuivat pitkin tyhjiä käytäviä, jotka maalasivat pojan mieleen pahoja kuvia. Yin oli ollut oikeassa. Kylo Ren- tai joku muu - oli tullut. Voima pyöri herkeämätöntä kehää hänen suonissaan, se odotti päästä käyttöön. Irvokkaan violetit seinät muuttuivat vähitellen punaisiksi, ei maalista vaan verestä, joka peitti seinät ja lattiat. Yin parahti hänen vierellään kun he näkivät ensimmäiset kuolleet, hoitajia ja potilaita, makasivat kasoissa veren peittämällä lattialla. Hyle painoi hänet tiukasti kylkeään vasten, ja he ohittivat olennot mahdollisimman nopeasti. Kaikki oli niin hiljaista, mikään ei liikkunut, veri alkoi hyytyä, kaikki olivat kuolleet paitsi kaksi jediä, joista toinen tuki toista. He ähkivät eteenpäin ja pian tytön varpaat olivat veressä ja pojan takille oli roiskunut irvokkaat veripisarasateet. Etenemisen aikana Yin huokaisi Hylen korvaan ja huohotti ”Miksi? MIKSI?” Hylen silmät painuivat kiinni, tämä veti tytön jälleen lähemmäs itseään ja sanoi epävarmalla äänellä. ”Ne halusivat vain sinut. Miksi ne tappoivat kaikki? Koska Kylo Ren ei säästä ketään, joka haluaisi suojella sinua.” Poika torui itseään vihaisesta äänestä, hän olisi halunnut peitellä sen epävarmuuden paksun peiton suojiin. Yinillä oli pahempaakin ajateltavaa tällä hetkellä.
***
Yin sai taistella Hylen rinnalla. Olkapää suorastaan raastautui joka liikkeellä, liha pakeni lihan luota, luut pakenivat toistensa luota. Viileä veri sai lattian liukkaaksi, Yin otti tukea Hylen käsivarresta enemmän kuin olisi halunnut mutta vähemmän mitä olisi tarvinnut. Minuutit tykyttivät eteenpäin, puristava käsi selän takana sekä sattui että toi hänet maailmaan takaisin niinä hetkinä, kun Yin alkoi taas kadota tähtien tuikkeeseen. Yin yritti kääntää katseensa pois ruumiskasoista, ihmisten ja harmaitten olijoitten suusta valuneet veret muodostivat tummanpunaisia lätäköitä. Seiniä ei ollut enää maalattu uhrien verellä, ne loistivat violetteina kaiken punaisen keskellä. Ja sitten uhrit loppuivat. Ja veri. Käytävät näyttivät samalta silloin kun Yiniä kuskattiin tuskan aallokossa läpi ovien. Yhtä lohdullisilta. Yhtä pettävän turvalliselta. Ja sitten Hyle pysähtyi kuin seinään, ja Yin nosti katseensa.
Odin seisoi keskellä käytävää, iskusotilaan ase tanassa, piippu kohti jedejä. Hänen äänensä oli karu ja kuollut, harmaat silmät rauhallisen kylmät. ”Hyle Celiin ja Yin Kelenbre, olkaa hyvä ja astukaa taaksepäin.” Hyle puuskahti hänen vierellään rajusti ja tuijotti epäuskoisena johtajaansa. Vanhan miehen silmäkulmiin ilmestyi tuhansia uria, kun tämä karjaisi ”NYT!!” Viha pulppusi silmistään mustana, käsi vapisi aseen kahvalla. Hyle suorastaan raahasi Yinin pari askeletta taaksepäin, kantapäät veressä uiden. Yinin valtasi lamauttava pelko, joka turrutti veren suonessa ja silmät jähmettyivät kuoppiinsa, kun musta hahmo käveli saappaat raskaasti kolahdellen Odinin taakse, laskien kätensä toverimaisesti tämän olkapäälle.
Kylo Ren. Kun käsi laskeutui vanhan johtajan olkapäälle, tämä vavahti pienesti kuin kylmästä, ja silmät muuttuivat takaisin tuttuun harmaaseen sävyyn. ”Hyvin tehty, ystäväiseni. Olet saanut kokoon tämän mahtavan parin, jota olemme etsineet päiväkausia. En voi muuta kuin kiittää.” Kylo Renin ääni oli vahva ja hyvin samanlainen, millaiseksi Yin sen muisti. Kova ja kylmä, puhuttuna kuin raastinraudan lävitse. ”Mutta vain tärkeät ystävät saavat tietää mitä tapahtuu seuraavaksi, eikö niin Odin? Etkä sinä ole enää tärkeä.” Ymmärrys avautui kirjana vanhan miehen kasvoille, tämän naama vääntyi paniikkiin. ”Sinä tiedät liikaa” Ja samassa Ren avasi valtavan valomiekkansa, joka tärisi ja uhkui punaista pahuutta. Yin viskoi päätään toiselta puolelta toiselle, kyyneleet kihosivat silmiin, muistot tuosta aseesta herättivät liikaa kipua. Hyle huusi jotain, keuhkot vetäytyivät happea täyteen hänen vierellään. Odin heittäytyi vasten viereistä seinää, siinä lepäävää monitoria, olkapää osui keltaisten ja punaisten nappien kulmaan ja- -
luukku heidän allaan aukesi ja Yin ja Hyle tippuivat alas, siniseen lämpöön ja viimeinen asia jonka Yin ehti nähdä oli kivuliaan tuttu punainen valo, joka niitti Johtajan hengen käytävässä liian helposti. 
