Kannatko, kannathan | S

[sugared]

Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Saikkupäivän armosta sain kuin sainkin kirjoitettua Etydikirpputori-haasteen innoittaman tekstin. Etydini aiheutti mulle vähän harmaita hiuksia, koska ko. runo tuntui musta niin selkeän romanttiselta, enkä jostain syystä halunnut kirjoittaa mitään romanttista. :---D Myrsky tuntui inspiroivalta, ja mulla oli ajatus kirjoittaa mun pöytälaatikko-originaalihahmoista, ja lopulta tää naksahti jokseenkin kohdalleen.

Kannatko, kannathan

Kynsi repsotti jo, ja veri valui kohti peukalon hankaa. Silti Vaula ei voinut lakata puremasta. Ukkonen vaelsi vuorilla ja ujelsi mökin seinissä. Hän pelkäsi taivaan raivoa ja maata, joka vavisi kuin kirppuja turkistaan ravistava eläin.

Purppuraa uhoava taivas ratkesi jälleen vuotaen sokaisevan valkoista valoa Ankujin kattojen ylle. Vaula kietoi äitinsä kutoman huovan tiukemmin ympärilleen ja sulki silmänsä. Kerran äiti oli opettanut hänet laskemaan kolmeen. Jos ehti ennen kuin jyrähti, myrsky oli turvallisen matkan päässä.

Vaula toivoi, että äiti olisi hänen kanssaan nyt. Vetäisi syliin, painaisi vasten rintaa, lämmintä kuin kissan juovikas kylki, alla kiivaana sykkivä sydän. Kuiskaisi korvaan lohdun sanan, jonkun niistä, joita oli kuullut tuulessa. Kunpa Vaulakin ymmärtäisi tuulen kieltä. Se, joka nyt kolkutti ikkunalautoja, ei ollut ystävä.

Isää hän ei raaskinut herättää. Antaa tämän nukkua viereisessä huoneessa, kenties nähdä unia äidistä, kurkiaurasta taivaalla, hyvän puun hunajanvärisistä syistä tai jostakin muusta, mitä tämä ei enää valveilla ollessaan kaihin läpi erottanut. Eikä isältä lohdun sanaa liikenisi kuitenkaan. Elämä koettelee, ei auta kuin kestää. Jotakin siihen suuntaan tämä oli sanonut, kun Vaulan koira oli kuollut vankkurin pyörän alle. Niin niin, Vaulan oli opittava tyynnyttämään itse itsensä.

Taas jyrähti, ja Vaula painui kyyryyn kuin kantaan asti taottu naula. Kyyneleet virtasivat polttavana purona poskelle. Ei auta kuin kestää.

Ei, Vaula ajatteli. ”Ei!”
Hän ei nyyhkisi tyvenen perään. Häntä ei tuuli riepottelisi kuin rättiä. Hän katsoisi sitä silmästä silmään, myrskyä, elämää, mitä ikinä.

Hän heitti huovan sivuun ja kiskoi saappaat jalkaan. Myräkkä oli pyyhkinyt värit maailmasta. Tallin kulma, vanha verstas ja muut tutut paikat erottuivat maisemasta mustan eri sävyinä. Sade piiskasi mökin seinää, vyöryi vihaisena räystästä pitkin. Saappaat upposivat syvälle mutaan. Vuohet itkivät hänen peräänsä, kun hän kiipesi aitauksen yli.

Samoja polkuja Vaula oli kulkenut vuohien kanssa kerran toisensa jälkeen, mutta pimeässä kaikki tuntui vieraalta. Myrsky paukkoi ja pauhasi. Vuorilla sen kumu kantautui kauas. Vaula kompuroi rinnettä ylöspäin, polvet pian yhtä tummanpuhuvina kuin yö hänen ympärillään.

Lopulta hän löysi paikkaan, jossa taivas avartui koko kauheudessaan. Ukkonen veti viiltoja sen kuperaan kanteen, kaikkien tähtien valo yhdessä rytäkässä. Vaula tärisi kylmästä ja pelosta. Hän puristi kädet nyrkkiin ja kohotti kasvonsa taivaalle.

Hän seisoi siellä aamuun asti, kunnes horisonttiin repesi verenkarvas haava. Vuoret herkesivät valittamasta ja puun latvat asettuivat hänen alapuolellaan. Sade pirskoi pehmeänä kuin rakkaimman kosketus otsalla.
Kannathan minua, hän kuiskasi tuulelle, jo leppyneelle.

Kun Vaula palasi, vettä valuvana ja elämän voittaneena, Ankujissa tuoksui lupaus leivästä.

[hiddenben]

Minulta uupuu vielä yksi kommentti kuukauden kommenttikakkuhaasteeseen ja erittäin onnellisesti tämä uusin tekstisi osui kohdalleni! Sinun tekstejäsi kommentoin kovin mielelläni Harmillisesti tuo Etydikirpputorin runon linkki ei avautunut, mutta se ei lukukokemusta haitannut!

Tykästyin hurjasti tämän nimeen ja tarina lunastaakin sen todella hienolla tavalla. Pidin hurjasti siitä, kuinka tarkkailet myrskyä tässä tekstissä ja kuinka kauniina sanakäänteinä tuot ajatuksesi esiin. Käsissäsi myrsky muuntautuu väreiksi, teoiksi, reaktioiksi ja tunteiksi. Se muuttuu melkein ihmiseksi - pelottavaksi, hurjaksi hahmoksi, jota Vaula uskaltautuu uhmaamaan. Todella upeaa ja nautinnollista!

Pidin myös siitä, kuinka Vaulasta paljastuu hiljalleen asioita. On olemassa nuo heikkoudet, kuten kynsien pureminen ja lohduttavaan huopaan kietoutuminen, mutta samalla on olemassa tuo uskallus ja rohkeus, joka kertoo Vaulan saavuttaneen jonkinlaisen käännekohdan elämässään. Hän on myös jossain määrin itsenäinen välttäessään isänsä herättämistä, vaan kantaa ja kohtaa pelkonsa yksin. Kuinka hän kiipeää sateessa ja ukonilmassa korkeimmalle kalliolle kohtaamaan myrskyn on upea kohta ja erityisesti

Hän seisoi siellä aamuun asti, kunnes horisonttiin repesi verenkarvas haava. Vuoret herkesivät valittamasta ja puun latvat asettuivat hänen alapuolellaan. Sade pirskoi pehmeänä kuin rakkaimman kosketus otsalla.

vei sydämeni! Upeasti myös tässä kohdassa tuntuu siltä, että tuuli alkaa keskustella Vaulan kanssa, että tuo myrsky olikin ehkä tuulen tulikoe Vaulalle. Hauskoja hahmoja ja tulkintoja - tästä maailmasta lukisin mielelläni lisää! Varsinkin, kun on kylä, jonka aamuisilla kaduilla tuoksuu vastapaistettu leipä Tämä oli todella kaunis ja yllättävä teksti, nautin tästä hurjasti! Kiitos!

[Vuorna]

Iltapäivää! Tekstin kaunis nimi houkutteli mut tämän pariin ja olin oikein positiivisen ilahtunut siitä, mitä sainkaan lukea. Originaaleja on aina niin jotenkin kiehtova lukea, ja tämä oli ihan todella kaunista ja mukavaa luettavaa. Luontokuvauksia voisin lukea vaikka lakkaamatta, ja myrskyissä on aina jotain erityisen vaikuttavaa.

Vaulan myrskyä kohtaan tuntema pelko oli hyvin aidontuntuista ja se sai aikaan vahvan mielikuvan ulkona pauhaavasta myrskystä. Huopaan kietoutuminen ja kynsien pureminen olivat hienoja yksityiskohtia, jotka syvensivät tekstin tunnelmaa ja sitä kuvaa, jonka Vaulasta sai. Pidin hiddenbenin tapaan siitä, miten Vaulasta paljastuu asioita tekstin edetessä. Jokainen tarjottu tiedonmurunen lisäsi jotain uutta ja hienoa tekstin kokonaisuuteen, ja se oli minusta oikein ihastuttavaa. Minusta oli myös hienoa, miten tavallaan monipuolinen hahmo Vaula tässä on, vaikka teksti onkin suht lyhyt ja tiivis.

Hän ei nyyhkisi tyvenen perään. Häntä ei tuuli riepottelisi kuin rättiä. Hän katsoisi sitä silmästä silmään, myrskyä, elämää, mitä ikinä.

Tämä oli minusta aivan erityisen hieno kohta! Oli niitä valtavasti muitakin, kuten esimerkiksi tuo hiddenbenin lainaama, mutta tämä nyt erityisesti jäi mieleeni. Upeaa päättäväisyyttä ja tässä oli muutenkin todella hieno muutos tekstissä pelokkuuden ja tietynlaisen uhmakkuuden välillä.

Kuvailu oli tässä ihan älyttömän kaunista, jäin monessa kohtaa makustelemaan niitä tapoja, joilla olit tuota myrskyä kuvaillut. Voimakas ja vaikuttava kuvailu olikin tämän tekstin parasta antia, toki myös Vaulan mietteet ja luomasi hyvin mielenkiintoiselta vaikuttava maailma olivat antoisaa luettavaa. Tämä teksti jää kyllä mieleen pidemmäksikin aikaa, tämä oli minusta kaikin puolin onnistunut teksti, jonka tapahtumat saivat ainakin oman mielikuvitukseni laukkaamaan. Tästä maailmasta olisi tosiaan mukava lukea lisääkin. Kiitos paljon tämän hurjan kiehtovan tekstin kirjoittamisesta!