Ficin nimi: Ihmisraunio (joka ei ole minun tyttäreni)
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: draama, angst
Ikäraja: K-11
Haasteet: Teelusikan tunneskaala (avuttomuus)
A/N: Voi miten hauskaa oli pitkästä aikaa kirjottaa kera aidon inspiksen! Mulla on ollu kauhian tökkivää kirjoittelu viime aikoina, mutta tän kanssa oli oikeasti kivaa ja rentouttavaa (huolimatta aihevalinnasta). Oon kirjoittanut paljon huumeidenkäyttäjistä, mutta tällä kertaa tarjoilen tekstin, jossa aihetta lähestytään narkomaanin äidin vinkkelistä. Kommentit olis kivoja ja myös kritiikki on toivottavaa. : ) Ihmisraunio (joka ei ole minun tyttäreni)
Olin sekaisin huolesta, jonka tyttäreni minussa aiheutti. Hän oli mieleltään sairas ja koko perhe tiesi, ettei hänen huumeidenkäyttönsä poistanut sairautta. Nea oli myöntänyt sen jopa itse minulle ääneen. Sanat kaikuivat päässäni:
”Tiedän, etten parane, jos käytän. En vain kestä elämääni selvin päin.”
Mitä siihen voi äitinä sanoa, kun katselee ahdistunutta lastaan, joka ei voi elää huumeiden kanssa, muttei ilmankaan niitä. Miten äitinä voisin poistaa tyttäreni ahdistuksen, jonka silkka katsominen repii sydäntäni palasiksi. Ja jos minun tekee pahaa katsella, miten kauhealta kaikkien niiden tunteiden kokemisen täytyikään Neasta tuntua.
Hän ei osannut olla selvin päin, koska se oli liian tuskallista. Mutta hän ei myöskään voisi elää, jos hän ei lopettaisi huumeidenkäyttöä. Hän oli umpikujassa ja minä äitinä koin sen vuoksi painavaa ahdistusta, joka repi sieluani palasiksi. Minä tiesin, että raitistuminen olisi pelastus, mutten saanut Neaa vakuuttumaan. Hän oli liian voimaton lähteäkseen siihen taisteluun.
Nea sanoi aina, että kyseessä olivat hänen omat valintansa ja hänen oma elämänsä. Hän ei ymmärtänyt, että äitinä elin hänen tuskaansa. Hän ei ymmärtänyt, että voisin johdattaa hänet takaisin valoon. Hän voisi olla taas minun oma pieni Nekkuni eikä se ahdistunut olento, joka oli vienyt tyttäreni minulta.
Nea vakuutteli aina, että hän lopettaisi. Kyllä hän usein yrittikin. Selvät jaksot kestivät ehkä viikkoja, harvoin kuukausia. Ja kun hän retkahti, hän veti kaiken takaisin lyhyessä ajassa. Silloin hänen mielensä hajosi ja hän soitti minulle olevansa taas sairaalassa. Minun tyttäreni ravasi psykiatrisella suljetulla osastolla vähintään kolmesti vuodessa.
Kun menin häntä katsomaan, näin kalpeat kasvot ja tummat silmänaluset. Minä näin naisen, joka oli vauhkona omasta ahdistuksestaan ja repi sen vuoksi hiuksia päästään. Näin tyttäreni, jonka kasvot ja kädet olivat ruvilla hänen niitä raavittuaan. Kuulin hänen kertovan, miten häntä vainottiin ja vakoiltiin. Näin vainoharhaisen ihmisraunion siinä, missä olisi pitänyt olla minun tyttäreni.
Sydämeni särkyi toistuvasti, sillä tiesin, etten voinut häntä mitenkään auttaa. Apua ei voinut tarjota väkisin; tyttäreni täytyi sitä ensin itse haluta. Ja vaikka hän haluaisikin, miten olisin voinut ottaa kaiken ahdistuksen pois? En voinut tehdä muuta kuin tukea parhaan kykyni mukaan ja katsella avuttomana, kuinka hän vajosi aina vain syvemmälle sairauteen ja riippuvuuteen.
Minä kävin omaisten vertaistukiryhmissä, koska vain siellä koin saavani aitoa ymmärrystä ilman sääliä. Minä kävin siellä muiden tuettavana, jotta jaksoin taas tukea omaa tytärtäni. Pelkäsin joka kerta puhelimen soidessa kuulevani, että minun tyttäreni on kuollut. Pelkäsin Nean kuolevan huumeisiin tai tekevän itsemurhan. Silti jouduin elämään normaalia arkea kuin mikään ei olisi vialla. Minä pelkäsin menettäväni tyttäreni. Oikeastaan olin menettänyt hänet jo, mutta elättelin toiveita, että saisin hänet vielä jonakin päivänä takaisin.
Se huumeita käyttävä ihmisraunio ei ollut minun tyttäreni. Minun tyttäreni oli jossakin sen kaiken alla piilossa. En minä rakastanut sitä ihmisrauniota, joka näytti minun tyttäreltäni. Minä rakastin minun omaa pientä Nekkuani, joka toivottavasti oli vielä olemassa kaiken sen mustuuden alla.
Silti en voinut tehdä muuta kuin odottaa, että minun tyttäreni tulisi takaisin esiin. Ja kun hän tulisi, minä voisin elää taas tuntematta jatkuvaa ahdistusta avuttomuudestani auttaa Neaa. Minä saisin oman tyttäreni takaisin ja elämä palautuisi normaaliksi.
Saatoin vain toivoa, ettei kuolema korjaisi sitä ennen satoaan.
