Ficin nimi: Kirje
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Tekken
Genre: Draamaahan tämä
Päähenkilö: Jin Kazama
Ikäraja: Sallittu
Summary: Jinin kirje äidilleen Jun Kazamalle.
***
Oli kaunis päivä huhtikuun alkua. Se oli aika, jolloin kaikki oli kauneimmillaan. Hautausmaalla kuljeksi vain muutamia ihmisiä Jinin lisäksi. Se ei kuitenkaan ihmetyttänyt, sillä kyseessä oli vain tavallinen lauantai muiden joukossa. Juhlapyhinä hautausmaat olivat täynnä kaupunkilaisia, jotka tulivat tervehtimään edesmenneitä omaisiaan ja ystäviään.
Tavallinen päivä sopi Jinille paremmin. Hän halusi tervehtiä äitiään kaikessa rauhassa.
Jin katseli tuttua hautapaikkaa. Kauankohan se oli siinä ollut? Ei kai sillä ollut väliä, joka tapauksessa aivan liian kauan hänelle. Jin kaivoi taskustaan valkean kirjekuoren. Siinä oli kaikki, mitä hänen tarvitsi sanoa. Yksi rivakka liike sytyttimeen ja yksi kirjeen neljästä kulmasta syttyi hitaasti palamaan.
***
Rakas äiti
Sori, tarkoitukseni oli kirjoittaa jo muutama viikko sitten, mutta vasta nyt aika antoi myöten. Viime aikoina on ollut niin paljon kiireitä. Välillä mietin, miten nopeasti päivät rientävätkään. Tiedäthän sinä: sitä katsoo kalenteria ja huomaa, että kuukausi on jälleen vaihtunut uuteen.
Mutta eihän se aina huono asia ole – kylmän talven jälkeen maa alkaa näyttää kevään merkkejä ja lopulta kirsikkapuutkin puhkeavat kukkaan. Kai sinä muistat, miten kauniita ne ovat?
Ethän sinä lempikukkaasi unohtaisi, vai mitä?
Niistä muistuukin mieleeni se yksi retki, jonka teimme keväällä puistoon joskus kauan sitten. Kuten tiedät, olen äärettömän huono muistamaan vuosilukuja, mutta en ollut juuri koulun aloittanutta tenavaa vanhempi.
Kävelimme silloin puistoon katsomaan kukkivia kirsikkapuita ja istuimme yhden alle syömään eväitä. Minua ärsyttivät suunnattomasti ruokaani leijailevat terälehdet, enkä tietenkään voinut miehisen egoni vuoksi myöntää, että ne olisivat kauniita.
Mutta ne olivat, aivan tajuttoman kauniita.
Ja sinä olit niin kaunis istuessasi vierelläni hiukset tuulessa hulmuten.
Enhän minä tietenkään sitäkään voinut silloin sanoa. Mutta kenties olen pehmittänyt luonnettani jonkin verran vuosien varrella ja saatan siksi puhua pehmoisia silloin tällöin. Tai sitten olen vain aikuistunut.
Usko tai älä: pikku lohikäärmeesi aloittaa pian lukion viimeisen luokan. Koulumaailmassa on kaikki aivan ennallaan, samat ystävät ja samat viholliset. Vihollisilla tarkoitan lähinnä ihmisiä, joiden kanssa on yllättävän hankalaa tulla toimeen. Jos nyt puhutaan koulun ulkopuolisista tuttavuuksista, vihollinen-sanalla on oma vivahteensa.
Älä silti ole huolissasi minusta.
Ei minulla mitään pakkomiellettä ole saattaa itseäni hankaluuksiin. Voisi sanoa, että se on seikkailunhalu, joka ohjailee sydäntäni. Haluan tulla vahvaksi.
Haluan, että olet ylpeä minusta.
Joskus mieltäni raastava suru saa minut huutamaan. Kenties toivon, että ääneni kantaisi luoksesi. Olen kuin tuulessa vaeltava haukka.
Jollain tapaa minusta kuitenkin tuntuu, että en ole yksin täällä. Jos suljen silmäni, saatan tuntea kätesi olkapäälläni.
Sinun ansiostasi jaksan päivät, viikot ja kuukaudet. Vuodetkin. Ajan kultaamat muistot antavat minulle voimaa.
Rakkauteni sinuun ei horju koskaan.
Minulla on sinua ikävä, äiti.
Jin
***
Jin laski kirjeen valkealle marmorille ja katseli vaiti, kuinka kultaiset liekit kietoutuivat hiljalleen valkoisen paperin ympärille. Pieni savuvana kohosi hiljalleen kohti taivasta. Huomaamattaan hän iskosti katseensa siihen.
Hän oli varma, että hänen sanansa kantaisivat määränpäähänsä. Savun lisäksi ilmassa leijailevat kirsikkapuun terälehdet saivat hänen kasvoilleen surullisen hymyn.
