Ei leikitä enää, S

[Sokerisiipi]

Nimi: Ei leikitä enää
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, draama
Haasteet: Vuosi raapalehtien V, Kaiken maailman ficlettejä IV vk 50 (lapset) ja Yhtyeen tuotanto II Samuli Putron Haverisen tyttöjä -kappaleella (sanat)

A/N: En kovin usein kirjoita lapsista, mutta tämän kappaleen tarina on pyörinyt mielessä siitä asti, kun sen ekaa kertaa kuuntelin. Joitakin juttuja on otettu suoraan biisistä, mutta mukana on myös reippaasti omaa tulkintaa. Kyseessä on tilanneraapaleita, jotka toivottavasti kytkeytyvät tarpeeksi toisiinsa. Suluissa olevat sanat on lainaus kappaleesta.

Ei leikitä enää

Kampaan muoviponin harjaa. Vedän sormia sen lävitse. Harja on sileä ja viileä mun kuumottavia sormia vasten. Niiskahdan ja parahdan, kun se sattuu. Pelkään, että mun nenä halkeaa ja putoaa lattialle, koska silloin pitäisi mennä hakemaan Karo. Kuulen sen huutavan. En ole aivan varma, että se on Karo, koska ääni ei kuulosta siltä, mutta kuka muukaan se voisi olla?

Alan letittää Säihkeen harjaa, jotta se näyttäisi nätiltä omissa juhlissaan. Sinne tulee kaikki. Kaikki ponit, noppaperhe, legomiehet, keksijä Pingu ja Kuningatar henkivartijoineen. Täytyy olla parhaimmillaan. Ei saa näyttää resuiselta. Pitää hengittää suun kautta ja puhua hiljaa. Säihke tietää, miten käyttäytyä Kuningattaren seurassa.



Katson piirustustani. Se on hienoin, jonka olen tehnyt. Karo laskee kahvimukin tiskialtaaseen. Kohta se lähtee töihin, kuten joka aamu. Mun pitää ehtiä.

Karo on eteisessä, mutta se ei laita kenkiä jalkaan. Ehkä se odottaa mua.

”Tein sulle tän”, sanon ja ojennan paperia korkeuksiin. Karo ei ota sitä. Ehkä se ei kuullut.

”Mene takaisin sun huoneeseen”, se kuitenkin komentaa. Sen ääni on niin kova ja outo, että mua alkaa itkettää, vaikka ei saa, ei saa itkeä. Tottelen ennen kuin Karo huomaa.

Alan järjestellä värikyniäni puiseen rasiaan. Siinä on kuvia metsän eläimistä. Orava on mun suosikki.

Ulko-ovi pysyy hiljaa niin kuin Karokin.



Naapurin poika yrittää maanitella kissaa pois puusta. En ymmärrä miksi, koska ei se ole edes pojan kissa. Poika suipistelee suutaan typerän näköisenä. Yritän nauraa, vaikkei nauratakaan.

On muutenkin parempi olla pitämättä ääntä, kun Karo on kotona. Se on täällä, kun menen kouluun ja välillä, kun tulen takaisin. Kerran kysyin, miksei se ole töissä. Ei olisi saanut. Karo löi peiliä ja kipu sai sen huutamaan rumia sanoja.

Rakennan legoista taloa, jossa on ruudulliset ikkunat ja kukkia katolla. Vilkaisen pihalle. Kissa on tullut puusta pihalle. Se puskee päätään pojan jalkoihin. Kuvittelen, miltä sen turkin täytyy tuntua sormia vasten.

Osaan jo itkeä itkemättä.

(tällä kertaa pidän suuni, pidän suuni kiinni, tällä kertaa pidän suuni kiinni)



Minisotilailla on tärkeä tehtävä. Se on vaarallinen ja huippusalainen. Pitää saada ruokaa muulle komppanialle. Tulemme menettämään miehiä matkalla, mutta tehtävä täytyy saattaa loppuun. On kyse kunniasta ja aseveljistä.

Vain yksi sotilas on selvinnyt. Toveriensa menetyksestä huolimatta se pääsee kohteeseen. Jääkaapin valo häikäisee ja putoava margariinirasia sytyttää muita valoja. Karon tumma hahmo ilmestyy ovensuuhun.

”Mitä sä teet?” se kysyy.

”Mun pitää ruokkia mun miehet”, vastaan ja näytän sille vihreää minisotilasta. ”Ei ne voi sotia tyhjällä vatsalla.”

Karo nyökkää. Se ymmärtää. Se tekee muhkeat voileivät. Kun syön, se silittää mun päätä hetken.

”Miksi ne sotii?” Karo kysyy.

”Koska kaikki muutkin sotii”, vastaan.



Karo rikkoo omia sääntöjään ja itkee olohuoneessa. Seison keskellä taloa enkä tiedä, mitä tehdä. Karo ei kerro mulle, mitä pitää tehdä. Lopulta vien sille nenäliinan ja pyyhin sen kasvot räästä ja kyynelistä. Karon silmät ovat ihan punaiset ja turvonneet. Se on muuttunut joksikin toiseksi.

”Ne tulee hakee sut”, se nikottelee. En tiedä, mistä se puhuu. Se on viime aikoina puhunut kaikkea kummallista. ”Eikä me nähdä enää.”

En sano mitään. Karo vain itkee. Otan sitä kädestä. Kyyneleet ei tule mun silmistä, mutta rinnassa kiristää.

Haluan, että tämä leikki loppuu.

[Lyra]

Oon näin tosi pahoillani, että tässä kesti. (Luulin tähän aamuun asti, että oon jo kirjottanut tän kommentin, mutta ilmeisesti en sitten ollutkaan ja nyt tulin korjaamaan tilanteen.)

En lukenut noita tän biisin lyriikoita ensimmäiselle lukukerralle, ja (pakko sanoa, nyt alkuun, ennen kuin unohdan) tuli sellanen fiilis, että nyt oltais jossain toisessa maailmassa. Ja on sota ja Karo piilottelee mahdollisesti siskoaan(?) ettei sitä vietäis koulutettavaksi sotaan. No tällanen fiilis mulle ekalla lukukerralla tästä tuli. Tokalla lukukerralla olin edelleen sitä mieltä, että tässä Karo ja sen sisko pakoilee jotenkin yhteiskuntaa, mutta oltiin jo paljon arkisimmissa asioissa. Todennäköisesti Karo ei ois saanuthuolehtia siskostaan ja koko ajan oltiin varuillaan, että millon ne tulee hakemaan sen pois, koska ei saa.

(Jos meen ihan mönkään mun pohdiskelujen kanssa niin saa nauraa:D)

Tykkäsin tyylistä, jonka olit tohon lapsen näkökulmaan saanut. Sitä vanhentuessaan unohtaa välillä kuinka yksinkertaisia ja simppeleitä pienempien lasten päätelmät on. Jos on juhlat, juhliin pukeudutaan nätisti. (koska äiti on käskenyt:D) Jos on juhlat, niin tottakai sinne tulee kaikki, eikä ketään syrjitä.

Sinne tulee kaikki. Kaikki ponit, noppaperhe, legomiehet, keksijä Pingu ja Kuningatar henkivartijoineen. Täytyy olla parhaimmillaan.

Siis näin:)

Tää oli jotenkin hirveen ihana kun oli lapsi kertomassa, mutta silti siellä taustalla oli koko ajan surumielinen vivahde, joka näky hyvin pienissäkin asioissa. Tykkäsinerityisesti tästä, missä mun mielestä huomaa, että lapsi on opetettu käyttäytymään, mutta taustalla vaikuttaa siltä, että käytösoppi on ollut vähän ankarampaa.

Ei saa näyttää resuiselta. Pitää hengittää suun kautta ja puhua hiljaa. Säihke tietää, miten käyttäytyä Kuningattaren seurassa.

Yksinkertaista ja simppeliä. Kaiken läpi näkee, että kertoja rakastaa Karoa, vaikka Karo onkin tullut vähän hankalammaksi käsitellä. Tehdään miten Karo sanoo  ja ei itketä koska Karo sanoo, ettei saa.

Tää lapsi varmaan ymmärtää, että joku on vialla, mutta se käsittelee sitä omalla lapsen tavallaan ja se tekee tästä tekstistä mielenkiintoisen. Ekaks ollaan siellä ja sit ollaan täällä, koska Orava on se lemppari, mutta kaikessa on se 'mitä nyt?' vivahde taustalla.

Orava on mun suosikki.

Tää on hieno, ja ehkä yks lempikohdistani tässä.

Soteilaiden ruokkiminen

aws

Ihanaa kun Karostakin näkyy sitä rakastavampaa puolta, mikä tulee hyvin esiin näissä kahdessa viimeisessä.

Ja viimenen, voi ei apua. Nyt se Karo sitten itkee ja todistaa kyllä, että pitää siskostaan (jos se nyt sitten on sisko) Loppu on hieno noin.

Haluan, että tämä leikki loppuu.

Ehkä on helpompaa ajatella, että tää kaikki on vaan leikkiä, jonka voi jättää kesken

[Sokerisiipi]

Lyra: Oli tosi mielenkiintoista lukea tulkintojasi tästä! Tosi kivoja ajatuksia! ^^ En kommentoi niitä sen enempää kuin että juu, kyseessä on sisarukset ja vanhempi pitää huolta nuoremmasta (ja lopussa päinvastoin.) Ja se, että Karolla ei ole kaikki ihan kotona ja se purkaa tuntojaan kertojaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lapsen näkökulma on aina haastava, joten kiittelen kovasti, että tuntuu onnistuneen! Karo on kertojalle tärkeä, vaikka vähän hankala ja arvamaaton onkin. 'Mitä nyt?' vivahde on tarkoituksellinen, ja kivaa, ettei ole liian hämäävää, että mitä täällä tapahtuu (antaa juuri vapauden tulkita tekstiä omalla tavalla.) Kiitos hirmuisesti kommentista!!