Nimi: Lamppu palaa
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: ihmissuhdedraama, ystävyys
Varoitukset: kiroilu
Haasteet: Ficlet300 146. Valo ja Albumihaasteen #4 vika naula seinään Bastillen kappaleella Weight of Living, Pt. I, kiitos ja kumarrus!
A/N: Kun tuossa nyt kuuntelin tuota biisiä repeatilla sen parisataa kertaa ja jätkä hoilottaa: "Ooh, there's a light", niin pakko sitä on uskoa, että jotakin valoa on, vaikka tämä alkoikin sillä, että päähenkilö ei lähde tällaiseen leikkiin ollenkaan mukaan. Muutenkin sain mielestäni melko hyvin sisäistettyä, mistä tämä kappale mielestäni kertoo ja kuitenkin saamaan tähän jotakin omaa. Eikä tullut edes niin paha loppukiri, hoo, olen aikas hyvä 
Lamppu palaaAina on valoa.
Liina, ikuinen optimisti. Älä stressaa niin paljoa, ei sitä tarvitse olla niin ankara itselle, kyllä kaikki järjestyy.
Yritän olla miettimättä Liinan sanoja, koska muuten alkaa vituttaa liikaa. Mitä se muija tietää? Vaikka Liina voi katsoa peiliin ja olla sillein tsau, mitä mimmi, ei se tarkoita, että kaikki voisivat. Minä en voi. Juha ei voi. Oona ei halua. Iiro iskee omansa sirpaleiksi. Elämässä on liian paljon asioita, joita katua. En ole ankara, mutta en saatana ylpeäkään. Minulle ei ole koskaan sanottu, että voi olla ylpeä tekemisistään tai kuten äiti tykkää muistuttaa: ”ensin pitää kultapieni saavuttaa jotakin.” Auts. Pieni sydänmurtuma tässä rinnassa vaan, ei hätää. Juha, anna uusi kalja.
Aina ei ole valoa.
Oona pyytää tanssimaan. Minä menen, koska en ole ottanut oppia tästäkään. Me nuollaan ja saan kähmiä Oonaa paidan alta, ja kuten arvata saattaa, pilkun jälkeen se itkee ja sanoo, että rakastaa poikaystäväänsä yli kaiken. Minä ja Juha katsotaan toisiamme, että mitä vittua nainen. Se on nimittäin hyppinyt aikamoista triangelia minun, Juhan ja poikaystävänsä punkkien välillä. Oonan suhdesotkut eivät ole minun ongelmani. Juhahan siihen on ihastunut.
Poket ovat taas vieneet Iiron jonnekin takahuoneeseen, jossa odotella poliisia. Sitä jätkää ei taideta tänä yönä enää nähdä. Iiro panee joka kerta jotakin paskaksi, kun se juo. Silloin kun ei, se soittaa aikaisin aamulla, mikäli ei olla menty samaan paikkaan päitämme selvittämään, itku kurkussa, että joku aikoo tappaa sen ja vittu auttakaa. Iiro on meidän vastuulla, joten aina joku menee sen luokse. Jos meissä jotain hyvää on, niin se, että yksin ei kukaan jää.
Juha saa rauhoitettua Oonan. Se vetää tytön syliinsä ja heijaa. Oona parkuu kuin pikkulapsi. Liina ja minä katsotaan huomaavaisesti toisaalle.
”Sä varmaan pidät mua naiivina?” Liina sanoo.
”Kyllä”, sanon suoraan, koska alkoholi on melkoista totuusseerumia. Liina huokaa.
”Mut miten tätä elämää kestää, jos ei edes yritä suhtautua asioihin positiivisesti?” se kysyy.
”En mä ihan totta tiedä”, vastaan, ”mutta tyhjä sananhelinä pistää vaan vituttamaan.”
”Sua vituttaa kaikki”, Liina huomauttaa. Sillä minäkin osaan virnistää.
”No totta.”
Liina nauraa ja minä sen kanssa. Elämä on edelleen paskaa, mutta ainakaan me ei kanneta sen taakkaa yksin. Ehkä se on omanlaistaan valoa, tosi himmeää ja räpsyvää vaan.
Me saadaan Oona kävelemään. Liina ottaa sen siipiensä suojiin, koska me jätkät yritettäisiin kuitenkin vaan saada pillua, vaikka ei edes.
”Mä en ikinä saa tota mimmiä, enhän?” Juha huokaa.
”Et”, vahvistan, koska tänään en jaksa vakuuttaa ketään mistään paremmasta. Mitä parempaa muka on? Tällaista se on tänään ja tällaista se on huomennakin. Yrittäisivät nyt vittu vaan tajuta.
Juha näyttää siltä kuin sitä alkaisi vähän itkettää. Kiedon käteni sen harteille ja vedän kylkeeni kiinni. Meille riittää yksi itkupilli tässä porukassa.
”Noh, noh”, toppuuttelen Juhaa, että se pitäisi itsensä koossa. ”Kokeile vaikka Liinaa vaihtelun vuoksi.”
”Tai sua?” Juha tyrskähtää, koska me molemmat tiedetään, ettei Liina tule kysymykseenkään. Virnistän sille.
”Tai Iiroa, onhan tässä kundeja otettavaksi”, vitsailen ja Juha nauraa. Se tönäisee minua leikkimielisesti.
Tällaisina hetkinä tavallaan tajuan, mitä Liina hakee. Meidän sulakkeet ovat vähän huonosti kytketty, mutta hei, tärkeintä, että se vitun lamppu palaa.
